Tuli äkkilähtö mökille viikko takaperin. Tapletti jäi kotiin ja yhteydet...pärjäsin ilman niitä viikon. Kaverin mökillä puuhastelin, meni aika äkkiä.

Rauhoittavat unohtuivat kotiin myös pari ekaa päivää oli melkoisia olotiloja. Oikeastaan rauhoittavia ei olisi tarvnut, mutta kun tietää ettei mitään rauhoittavia ole mukana alkaa panikoimaan ihan pelkästään sen takia ettei ole niitä lääkkeitä mukana.

Oli aika viileä keli, mutta ei se mua haitannut...jatkuva tuuli oli kyllä ärsyttävää...muuten hyvä reissu. Uitua ja saunottua lähes joka ilta. Ja ruoka maustui kun oli ulkona melkein koko päivän.

Ulkona olo tekee ihmeitä. Itsekin olen ollut viime aikoina aika paljon mökillä.

Se on ihmeellistä kuinka rentouttavaa on katsoa esim. puiden lehtien havinaa. Tai järven aaltoja.

Se on aika hyvä saavutus jos pärjäsi viikon ilman rauhoittavia. Tai ainakin silloin, jos niitä on käyttänyt pitkään.

Minulla ei oikeastaan muuta viime aikoina kuin että pitäisi jotenkin saada vähän toimintaa elämään. Mutta toisaalta, en halua olla koko ajan menossa... Täytyy vain jotenkin elää tylsätkin hetket...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 8 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Minulla ei ole mahdollisuutta mökille kovin usein siksi yritän käyttää mahdollisuudet kun sellainen tulee.

Taas pyörähti maanantai käyntiin...aika tahmeasti mutta kuitenkin koiraa viemällä ulos.

Elämä on melko usein tylsää katsottuna minun vinkkelistä. Joku tietenkin tarjoaa että katso muusta vinkkelistä, johon vastaan että luoja yksin tietää kuinka montaa vinkkeliä olen yrittänyt.

Luulen että tylsyyden sietäminen ja hyväksyminen on yksi parhaista konsteista.

Itse kävin myös kävelyllä.

On vaikeaa kestää tylsyyttä, kun koko ajan haluaisi uusia kokemuksia ja uusia ns. dopamiini ryöppyjä. Mutta kai se sitten niin on että jotenkin pitää kiemurrella nämä tylsät hetket. Elämä ollut kyllä viime aikoina todella tylsää. Kalastaminen ollut oikeastaan ainoa ilo.

Aika usein monelta taholta sanotaan sitä, kuinka pitäisi olla kiitollinen että pystyy esim. liikkumaan jne. Mutta tylsänä hetkenä on hirveän vaikeaa olla kiitollinen mistään perus-jutuista. Kai sitäkin pitäisi treenata.

Minulla toimii ehkä parhaiten sellainen ajatus, että tämä kaikki on vain testiä. Elämä ylipäätään. Ainakin välillä se toimii...

Tylsyyttä varmaan kestää paremmin jos mielentila ei ole kovin matalla.

Millä sä kalastat? Virvelillä, mato-ongella, perholla?

Kiittollisuus näistä raajoista, silmistä, korvista, jne. on vaikea laji. Pitäisi melkein päivittäin nähdä ihmisiä joilta puuttuu nuo asiat jotka itseltä löytyy.
ihminen on vaan niin sokea hyville asioille kun sisäinen levottomuus myllää.
Ainakin mä luulen että se on sisäinen levottomuu joka estää näkemästä hyviä juttua?
Ei sillä ole väliä mikä ajatus toimii - tyylipisteitä ei jaeta - juttu on kai siinä että kokeilee erilaisia ajatusmalleja ja valtsee sopivimman.

Virvelillä.

Kiitollisuus olisi loistava asia, mutta harva siihen pystyy täysin. Kun aina löytyy jotain negatiivista elämästä. Voi esim. lihaksia särkeä tai sitten on hirveä nälkä tai jotain vastaavaa, eikä pysty näkemään sitä että on etuoikeus olla ja elää.

Itse oon sisäistänyt eksistentiaalisen maailmankuvan. Kun oon niin paljon lukenut eksistentialistista kirjallisuutta. Se on (ainakin välillä) aika toimiva ajatusmalli. Toki on välillä aika raskasta lukea niitä juttuja. Esim. Dostojevskin kirjoja tai Hesseä, mutta kai niissä on ainakin vähän totuutta...

