Moi.

Nyt jyllää niin suuret pelkoa tuottavat voimat että ilmastonmuutos jää jotenkin jalkoihin.
Jordan Petterson sanoo vastuun ottamisesta elämästä varmaan sama asia on olla tietoinen itsestään suhteessa ympäröivään maailmaan. Kristityt puhuu synnin välttämisestä. Sama asia mutta eri sanoin.
Ei siihen uskoon voi saada "varmaa" vastausta muuten se ei olisi uskon asia. Jos Petterson sanoo vastuun ottamisesta elämästä, niin ei se poikkea Jeesuksen sanomasta, varsinkin jos Jeesus ilmestyisi nyt kertomaan totuuksia.

Muistelisin että on olemassa myös venälainen nihilismi "tyhjästä on paha nyhjästä" ketoi edesmennyt äitini.

Valtaoja on ihan okei mutta jossain asioissa häneltä katoaa kosketus maahan, ja niihin perusjuttuihin kaupassa käymiseen, syömiseen ja liikkumiseen. Mä en näe hirveesti tulevaisuudessa hyviä asioita, mutta toivottavasti olen väärässä. Jos katsotaan historiaa niin se toistaa itseään aalto liikkeinä, välillä aalot on suurempia (sotia) ja vaälillä tyventä. Pitäisi olla maapallon ulkopuolinen olio, jotta osaisi sanoa missä kohtaa "aaltoa" nyt mennään?
voihan sitä olla kristitty, vaikkei kaikke pystykkään nielemään...se on ainakin rehellistä.

Ahdistus tänään ollut kyllä taas valtavaa. En tiedä että miten tässä nyt pitäisi elää ja olla? Aamupäivästä asti ahdistanut. Kävin ulkoilemassa jne. Mutta silti se mörkö tuolla mielessä pysyy. Välillä kun ahdistus on näin valtavaa, niin sitä myös miettii im:ää ratkaisuna. Se tässä pahinta on kun ajatukset menee vielä kaiken lisäksi siihen suuntaan, että loppuuko tämä ahdistus ollenkaan? Tuntuu välillä, että tämä elämä on loputon painajainen. Ja tuntuu myös siltä että edes im ei pelasta... Paitsi että sitten ei enää tarvitsisi kärsiä... Mutta kun im on kielletty teko. Ainakin jotenkin moraalisesti... Joskus elämä oli hyvää. Siitä on pitkä aika, mutta kuitenkin oli. Nyt elämä on silkkaa taistelua siitä että pysyy hengissä. Että jaksaa kärsiä. Kun voisikin nukkua vaikka viikon putkeen... Toivon että Jumala on olemassa... Hartaasti toivon niin...

Moi.

Aloitin joskus "Kotona maailmankaikkeudessa" mutta en muista miksi se jäi kesken?
Ehkä juuri tuo eksistentialistinen-nihilismi iskee kun ei löydä motiivia omalle elämälle?
Voi olla että tämä mitä eletään on "normaalia aikaa"? Nyt on vain tämmöinen pirullinen tilanne joka ei näytä laukeavan ainakaan ihan heti.
Varmaan moni maailmanlopun profeetta hyppii innoissaan ja pitää palopuheita.
Pettersonin vastuu elämästä, on hyvin lähellä tietoisuutta elämästä, jossa vastuu on yksilön.
Kun sitä reklamaatiota ei voi lähettää kirjeen muodossa, niin siitä voi tehdä runon, maalauksen, veistoksen, ja viitata asiaan. Ihmisen on on kai oikeus kertoa jollain tapaa turhautumisensa, luulen. Ehkäpä jopa velvollisuus?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Sitä vaan mietin tuosta tulevaisuudesta, että yksikään ihminen ei ole selvinnyt hengissä elämästä. Ei yksikään tähän asti. Sen takia kammoksun niin tulevaisuutta. Koska ainut mitä ihmisellä on varmasti, on tämä maanpäällinnen elämä...

Luen tällä hetkellä Tolstoin Tunnustuksia -kirjaa ja siinä hän toteaa että hän eli vuosia nihilististen ajatusten kanssa. Lopulta löysi uskon. Mutta se oli 1800-lukua. Mietin että voiko enää nyt 2020-luvulla uskoa samalla tavalla Jumalaan kuin 1800-luvulla?

