Minua juuri riivaa se, etten pysty uskomaan mihinkään korkeampaan voimaan. Joskus aikoja sitten vielä pystyin, mutten enää. Ja sitten kun ei enää usko Jumalaan, niin mitä jää jäljelle? Pelkkä pohjaton kärsimys jolle ei löydä mitään syytä. Siitä varmaan minunkin masennus johtuu. Näen elämän vaan niin pirun armottomana taisteluna, jota ei kuitenkaan voita. Siis, taisteluna lähteä esim. kauppaan, kun sinne on pakko lähteä, että pysyy hengissä. Mutta kun en näe mitään ylhäältä annettua tarkoitusta. En mitään merkitystä ihmisen olemassaolollle. Että tässä me nyt ollaan ja sitten joissain vaiheessa ei enää olla. Niin tässä mielessä ajattelen, että minkä takia pitää jatkaa taistelua, kun tällä taistelulla ei ole mitään syvempää tarkoitusta. Tiedän toki toisaalta minkä takia taistelen: koska minulla ja ihmisillä yleensäkin nousee mieleen erilaisia asioita joita haluamme ja joita meidän on pakko tehdä: siis syöminen yksi tärkein niistä. Sitä voisi sanoa vaikka että on syömisvaisto. Että ihminen alkaa unelmoimaan ruuasta nälkäisenä ja sitten on pakko lähteä kauppaan.

Ja se on juuri se ongelma, että kun minusta tuntuu että elämä on vain noiden tiettyjen asioiden suorittamista. Syömistä, juomista yms. Mutta mitään syvempää tarkoitusta ei ole. Ainakin siltä minusta tuntuu.

Tuntuu siltä että ihmisen elämä on vain tämän kehon kunnossa pitoa. Ei mitään muuta. Siis kun mikään syvempi filosofia ei pure tähän elämään. Ja siinä mielessä jää kaksi vaihtoehtoa: joko jatkaa tätä kehon toimintaa tai sitten poistuu tästä leikistä. Mutta kun se leikistä poistuminenkin hirvittää niin kamalasti. Että sitä vain elää elämää. Harvoin nauttien. Harvoin yltiö positiivisesti. Vain elää. Ja kuitenkin sen taistelun tulee häviämään.

Jos pystyisin, niin poistaisin tämän maallisen kärsimyksen. Tai siten se poistuisi että lähtisi leikistä. Mutta kun sitten ei enää ole varmaankaan mitään ns. leikkiä. Mitään maallisen jälkeistä leikkiä.

Pitäisi itsekin laittaa pyörä kuntoon. En ole urheillut viime aikoina paljoakaan...

Yksi kysymys: Kummassa maailmassa eläisit mieluummin: Tässä nykyisessä vai siinä muinaisessa maailmassa jossa kristinusko kukoisti? En itse osaa päättää, jos pitäisi valita. Koska kristinuskossa kuitenkin niin paljon kaikkea lohduttavaa ja hyviä juttuja, mutta toisaalta tieteen hallitsemassa nykyisessä maailmassa paljon hyviä juttuja myös.