Kai se kiitollisuus on hetkellistä? Niinä hetkinä kun ei särje, kolota, ja vatsa on täynnä.

Minulla on kyllä muitakin ongelmia sovittaa itseni tähän maailmaan. Jos miettii että euroopassa soditaan ja kärsimyksiä, kipua, kuolemaa kokee iso joukko ihmisiä, niin miettii miksi minä säästyisin maailman hädältä? Tai miksi muut ovat oikeutettuja toisenlaiseen elämään kuin ukrainassa? Edellinen on klassinen eksistentialistinen pahan ongelma.

Edellisestä johtuen ajattelen ettei minun elämässä voi tapahtua mitään hyvää, kun en ole "oikeutettu" hyvään. Oikeutuksen hyvään poistan itse itseltäni sairastaessani masennusta.
Miksi toiset eivät sairastu masennukseen ja koe elämän tuskaa? Toiset kokevat muita sairauksia, sotaa, nälkää, jne.
Maailma on pelottava paikka, minulle.
Olisihan se hienoa jos voisi "tahdollaan" poistaa ikävät asiat maailmasta. Tai "tahdollaan" hallita masennusta tai muita sairauksia.

Tuntuu että aina ajatukset palautuu näihin epäkohtiin maapallolla, ja jos ei pohdi isossa mittakaavassa asioita, niin ajatukset menee omaan surkeuteen. Kun ajatukset ovat jauhaneet omat ja muiden ongelmat tulee mieleen että miksen poistu näyttämöltä lopullisesti?

Jos tämä on "testi" niin kyse on äärimmäisestä testistä.

Yksi ajatusmalli on minun kohdallani toiminut myös. (ja varmaan monen muunkin) Että ajattelee olevansa ns. sankari. Siinä mielessä, että aina kun on suorittanut jonkin teon. (Vaikka käynyt kaupassa) Niin voi ajatella, että taas olen tehnyt uroteon.

Ihmisen elämä on kuitenkin vain niitä pieniä tekoja. Hampaiden harjaus, kaupassa käynti, ruoan laitto, siivoaminen jne. Ja niistä mielestäni koostuu elämä. Eikä välttämättä siitä että ajattelee jotain suuria poliittisia juttuja tai vastaavia. Me eletään nyt Suomessa ja aika on tällainen. Tavallinen ihminen ei vaan voi mitään tietyille jutuille. On vaan elettävä tekemällä noita pieniä tekoja joista puhuin. Niin kuin eksistentialistit sanoo, ihminen on vain heitetty keskelle elämää. Tiettyyn maahan. Tiettyyn maailmantilanteeseen. Mutta luulen, että vain ne arkiset pienet teot ratkaisee lopulta. Ainakin tavallisen ihmisen elämässä.

Tuntuu välillä siltä että näyttämöltä poistuminen on liian hätäinen ratkaisu. Ainakin jos mietin omaa elämää. Tänään voi tuntua siltä että haluaisi luovuttaa, mutta mites sitten huomenna? Huominen on yllättävän lähellä ja huomenna asiat voivat olla paljon paremmin kuin tänään.

Ja sitten vielä kun miettii sitä omaa historiaa kuinka kamalista asioista on kuitenkin selvinnyt. Jos mietin esim. omaa elämää, niin kyllä on ollut yhtä vuoristorataa, mutta kuitenkin tässä olen vielä. Sekin voi auttaa että kun miettii sitä. Että kun selvisin silloin joskus siitä jostain vaikeasta asiasta, niin varmasti selviän nytkin tästä...

Vaikka kieltämättä, itsekin mietin usein sitä näyttämöltä poistumista. Tulee mieleen ihan Arosuden Harry Haller, että minäkin vain välillä vaellan katuja estääkseni sen lopullisen teon, koska se on niin hirvittävä. Vaikka kävelylenkeillä usein mietin, että mitä tällä elämällä tulisi tehdä? Pitääkö tällä tehdä jotain? Onko pakko tehdä muuta kuin pysyä elossa? Eikö se ole juuri ihmisen tehtävä? Että hän pysyy elossa? Ainakin evoluutioon peilaten. On vaikea sanoa mikä elämässä oikein on se pointti, kuitenkin. Kun toisaalta sen tiedostaa, että kuolema on hirveä asia. Siinä katoaa kokonaan ja varmasti hirveät tuskat ennen sitä. Juuri se on se eksistentiaalinen ongelma: Kun kuolemaakaan ei voi käyttää pakotienä, koska se luultavasti ei johda mihinkään. Mikä siis neuvoksi? Tällaisia ajattelin äsken kävelylenkillä. Että mitä tehdä, kun kuolema ei ole hyvä vaihtoehto, mutta elämässä on paljon hankalia asioita ja sitten vielä se että koko ajan tulee ikää lisää. Vanheneminenkaan ei ole kivaa.