Valtaoja menee kyllä vähän yli sen jutuissa. Liian scifiä.

En sitten tiedä onko maailman historiassa sittenkään normaalia aikaa ollut? Järjettömiä sotia, pandemioita ja muita kyllä mahtuu historiaan.

Peterson puhui siitäkin kuvainnollisesti, että täytyy ns. surmata lohikäärme ja varastaa sen aarre. Että se on sankarin tie elämässä. Siis tuo on vain metafora. Tarkoittaa sitä, että täytyy kohdata pelkonsa ja sillä tavalla oppia jotain elämästä...

Joo, ei varmaan sellaista ihmistä ole elänyt joka ei olisi jossain kohtaa elämässään ollut turhautunut tähän kaikkeen...

Moi.

Tolstoi oli aika radikaali uskossaan muistelisin? Hän hylkäsi perheensä uskon tähden - en muista miten ja miksi?
Ihminen on suurinpiirtein samanlainen pelkoineen, toiveineen, odotuksineen kuin muutama satavuotta takaperin, luulen. Uskonsa ja Jumalansa ihminen kohtaa joka vuosituhannella yksin. Se että tiede hämmentää pakkaa ehkä enemmän nykypäivänä osoittaa kahta juttua "kuinka paljon uskoo että tiede ratkaisee yksilöä koskevat ongelmat" ja "sen että tiede levittelee edelleenkin hyvin suurissa asioissa käsiään". Aina se on ollut "hyppy" mutta onko se isompi hyppy tänään kuin viimevuodisadalla, on vaikea kysymys?
Jos se "lohikäärme" on yksinäisyys ja eksistentialistinen ahdistus. Edellisiä on vaikea tappaa...älyn tasolla kyllä saattaa onnistua...mutta tunteetkin tarvii käydä lävitse.

Osaatko sanoa 89:si kuinka monta vuotta olet taistellut eksistentialistista nihilismiä vastaan? Niin että olet tiedostanut että kyse on tuosta käsitteestä.

Olin äsken eräissä juhlissa. Aivan poikki nyt. Ehkä olen sitten sosiaalinen introvertti... Uuvun aivan täysin jossain vaiheessa juhlia aina. Onneksi pääsin lähtemään pois ennen kuin täysin olisin uuvahtanut... Elämä on vain jatkuvaa kaiken sietämistä... Tuntuu että mitään vapahdusta ei ole tästä oravanpyörästä... On vain pyöritettävä sitä... Sartre joskus kirjoitti että helvetti on toiset ihmiset. Hän tarkoitti, että ihminen ei välttämättä kestä jatkuvaa porukassa oloa. Minulle varmaan helvetti olisi ikuiset juhlat. Kaksin kyllä pystyn olemaan jonkun kanssa. Mutta ryhmässä on asia erikseen... Mietin vaan sitä että jos tässä alkaa vielä jotain opiskelemaan jossain koulussa, niin mitäköhän siitä ryhmässä olosta siellä oikein tulee? Yksi koulu tässä nyt hiljattain jäi kesken, kun en vain jaksanut olla siellä... Kai sitä pitää myöntää ettei 32-vuotiaana enää jaksa yhtä hyvin kuin parikymppisenä. Olisinpa päässyt opiskelemaan silloin joskus nuorempana. Ei se toki myöhäistä nytkään ole, mutta fakta vaan on se, että jaksamis kyky ei ole enää sama kuin ennen. Karu fakta...

HerKaramazov kirjoitti:
Moi.

Tolstoi oli aika radikaali uskossaan muistelisin? Hän hylkäsi perheensä uskon tähden - en muista miten ja miksi?
Ihminen on suurinpiirtein samanlainen pelkoineen, toiveineen, odotuksineen kuin muutama satavuotta takaperin, luulen. Uskonsa ja Jumalansa ihminen kohtaa joka vuosituhannella yksin. Se että tiede hämmentää pakkaa ehkä enemmän nykypäivänä osoittaa kahta juttua "kuinka paljon uskoo että tiede ratkaisee yksilöä koskevat ongelmat" ja "sen että tiede levittelee edelleenkin hyvin suurissa asioissa käsiään". Aina se on ollut "hyppy" mutta onko se isompi hyppy tänään kuin viimevuodisadalla, on vaikea kysymys?
Jos se "lohikäärme" on yksinäisyys ja eksistentialistinen ahdistus. Edellisiä on vaikea tappaa...älyn tasolla kyllä saattaa onnistua...mutta tunteetkin tarvii käydä lävitse.

Osaatko sanoa 89:si kuinka monta vuotta olet taistellut eksistentialistista nihilismiä vastaan? Niin että olet tiedostanut että kyse on tuosta käsitteestä.

Tolstoi painotti yksinkertaista elämää ja raskaan työn tekoa. No, toisaalta, ei silloin ollut tietokoneita eikä oikein mitään koneita. Kaikki oli siinä mielessä erilaista. Ihminen toki oli samanlainen kuin nyt, mutta jos kuvittelee että yhtäkkiä tietokoneet katoaisivat. Ei olisi kännyköitä. Ei autoja. Mitä me tehtäisiin? Varmaan käveltäisiin vain luonnossa ja kirjoitettaisiin kirjeitä. Eipä sekään huonoa ajanvietettä olisi. Mutta paluuta ei siihen enää ole.

Sitä mietin että Jumala toki voi olla olemassa, mutta miten hän mielestäsi meitä auttaa hädässä? Jos oletetaan vaikka että ihmisellä on syöpä, niin toki hän voi rukoilla, mutta ehkä hän kuitenkin mieluummin menee syöpähoitoihin. Ja jos niin sitten on, että Jumala ei paranna ihmistä tai pelasta häntä jostain hädästä, niin mitä varten Jumala sitten on olemassa? Jos hän on olemassa. Onko Jumala vain olemassa sitä varten, että hän tavallaan ns. käynnisti maailmankaikkeuden? Käynnisti alkuräjähdyksen?

Uskonnoilla ollut aina valmiit ratkaisut kaikkeen. Tiede on tuonut sen että olemme kyseenalaistaneet ne ratkaisut. Toki uskonnot auttavat monessa asiassa ja tuovat lohtua. Mutta jos pitäisi tässä nyt valita, että kumpaan luotan enemmän maailmaa koskevissa asioissa uskontoon vai tieteeseen, niin kyllä tieteeseen luotan. Kopernikuksen aurinko-keskeistä maailmankuvaakan ei hyväksytty aluksi kirkon piirissä. Mutta nyt on jo satoja vuosia tiedetty, että hän oli oikeassa. Ja kirkon oli pakko antaa periksi. Se on juuri esimerkki siitä, että uskonnot useinkaan eivät hyväksy tieteen tekemiä löytöjä. Uskonnot ovat usein liian konservatiivisia. Ne haluavat junnata paikallaa. En toki ihmettele sitä. Koska kukaan ei haluaisi olla jatkuvassa muutoksen tilassa. Mutta toisaalta, niin se vain menee, että koko ajan kaikki muuttuu...

Parikymppisenä aloin katsomaan ns. God debate -videoita netistä. Jumala väittelyitä toisin sanoen. Hitchens oli loistava väittelijä. Dawkins ei niinkään. Silloin alkoi vaivaamaan nihilistiset ajatukset. Mutta oikeastaan silloin kun täytin kolmekymmentä, niin ne ajatukset nousivat voimakkaammin pintaan. Mutta oikeastaan reilu kymmenen vuotta ne on vaivannut. Tiesin jo aikanaan että ne on nihilistisiä ajatuksia, mutta tuo eksistentiaalinen nihilismi on aika uusi termi minulle...

Moi.

Juhlat ei ole Maslowin tarvehierarkian kivijalassa...ne ei ole välttämättömiä elämälle. Jos sä saisit säädellä oloasi juhlissa, siis ajallisesti.
Pakottaminen ei oikein toimi, tai traumatisoiva siedättäminen.
Mitä neuvoja sun terapeutti antoi juhliin, tai keksitte yhdessä miten mennä juhlien lävitse?
Vai ymmärtääkö terapeuttisi kuinka kuormittavia juhlat ovat sinulle?
Toi ryhmässä olo on kyllä haaste koulunkäynnille, koska siellä ollaan aina jonkinlaisissa ryhmissä.
Mulla ei ole mitään velvotteita ryhmiin, paitsi se dkt-tarapia kerran viikossa.
Menin perjantaina aa-ryhmään kun tuntuu ettei mulla ole ihmiskontakteja, ja kun olen vältellyt alkoholia jo kuukausia, niin päätin mennä kattoon. Eka kerta oli ihan okei. Ei siellä kukaan tuominnut.
Mä en osaa mennä seurakunnan miesteniltoihin kun siellä on aina jokin aihe kuten vaikka Paavali, jos mä menen sinne ja kyseenalaistan koko jutun oon varmaan ikävä ihminen?
AA toimii "korkeamman voiman" avustuksella, eli siihen kuuluu Jumala. Sitten on Kehä-ryhmä jossa ei pidetä "korkeampaa voimaa" etusijalla, vaan ehkä psykologista lähestymistä. Meen käymään molemmissa.
Sitten kun ihminen on työkyvyttömyys eläkkeellä niin sitä ei tyrkitä mihinkään...paitti tietenkin sukujuhlat on silloinkin.

Olen tässä miettinyt että voiko ahdistus olla niin kovaa että lähtee taju? Aamupäivä mennyt im-mietteissä. Jos elämä olisi helpompaa, niin ei sitten mitään, mutta kun se on näin hemmetin vaikeaa ja ahdistavaa, niin sen takia mietin synkkiä ajatuksia... Aivan niin kuin niin monet muutkin tässä maailmassa. Ei jaksaisi enää huolehtia kodin siisteydestä. Ei jaksaisi enää mennä mihinkään. Kun vaan voisi homehtua kotona. Mutta kun ruokaa pitää syödä ja ulkona käydä. Ei auta mikään. En tiedä miksi maailmassa pitää olla? Toisten takia kai sitten...

Kyllä uuden oppiminen on työläämpää, mitä vanhemmaksi tulee. Toisaalta kyky hahmottaa kokonaisuuksia paranee. Mulla on tästä kokemusta, kun aloin opiskella kolmatta korkeakoulututkintoani muutama vuosi sitten. Homma ei ole oikein edennyt, ei ole energiaa siinä määrin kuin nuorena. Opiskelua toki vaikeuttaa sekin, etten ole ottanut opintovapaata työstä.

Raskaita aikoja eletään, kun korona on tappanut tänä keväänä ennätysmäärän suomalaisia ja sota jyllää Ukrainassa. Ei ihme, jos itsetuhoisiakin ajatuksia tulee joillekin. Mulla on huonot vibat tuosta Suomen Nato-jäsenyydestä, toivottavasti se kuitenkin osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi.

HerKaramazov, juhlat ei tosiaan ole Maslowin tarvehierarkian kivijalassa. Hyvin sanottu. Jostain syystä tuo lause lohduttaa nyt paljon, vaikkei ole juuri juhlia näköpiirissä.

Moi.

Ahdistus voi olla niin kova että ihminen oksentaa, kyllä pyörtyminen voi olla mahdollista, ehkä. Mutta tajunnan lähtemiseen tarvii olla huonoilmastointi, yleiskunto heikko, ja verensokeri alhaalla, luulen?
En mäkään hirveesti satsaa kodin siisteyteen, välillä imuroin jonkun paikan, mutta järjestelmällistä siivousta on vaikea edes kuvitella.

Korona kuolema piikki on yli kahdeksankymmentä vuotiaissa, jos se yhtään lohduttaa. Mietin vain miksi se osuu nyt tälle keväälle, eikä viime keväälle? Johtuuko se turvatoimien löystymisistä, en tiedä.
Olen melko varma että venäjä tekee jotain suomen ja ruotsin liittyessä natoon. Mitä se on, sitä en tiedä. Sähkön tuonti katkaistiin suomeen, seuraavaksi maakaasu, oletan. Jonkin sortin aseiden kalistelua itä-merellä odottelen.

HerKaramazov kirjoitti:
Moi.

Juhlat ei ole Maslowin tarvehierarkian kivijalassa...ne ei ole välttämättömiä elämälle. Jos sä saisit säädellä oloasi juhlissa, siis ajallisesti.
Pakottaminen ei oikein toimi, tai traumatisoiva siedättäminen.
Mitä neuvoja sun terapeutti antoi juhliin, tai keksitte yhdessä miten mennä juhlien lävitse?
Vai ymmärtääkö terapeuttisi kuinka kuormittavia juhlat ovat sinulle?
Toi ryhmässä olo on kyllä haaste koulunkäynnille, koska siellä ollaan aina jonkinlaisissa ryhmissä.
Mulla ei ole mitään velvotteita ryhmiin, paitsi se dkt-tarapia kerran viikossa.
Menin perjantaina aa-ryhmään kun tuntuu ettei mulla ole ihmiskontakteja, ja kun olen vältellyt alkoholia jo kuukausia, niin päätin mennä kattoon. Eka kerta oli ihan okei. Ei siellä kukaan tuominnut.
Mä en osaa mennä seurakunnan miesteniltoihin kun siellä on aina jokin aihe kuten vaikka Paavali, jos mä menen sinne ja kyseenalaistan koko jutun oon varmaan ikävä ihminen?
AA toimii "korkeamman voiman" avustuksella, eli siihen kuuluu Jumala. Sitten on Kehä-ryhmä jossa ei pidetä "korkeampaa voimaa" etusijalla, vaan ehkä psykologista lähestymistä. Meen käymään molemmissa.
Sitten kun ihminen on työkyvyttömyys eläkkeellä niin sitä ei tyrkitä mihinkään...paitti tietenkin sukujuhlat on silloinkin.

Ei mun terapeutilla ole tuollaisiin tilanteisiin oikein mitään neuvoja. Kun ei ole pätevä terapeutti. Kidutin itseäni olemalla juhlissa noin tunnin ja sitten oli pakko lähteä. Liikaa porukkaa jne. Ja tuli koko ajan sellainen tunne, että jotkut katsoo pahasti minua. No en minä kyllä siitä toisaalta välitä. Se on niitten oma häpeä. Sittenpähän katsoo. Kaikkien kaveri kun ei vaan voi olla. Juttelin siinä muutamien sellaisten kanssa joita arvostan ja jätin muut omaan arvoonsa.

Olen ajatellut, että olen varmaan itseni paras terapeutti. Koska ei yksikään terapeutti, kenen luona olen vuosien mittaan käynyt, ole antanut oikeastaan yhtään kunnon neuvoa. Välillä se on ollut vaan jutustelua. Paljon enemmän olen oppinut kirjoja lukemalla ja youtubesta.

Olen niin närkästynyt siihen, kun ryhmissä olo on niin vaikeaa. Kun melkein aina joka ryhmästä missä olen ollut, on löytynyt joku v-mäinen ihminen ja siihen se homma on sitten lässähtänyt. Ainakin silloin nuorempana asia oli niin. En nyt tiedä sitten että onko enää, mutta kun tuntee itsensä jo niin vanhaksi, vaikkei 32 pitäisi olla vielä mikään ikäloppu. Niin en tiedä mistä se tunne tulee? Tai ikähän on numeroita. Ainakin niin sanotaan... Tunne on välillä sellainen että olisi jo seniori... Liian paljon olen nähnyt kaikkea... Sen takia varmaan se im-kelakin pyörii niin usein...

Itsekään en ole koskenut pitkään aikaan olut pulloon. Hyvä niin.

Friendly kirjoitti:
Kyllä uuden oppiminen on työläämpää, mitä vanhemmaksi tulee. Toisaalta kyky hahmottaa kokonaisuuksia paranee. Mulla on tästä kokemusta, kun aloin opiskella kolmatta korkeakoulututkintoani muutama vuosi sitten. Homma ei ole oikein edennyt, ei ole energiaa siinä määrin kuin nuorena. Opiskelua toki vaikeuttaa sekin, etten ole ottanut opintovapaata työstä.

Raskaita aikoja eletään, kun korona on tappanut tänä keväänä ennätysmäärän suomalaisia ja sota jyllää Ukrainassa. Ei ihme, jos itsetuhoisiakin ajatuksia tulee joillekin. Mulla on huonot vibat tuosta Suomen Nato-jäsenyydestä, toivottavasti se kuitenkin osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi.

Joo olen huomannut, varsinkin kolmenkympin jälkeen. Muutenkaan ei ole kehokaan enää niin vetreä kuin muutamia vuosia sitten. Eipä se kolmenkympin kriisi olekaan ihan hatusta vedetty asia. Mulla pääsykokeet ensi viikolla.

Itse en oikein jaksaisi katsoa enää uutisia. Kun koronaa ja natoa vaan viime aikoina. Tuntuu että maailma on vain sellainen leikkikenttä, jossa ihmiset uhoaa toinen toisilleen. Hiekkalaatikko. Mutta eipä sitä voi itse valita millaiseen maailmaan syntyy. Sehän tässä niin epäreilua on. Esa Saarinen sanoi hyvin, että loppujen lopuksi ihminen joutuu elämään elämänsä.

Oli kaksi huonoa vaihtoehtoa josta parempi mielestäni oli kuitenkin Nato...

Mitäköhän tällaisessa maailmassa pitäisi oikein tehdä? Jumalattomassa maailmassa. Jossa aseita kalistellaan. Olikohan Schopenhauer sitten oikeassa? Että on vain järjetön elämän tahto ihmisellä? Tolstoin ja Kierkegaardin mukaan ainoa oikea ratkaisu on kristinusko. Mutta jos ihminen ei pysty uskomaan, niin sitten ei pysty...

Jos sähkötkin lähtee, niin mitä sitä sitten nyky-ihminen voi tehdä? Kun ei pääse nettiin yms. Palataanko me kivikaudelle? Tolstoi käytti elämästä sellaista vertausta, että jos juhlat eivät miellytä ja ei ole hauskaa, niin poistu juhlista.

Tässä on kuin jossain kiirastulessa, että toisaalta nämä "juhlat" eivät miellytä, mutta lähteminenkin on huono vaihtoehto.

Kai sitä on sitten vielä vähän uskoa ihmiseen... Eipä täällä muuten kannattaisi palloilla...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: Osa pois

Moi 89.

Oletko kertonut terapeutille että isommat sosiaaliset tilanteet kuormittaa psyykkisesti. Jos olet niin kyllä kai terapeutti kyselee minkälaista ahdistusta tilanteet aiheuttaa, ja miten selviät niistä?
Mulla oli taas aikoinaan hyvä terapeutti, jolta sain tukea moneen asiaan. Mutta nyt kun ei terapia suhdetta ole niin tuntuu että on jäätävän yksin tilanteiden kanssa.
Mietin tuossa sellaista kun terapeutti oli ensimmäinen ihminen joka "näki, kuuli, ja ymmärsi" minua (olin noin 35-vuotias). Sitten kun sen menetää niin osaa kaivata "nähdyksi tulemista". Sitä ennen en osannut kaivata sitä mitä en ollut koskaan elämässäni tuntenut.
Minulla on ollut äiti ja isä, sukulaisia, isovanhempia, mutta kukaan ei ole "nähnyt" minua itsenäisenä erillisenä ihmisenä. Tarkoitan tuolla näkemisellä sitä että pystyy näkemään toisen ihmisen muuten kuin itsensä kautta.
Valtaosa ihmisistä katsoo, keskustelee, kuuntelee toista ihmistä itsensä kautta, siis vertaa toisen tunteita, kokemuksia, pelkoja omiinsa. Terapeuteissakin on paljon edellisen kaltaisia ihmisiä. Siis ihmisiä jotka eivät voi käsittää miten toinen tuntee toisin eritilanteissa, käyttäytyy toisin sosiaalisissa tilanteissa, ja etenkin tuntee toisin kuin itse.
Edellinen on kyky empaattisuuteet. Empaattisuutta on kyky katsoa ihmisiä itsensä kautta, tai kyky asettua toisen asemaan...toisessa nähdään omat tuntemukset, ja toisessa toisen ihmisen kärsimys.
Edellisellä tarkoitan että jos terapeutilla ei ole kykyä nähdä toista niin ei suhde vie mihinkään, se jää ulkokultaiseksi.
Sitten toiseen asiaan; viidenkympin jälkeen huomaa vielä enemmän mitkä ovat hidastuneet kuin kolmessa kympissä, ja jos tässä elää vielä vuosikymmeniä luulen että hidastuminen on taattu.

Katsotaan nyt rauhassa toi nato juttu, ja toivotaan parasta ja pelätään pahinta.