Moi 89

Eläisinkö siinä ajassa jolloin Kristityt olivat vainottuja, vai nyt jolloin elämää ei voi perustella järjellä?
Lähdetään siitä että eletään tässä, ja todetaan että onhan se pirullisen onneton maailma jossa motiivi on syödä, kuntoilla, ja nukkua.
Onko minulla oikeus vihata tätä eloa kun ei löydy muita syitä elää?
Heti varmaan joku tulee korjaamaan että katsontakannassani on vikaa elämä on hienoa.
No, kun ei ole. Elämä on riipivää taistelua katkeroitumista vastaan. Jos mä vihaan tätä elämää, menneisyyttäni, nykyisyyttä, sitä että kukaan ei ota vastaan edes tätä vihaani elämää kohtaan.
Viha on liikkeelle pistävä voima, jos saisin kanavoitua vihani ulospäin, niin että se ei vahingoita ketään, mutta tulisi sisältäni ulos kun se on tullakseen.
Jeesuskin oli vihainen rakentavalla tavalla. Mä en osaa olla vihani kanssa yhtä rakentava, mutta ulos sen haluisin.
Kenelle mä se osoitan kun tässä maailmassa on monta asiaa jota voi vihata, silti ne tai he eivät ota vastaan vihaa.
Tunnistatko 89:si  sinä vihaa? Tän elämän epäoikeuden mukaisuuksia kohtaan...ja sitä kuinka huonosti voi vihansa kanavoida globaaleja hirviöitä kohtaan...hirviöillä en tarkoita satu olentoja vaan näitä käsittömättömän itsekkeitä ihmisiä kohtaan joka tuhoaa planeettamme. Vihaa nostaa lisää se kun on jotenkin avuton tekemään isoille asioille juuri mitään.
Jos ei tietäisi mitä on käynnissä maailmassa helpottaisiko se olemista?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Viha voi olla välillä ihan hyväkin juttu. Se voi auttaa ihmistä vaikeassa tilanteessa.

Esimerkiksi juuri se että menee vaikka juoksu lenkille ns. vihan vallassa, niin varmasti tulee juostua normaalia enemmän. Se juuri on sitä hyvää vihaa. Toki sitten jos viha menee vahingoittamisen puolelle, niin ei se varmaan ole enää hyvää.

Tunnistan kyllä että vihaan monia asioita. Juuri niitä hirviöitä joita maailmassa on. Mutta välillä myös sitä, että elämä on niin epäreilua. Vaikka sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä, niin en tiedä onko asia aina ihan noin. Jollekin ihmiselle sattuu vain tulemaan kurja elämä ja toiselle hyvä. Se on välillä aikamoista arpapeliä. Toki itse pystyy vaikuttamaan asiaan jonkin verran. Muttei kaikkeen.

Enää nykymaailmassa ei voi tavallaan elää täysin irrallaan todellisuudesta, siis siitä mitä maailmalla tapahtuu. Kun kaikki on yhteydessä kaikkeen.

Itse elämää voi vihata, mutta loppu peleissä, jos se johtaa im:ään, niin eipä siitä hyötyä ole. Jos taivastakaan ei ole tai mitään vastaavaa... Jos siis ajattelee elämää vain hyödyn kautta...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Moi.

Ehkä elämän epäoikeudenmukaisuuksia voi vihata on ne osuneet itselle tai kanssakulkijoille silloin se ei johda itsemurhaan, luulen?
Tänään on ollut kesäinen päivä, jonkin verran ahdistusta, mutta olen sietänyt sitä.
Sain television toimimaan "outoa" kun se ei ole toiminut 7-kuukauteet. Tai en ole jaksanut hakea kaapeli digiboxia...nyt lainasin boksin kaverilta. Ehkä täytyy ostaa oma jossain vaiheessa?

Mulla ollut kylmä hiki koko illan. Se on jännä, että kun jokin tietty tunne-tila iskee päälle, niin siitä on vaikea päästä eroon. Esim. ahdistus.

En ole ihan perehtynyt vielä siihen, että minkä takia ihmiselle ylipäätänsä jysähtää tuo ahdistus niin pitkäksi aikaa päälle? Että mitkä aivojen osat sen tuottaa? Sen olen käsittänyt, että se on jokin vuosituhansia vanha järjestelmä aivoissa luulisin. Se vaan, että se kylmä hiki tunne on inhottava. Ehkä sen kanssa oppii elämään, mutta kuitenkin se tulee niin usein, että se vähän ärsyttää... Välillä tuolle ahdistukselle ei löydy syytä...

Olen katsonut nyt melkein koko päivän telkkaria. Ruudun tuijotusta ollut viime aikoina, mutta sitä tää nykyaika on...

Olen miettinyt Jordan Petersonin sanoja että: tulva on tulossa ja on rakennettava sitä varten arkki. Siis kun ikää tulee koko ajan lisää, niin jossain vaiheessa se tulva sitten tulee. En toki haluaisi ajatella koko asiaa, mutta kun elämän fakta on se että me ei olla täällä maailmassa ikuisesti. Kammottava fakta. Sitä miettii, että mitä tahansa sitä itse tekeekin, niin mikään ei muuta sitä tosiasiaa että elämä ei ole ikuista. Ainakaan täällä maan päällä.

Mutta toisaalta, kun ei pysty uskomaan oikeen mihinkään korkeampaan olentoon, niin sitten sitä ajattelee että aika lirissä tässä kyllä on.

Sitä voisi yrittää löytää kumppanin, yrittää löytää työpaikan, yrittää elää jotenkin, mutta kuitenkin sitä on samassa tilanteessa: elämä ei ole ikuista.

Toisaalta kammottaa kyllä kaikki nuo kuolemaan viittaavat jutut. Esim. Ukrainan sota. Varmaan aivan kammottavaa olla siellä etulinjassa. Kun granaatit räjähtelevät joka puolella.

Mieluummin kuolla sitten rauhallinen kuolema joskus todella vanhana, kuin kuolla nuorena sodan keskellä. Vaikka ei se kuolema varmaan milloinkaan hyvä asia ole...

Sen takia elämä tuppaa olemaan niin vaikeaa, kun me ihmisenä tajutaan tämä meidän kuolevaisuutemme. Ollaan varmaan ainoita eläimiä, jotka sen tajuaa. Ja silti tulisi toimia, sen faktan keskellä.

Oletko HerKaramazov kuullut antinatalismista? Se on filosofian suuntaus jonka mukaan on väärin synnyttää ihmisiä maailmaan. En ole sen kannalla, mutta mielenkiintoinen suuntaus. Mutta täytyy tarkentaa, että sen mukaan kun ihminen sitten on syntynyt maailmaan, niin ei siinä kannusteta itsemurhaan. Koska nyt kerran sitten ihminen on syntynyt, niin hänen kannattaa kuitenkin yrittää jotenkin elää. Mutta painopiste on juuri siinä, että ei ole moraalisesti oikein synnyttää ihmisiä maailmaan... Aika äärimmäinen suuntaus...

Moi

En ole kuullut antinatalismistä, ehkä sillä on kannattajansa? Sillä ahdistuksella on kuitenkin aina syy. Se voi olla jokin trauma syvällä tietoisuudessa, jonka laukaiseen jokin asia.
Minä en tiedä läheskeen aina mikä laukaisee ahdistukseni, ja sitten kun "kylmä hiki tila" on päällä on aika vaikea ajatella rationaalisesti syy, ja seuraus suhteita. Ja varsinkin kun syy on jossain päin tiedostamatonta toden näköisesti, koska jos olisi tietoinen mistä ahdistus nousi, pystyisi järjellä käsittäämään sen ja silloin se ei enään voisi ottaa valtaansa.

Nykypäivän lyhyt-terapia suuntaukset eivät yritä edes etsiä syytä ihmisen historiasta. Näissä terapioissa yritetään saada mielen huomio vaan muualle että ahdistus unohtuisi, hetkeksi. Edellisessä suuntauksessa ihminen on ahdistuksensa vanki koko loppuelämän.
Jos ahdistuksen syyn saa paljastettua voi päästä eroon siitä tietystä aiheuttajasta. Mutta ihminen elää joka päivä ja uusia syitä saattaa ilmeentyä heti huomenna, kuitenkin niin että jos ihminen alkaa ymmärtään itseään sen seuraavan ahdistuksen syy on helpompi löytää. Tavallaan kuitenkin niin että kaikki ahdistuksen syyt ovat nivoutuneen osaksi toisiinsa, olen käsittänyt.

Meinaako Jordan että tarvimme sen arkin napajäätiköiden sulattua, ja merenpintojen nousun takia? Vai tarkoitaako Tulva symbolisesti maailman kohtaamista?
Luulen että kaikki ihmiset haluisivat kohdata kuoleman vanhana ja rauhallisesti. Eturintamalla kuolema voi tulla silmän räpäyksessä tai tehdä kivuliaan raajarikon. Todellisuudessa  me voimme joutua onnettomuuteen koska tahansa, ja kuolla silmän räpäyksessä, neliraaja halvaantua, tai aivan mitä tahansa. Me ihmiset kuitenkin luotetaan toden näköisyyksiin, jotka pohjaa tilastotieteisiin.
Silti tilastot ovat tilastoja, ne ei kohtaa todellisuutta aina.
Buddhalaiset yrittää kirkastaa mielen hyväksymään, että tänne synnytään, vahetaan, sairastetaan, luovutaan kaikesta, ja kuollaan.
Kristityt kirkastaa että vaikka iloitaan kärsitään, ja elämä ei ole oikeuden mukaista palkkio saadaan taivaassa.
Muistatko 89 koska olet viimeksi ollut iloinen, kiitollinen, tai nauranut oikein sydämmen pohjasta? Mä en muista naurusta, tai ilosta oikein...jotain pieniä kiitollisuuden tunteita on ollut harvakseltaan.

Se tulva on symbolinen. Tarkoittaen sitä, että ihmisen täytyy elämässä kohdata vaikka mitä ikäviä asioita ja kun ikää tulee lisää niin yhä enemmän näitä ikäviä asioita täytyy kohdata. Ja arkin rakentaminen tarkoittaa niihin asioihin valmistautumista.

Ehkä se ahdistuksen syy on jossain niin syvällä tietoisuudessa, että on vaikea sitä tietää. Tai niitä syitä on kyllä varmasti monia. Ihmiset on niin hirveän erilaisia. Toisille tulee kylmä hiki lähes joka asiasta ja toisille ei paljon mistään.

Olen ajattellut, että mun on vain totuttava tuohon "kylmä hiki" reaktioon. On elettävä sen kanssa. Ehkä se on sitten yksi ns. taakka mitä minun ja varmasti monen muunkin pitää vain kantaa. En tiedä kuinka yleistä ahdistuminen ihmisille on. Luulen että todella yleistä. Siis sellainen voimakas ahdistuminen.

Sellaista tämä nyt sitten on ainakin minun kohdalla, että joudun kyseistä vaivaa vain kestämään, koska ainakaan se terapia, missä nyt käyn, ei auta.

Jordan Peterson puhui kyllä viisaasti siitä, että aikuisuuteen kuuluu se että hyväksyy kuolevaisuuden. Voi olla oikeassa, mutta eipä se helppoa ole. Toki ei kukaan minulle ole koskaan sanonutkaan että elämä helppoa olisi. Päinvastoin. Näen asian niin, että niin kauan kuin pystyy kantamaan elämän taakkaa harteillaan, niin kauan sitä on kannettava.

Olen nauranut kyllä stand up koomikoille viime aikoina, mutta enpä oikeastaan muuten. Joskus tässä kun kaveria näin, niin naureskeltiin erinäisille jutuille.

Mieleen tuli se Olavi Uusivirran laulu että: "On helppoo olla onnellinen, kun tyytyy siihen mitä on." Mutta kun sehän on hirvittävän vaikeaa. Jo voiko sitä tyytyä siihen, kun koko ajan kuitenkin pitää tehdä kaikenlaista, eikä elämässä voi tavallaan jämähtää paikalleen pitkäksi aikaa.

Tuntuu välillä että elämä on vaan sellaista sähläystä. Että nyt menen sinne tai sinne. Teen sitä tai tätä. Mutta mitään lopullista tyytyväistä olotilaa ei tavoita koskaan. Buddha varmaan tavoitti sitten..?

Sitä tulee väkisin mieleen sellainen asia, että ihmisen niin kuin kaikkien muidenkin olentojen pääasiallinen tarkoitus on hengissä selviäminen. Ahdistuksen ja muun keskellä. Kaikki muu pohjimmiltaan rakentuu vain sen päälle.

Esim. minkä takia me tapaamme ihmisiä: No siksi ettemme menetä mielenterveyttä ja siten emme tee mitään pahaa itsellemme. Minkä takia urheilemme: Jotta elimistö pysyy kunnossa ja emme kuole. Minkä takia syömme: Jotta emme kuole. Ja niin edelleen. Kaiken toiminnan lopullinen tarkoitus on se että emme kuole. Toki sitten on suvun jatkaminen myös. Mutta tärkein tavoite on hengissä selviäminen.

Siten kristinusko tuntuu oudolta: Kun pitäisi tavallaan antautua. Mutta kun biologinen ruumis ei hevillä antaudu. Ymmärrän sen hyvin, että kristinuskolla on merkittäviä moraalisia käskyjä jne. Mutta sitten tulee se ongelma, kun mitään näyttöä ei ole sielusta tai Jumalasta. Ja silti pitäisi uhrautua toisten puolesta, jos siis elää Jeesuksen tavalla. Mietin, että oliko Jeesuksenkin kuolema tavallaan itsemurha?

En vain millään pysty käsittämään sitä kristillistä periaatetta, että heikkous olisi hyvä asia maailmassa. Sillä maailma näyttää siltä, että täällä pitää olla jollakin tavalla vahva, jotta selviää ylipäätänsä hengissä... Ennen kaikkea henkisesti vahva, mutta myös fyysisesti...

Toki elämää ei voi selittää täysin yksinkertaisesti. Niin paljon on kaikkia muuttujia.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Moi.

Jos olisi saanut paremmat "eväät" elämään arkin rakentaminen voisi olla helpompaa. Mutta yksi tapa rakentaa arkkia on tunnustaa tosiasiat. Katsoa niitä ja tuntea ne tunteet mitä ne herättää.

Se ahdistuskin on tunne, mutta ei millään tapaa mielyttävä tuntea. Teoriassa meillä on asioita joita me ei hyväksytä osaksi meitä, elämää, jne. Se hyväksymättömyys nostaa ahdistusta.

Mulla on tunne etten halunnut tämmöistä elämää, jossa on kaksi avio-eroa, paljon epäoikeuden mukaista kohtelu (munua kohdeltu, ja minä kohdellut toisia), elämän lähtökohtani olivat hankalat, ja minusta tuli hankala, tai vaikea miten sen nyt ilmaisee. Silti mulla on kaksi tytärtä, koira, ja asunto. Miksen voisi olla onnellinen niistä asioista jotka on?
Tuntuu etten osaa jäsentää menyttä elämääni osaksi itseäni, niin paljon suuria tunteita joita en osannut/uskaltanut kohdata.
En tiennyt mitä odottaa elämältä, tai varautua elämään. Tuntuu että nyt opettelen vasta, siis kotaamaan elämää?

HerKaramazov kirjoitti:
Moi.

Jos olisi saanut paremmat "eväät" elämään arkin rakentaminen voisi olla helpompaa. Mutta yksi tapa rakentaa arkkia on tunnustaa tosiasiat. Katsoa niitä ja tuntea ne tunteet mitä ne herättää.

Se ahdistuskin on tunne, mutta ei millään tapaa mielyttävä tuntea. Teoriassa meillä on asioita joita me ei hyväksytä osaksi meitä, elämää, jne. Se hyväksymättömyys nostaa ahdistusta.

Mulla on tunne etten halunnut tämmöistä elämää, jossa on kaksi avio-eroa, paljon epäoikeuden mukaista kohtelu (munua kohdeltu, ja minä kohdellut toisia), elämän lähtökohtani olivat hankalat, ja minusta tuli hankala, tai vaikea miten sen nyt ilmaisee. Silti mulla on kaksi tytärtä, koira, ja asunto. Miksen voisi olla onnellinen niistä asioista jotka on?
Tuntuu etten osaa jäsentää menyttä elämääni osaksi itseäni, niin paljon suuria tunteita joita en osannut/uskaltanut kohdata.
En tiennyt mitä odottaa elämältä, tai varautua elämään. Tuntuu että nyt opettelen vasta, siis kotaamaan elämää?

Joku Suomen presidenteistä sanoi aikanaan, että "tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku." Voi pitää paikkansa.

Minullakin monia asioista joita en hyväksy, mutta joiden kanssa täytyy vain elää. Peterson puhuu, että pitää löytää jokin merkitys elämälle. Sitä en oikein ole vielä löytänyt. Tai ehkä se, että vain elää, on jo merkittävää.

Elämässä, joo kyllä joutuu kaikenlaisia tunne-tiloja kestämään. Siinä varmaan sitten ns. mitataan kanttia. Että miten kestää...

Itsekin olen tässä yrittänyt rakentaa elämää. Mutta kun opiskelupaikka on kiven alla tai työpaikka. Niin paljon olisi voinut menneisyydessä tehdä toisin. Mutta kun elämä on siitä julmaa, että mitään tekoja ei pysty enään muuttamaan.

Onnellinen kun voisi olla. Mutta onko kukaan koko ajan täysin onnellinen. Ehkä. Itse yritän silloin tällöin, mutta harvoin onnistuu.

Itse join joskus aikanaan jonkin verran. Enää en yhtään. Se asia ainakin on mennyt hyvin. Poltinkin joskus nuorempana vähän. Enää en. Mutta niin paljon parannettavaa vielä on.

Ainut mitä tässä nyt voi tehdä, on yrittää vain elää siten, että tekee mahdollisimman vähän enää virheitä. En oikein muutakaan keksi. Eipä sitä ihminen sille mitään voi että on syntynyt maailmaan. Nyt pitää vain koittaa elää ja jaksaa. Se on ainut mitä voi yrittää tehdä. Pitää elää omaa elämää, vaikka se ahdistusta tuottaakin...

Jotenkin alkaa taas masennus nostamaan päätään. Kaupan jonossa mietin kuolemaa taas. En tajua miksen saa kumppania. Tinderi on, mutta ei siellä kukaan halua jutella. Yksillä treffeillä kävin viime kesänä, mutta en kyllä halua nähdä häntä enää ikinä.

On tämä elämä niin hemmetin kovaa.

Kun vaan yhden sopivan löytäisi. En mitään muuta vaadi elämältä. Mutta ei niin ei.

Kaupan kassalla mukavia työntekijöitä. Mutta ei.

Kun olisi vielä 25-vuotias.

Tätä tämä kaikki nyt sitten on. No sinkkuus varmaan muotia nykyään. En tiedä...

Pitäisi kai vain löytää tarkoitus kaikelle. Että miksi nousee aamulla sängystä...

Onneksi tänään on edes jonkin verran ohjelmaa päivässä.

Kyllä se Peterson on oikeassa, että välillä on hirveän vaikea kestää elämää, jos ei ole mitään aikataulua päivässä. Tai ylipäätänsä mitään ohjelmaa.

On tämä elämä kuitenkin välillä sellainen sotku, että alta pois. Vain sen Maslowin hierarkian pohjan tarpeista huolehtimista. Syöminen, nukkuminen, liikunta. Mutta kun sitten herää juuri se sama kysymys, minkä Tolstoi esitti Tunnustuksissaan:  Vaikka huolehtii noista asioista, niin onko elämällä kuitenkaan oikeen mitään merkitystä? Vain kuoleman pakeneminen. Siinä koko elämän pointti. Jos sitä voi pointiksi sanoa... Vain kestäminen... Se on olennaista...  Niin paljon sitä itsekin on yksin, että im-kehä kiertää... Jos vanhaksi elää, niin ainakin voi silloin todeta, että on taistellut...

Tunnistan kyllä itsestäni tietynlaisen katkeruuden. Luonteeseeni kuuluu myös se että haluan nautiskella asioista ja sitten nousee se katkeruus jos ei pysty nauttimaan erinäisistä jutuista. Toisaalta ei elämä voi olla pelkkää nautintoa.

Toivon vaan että saisin sen opiskelupaikan niin loppuisi tämä seilaaminen...

Kun ajatukset alkaa oleen taas niin pirun synkkiä. No ne on kyllä ollut koko elämän ajan varmaan, mutta viime aikoina poikkeuksellisen synkkiä. Pitäisi harrastaa liikuntaa enemmän, mutta kun paikat menee aina niin jumiin...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: vielä lisää tekstiä

Moi.

Jos se ei ole yksi iso syy niin sitten se voi olla useampi pienempi syy nousta ylös aamulla?
Eikö kaikki ihmiset haluaisi nautiskella elämänsä aikana? Luulen ettei kukaan halua olla masentunut, ahdistunut, ja miettiä im. ajatuksia?

Kyllä sä sinne kouluun pääset ennenmin tai myöhemmin jos suoritat niitä opintoja pikkuhiljaa. Edellinen on toden näköistä.

Muistatko niitä pääsykoe kysymyksiä? Sanoit että ne oli vaikeita kysymyksiä.
Johtuuko poikkeuksellinen synkkyys pääsykokeista?

HerKaramazov kirjoitti:
Moi.

Jos se ei ole yksi iso syy niin sitten se voi olla useampi pienempi syy nousta ylös aamulla?
Eikö kaikki ihmiset haluaisi nautiskella elämänsä aikana? Luulen ettei kukaan halua olla masentunut, ahdistunut, ja miettiä im. ajatuksia?

Kyllä sä sinne kouluun pääset ennenmin tai myöhemmin jos suoritat niitä opintoja pikkuhiljaa. Edellinen on toden näköistä.

Muistatko niitä pääsykoe kysymyksiä? Sanoit että ne oli vaikeita kysymyksiä.
Johtuuko poikkeuksellinen synkkyys pääsykokeista?

 

Ehkä se syy nousta on sitten se, että haluan kaikesta huolimatta elää.

Dostojevski kirjoitti hyvin Kirjoituksia kellarista -kirjassaan, että ihminen ei pysty elämään välttämättä siten että ei olisi mitään haasteita elämässä. Että vain makoilisi ja söisi herkkuja. Mutta kuuluuko siihen pakettiin sitten ahdistus, masennus ja im-ajatukset? Siis jos haluaa niitä haasteita...

Pääsykokeiden jälkeen, joo kyllä tuli sellainen olo, että mitä tässä nyt seuraavaksi pitäisi tehdä. Kun oli koko kevään valmistautunut niihin ja sitten ne yhtäkkiä olikin ohi. Täytyy kai siellä avoimessa sitten niitä kursseja suorittaa.

Kokeessa kysyttiin erilaisista etiikan suuntauksista. Sitten oli joku sellainen tehtävä, että piti arvioida joidenkin päättelyketjujen lopputulokset. Että onko loppupäätelmä oikein vai väärin. Ja viimeinen tehtävä oli sellainen, että piti lukea yksi aika pitkä teksti ja vastata neljään kysymykseen. Tekstissä puhuttiin yhteiskunnasta ja ihmisten hyvinvoinnista.

Ehkä se synkkyys johtuu siitä, että tavallaan ei ole tarpeeksi ohjelmaa päivässä...