Mitään pakotietä ei kai ole. On vain kestettävä. Niin olen ajatellut asian.

Sun kirjoituksessa on positiivinen sävy 89. Pienten asioiden löytäminen ja merkityksellistäminen on iso juttu.

Yleensä kun pohtii omaa historiaa, ja miettii nykyistä tilannetta niin pitää tätä kriisiä pahimpana elämässään. Luulen/toivon että kun tulee riittävästi perspektiiviä niin voisin myös sanoa että olen selvinnyt edellisistä kriiseistä ja selvinnen myös tästäkin.

Mä olen saanut vähän onnistumisen tunnetta kun jätin rauhoittavat 10-päivää takaperin. Ruhoittavat oli käytössä päivittäin usean vuoden ajan. Tuntuu että rauhoittavasta lääkkeestä irti pääseminen on vaikeampaa kuin alkoholista irottautuminen. Tosin en ole käytyänyt alkoholia päivittäin niin usein ja pitkää jaksoa kuin rauhottavia.

Mennään päivä kerrallaan.

Niinhän se usein tuntuu olevan, että tämän hetkinen kriisi on pahin, mutta ainakin omalla kohdalla tuntuu että kyllä silloin joskus vielä nuorempana oli pahempia kriisejä mitä nyt. Mutta kun on niin vaikea palata menneeseen. Muistot vääristyvät jne. Ihmisen mieli on vaan sellainen.

On varmaan haastavaa jättää rauhoittavat. Hyvä lääke muuten, mutta se koukku on siinä ikävä asia.

Katsoin Areenasta ohjelman liikunnan hyödyistä. Luulen että yksi ratkaisu ainakin omalla kohdallani on se että teen kohtalaisen pitkiä kävelylenkkejä joka päivä. Se nimittäin on erittäin hyödyllistä. Ei tarvitse olla edes hiki-liikuntaa. Aivot nauttivat älyttömästi siitä. Huomasinkin tuossa yhdessä vaiheessa kun en tehnyt kävelylenkkejä, että vointi oli paljon huonompi.

Liikuminen on tärkeää, ja suhteellisen helppoa kun on mukavia kelejä. Uskon että liikunnalla on merkitystä mielenterveydelle. Olen juuri lähdössä toiselle lenkille. Ensimmäinen meni koiran kanssa...nyt yksin.

Tuntuu että aivot alkaa vaatia rauhottavaa vaikka sitä ei tarvisi rauhoittumisen takia vaan normalisoidakseen aivotoiminnan. Jäätävä koukku noissa lääkkeissä.

Rauhoittavat ovat kyllä voimakkaita lääkkeitä. Koukusta ei meinaa millään päästä. Jostain luin joskus että ne koukuttavat pahemmin kuin alkoholi. Mutta toki alkoholi on vielä paljon pahempi aine kun tulee vaikka mitä muita haitta vaikutuksia.

Mullakin kyllä kokemusta rauhoittavista. Pirullinen lääke. Toki auttaa ahdistukseen todella hyvin.

Se lääke jonka katkaisin on rivatril. Sama lääke josta Jordan Petterson oli vieroituksessa venäjällä. (Petterson pidettiin nukutettuna pahimman vieroituksen aikana...en tiedä montako päivää?) Petterson varoitteli kyseisestä lääkkeestä, ja sen koukuttavuudesta.

Olen miettinyt, että minkä takia lääkärit edes määrää noita lääkkeitä, kun ne kuitenkin tietää että niihin jää niin helposti koukkuun? Lääkärit ei kai sitten välitä. Tai kun ne ei välttämättä edes varoita potilasta. Nykyään jotkut lääkärit tarjoaa joka asiaan pillereitä. Mutta onko se hyvä juttu?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 8 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe