Kiitos sanoistasi, Dahliakukka! Ja kiitos, ettet alkanut paasaamaan, että pitää syödä. Tuo kehotuksesi mehukeitton oli ihan hyvä. Mutta en nyt pysty siihenkään.

Jardin, tiedän omalta kohdaltani miten se ärsyttää, kun joku oikein tuputtaa. Kyllä sinun täytyy sitä ja tätä syödä. Itsellä nousee karvat pystyyn aina ja tuumaan, ettei mikään ole pakko, ei ees hengittäminen, jos niin päättää. Mutta toki toivoisin, että jotakin edes söisit. Jos on lääkitystä, niin alkaa pian vatsa poltella, jos ei ole kuin vettä siellä. Mitä sinun oikein tekee mieli? Minulla ei tee mieli mitään, ei pienintäkään inspiraatiota, että jos vaikka tuota tai tuota söisin..no budabestejä kyllä mässään.

ruuat jäänyt syömättä. epäilen että paino sen ku samoissa pomppii. Mahan sentit on ihan samat koko ajan. Maha on isoa läskiä Omakuva on oksennus.

Dahliakukka, aloin illalla syödä. Mieliala oli parantunut jonkin verran. Eikä muutenkaan tuntunut - ihan - mahdottomalta syödä. Mutta edelleen haluaisin olla syömättä.

Jardin, olipa ihanaa kuulla. Vaikka se varmaan hassulta tuntuu, mutta huolehdin sinusta, vaikka ei kasvokkain oltukaan tavattu. Koen vaan itse noita samoja ongelmia laihduttamisen ja syömisen kanssa ja kun ei tukea saa mistään..Voimia!

Dahliakukka, ei tämä olo niin kamalasti ole liikahtanut, näköjään. Haluaisin osittain edelleen olla syömättä. Välillä on mahdotonta laittaa mitään suuhunsa. Ja masennus on sekin samoissa.

Tiedän periaatteessa, miten mun nyt pitäisi toimia saadakseni painon hallitun laskun alkuun tai jatkumaan. Mutta kun edelleen on halu riuduttaa itsensä ja kuolla. Olla normaalipainoinen, olla laiha, olla vielä laihempi, olla kuollut. Masennus on niin voimakas ja omakuva pielessä.

Tiedostan, että mulla on melko varmasti syömishäiriö. Lievänä se on ollut jo pitkään, vuosia, mutta nyt voimistunut. Todennäköisesti se on sekamuotoinen. Mulla on ainakin sekä anoreksian, bulimian että ortoreksian piirteitä.

Tällä hetkellä olen tämän kanssa yksin. Mulla on ensi viikon perjantaina aika terveydenhoitajalle painonseurannassa. Aikaa pitäisi olla keskusteluun. Ongelma on vain sama kuin masennuksenkin suhteen: en halua apua. Tai ehkä jotain toivon. Pakkohoitoa. Että mua yritettäisiin pitää hengissä, vaikka sitä en itse toivo. Mutta siinä pisteessä ei olla vielä lähellekään. Ristiriita, tiedän...

Jardin, minusta sinun olisi hyvä saada hoitajaan sellainen luottamus, että uskaltaisit puhua asioista kuten ne ovat. Ei ne tiedä kuinka paha sinulla on, jos olet yhtä hyvä kuin minä piilottelemaan ulkopuolisilta todellisuuden. Minä sitten vielä katkeroidun, kun minulle sanotaan, että voi kuinka pirteältä ja hyvältä näytän. Ihan kuin niiden pitäisi lukea päätäni, missä todellisuus muhii. Vaikka totuus on, ettei kukaan näe ulospäin kuinka paha minulla on olla. Koitan vähän pistää vitsiksi asiat ja ihmiset sitten ottaa sen sillälailla, ettei apua tarvitseva vitsaile. Vaikka se on minulle itsesuojelutapa, kuinka selviän eteenpäin itseni kanssa. Voimia!

Mä tiedän, että masennus näkyy musta. Lyhyen tapaamisen sen pystyn peittämään, uskoakseni täysin. Terapiassa annoin torstaina olon näkyä koko ajan ja kerroin tilanteen. Samoin aion toimia alkavalla viikolla terapiassa ja terveydenhoitajan luona painonhalinta-asioissa. Terveydenhoitajan kanssa puhutaan myös muut asiat. Se on mulle nykyään tärkeä paikka. En vain pysty ottamaan apua vastaan.

Söin reilun ilta-aterian. Pisteiden mukaan. Nyt tekisi mieli oksentaa. Haluaisin pöntölle yökkimään. Mietin, että sitten on pari päivää silmäluomet turvoksissa. - Onko väliä? Oon ollut paastolla, elimistön on saatava riittävästi energiaa, että tajuaa sen olevan ohi ja poistuu, jos ehti, säästöliekiltä ja jatkaa laihtumista. - Onnistuuko? Epävarmuus ja paha olo on kova. Mitä tehdä? Haluan oksentaa pois tämän kaiken...!

Oksensin sekä maanantaina että tiistaina.

Paino vain nousee. Säästöliekillä, nesteen palautumista paaston jäljiltä vai mitä? Vielä ei ole pakokauhu, mutta alkaa huolestuttaa. Vaa'alla käyn joka aamu. Näen heti muutoksen. Perjantaina aika terveydenhoitajalle...

En oikein tiedä, miten suhtautua syömishäiriöön. Alkaa musta itsestäni tuntua koko ajan varmemmalta, että mulla sellainen on. Siihen sitten vielä lääkärin diagnoosi. Entä sitten? Muuttaako diagnoosi jotain? Ehkä. Ehkä on sitten jotain, mitä hoitaa jotenkin. Minkä kanssa tulla toimeen paremmin, kun sille on jokin nimi. En häpeä syömishäiriötäni... kai juurikaan.

Tunnen itseni rumaksi ja lihavaksi. Vaikka olen laihtunut, olen lihava edelleen. Kuinka lihava olen ollutkaan!

En ollut nähnyt muutamia tuttuja kuukauteen, suunnilleen. Pari kysyi, olenko laihtunut. Kai se sitten näkyy. Kunpa saisin kiloja edelleen pois ja saisin loppumaan tämän painonnousun. Vielä olisi jäljellä kymmenisen kiloa laihdutettavaa. Jos sitten tuo "anorektinen" minäni antaa myöten jäädä siihen. Silloin olisin normaalipainoinen. Tuolle mun anorektiselle puolelle ei kelpaa mikään. Olenko tyytyväinen itseeni kymmenen kilon päästä? Olenko onnellinen?!

En ole oikeastaan syönyt liikaa, mutta jälleen tekisi mieli mennä oksentamaan. Yritän olla tekemättä sitä tänään. Odottelen pari tuntia, ja syön jotain kevyttä iltapalaksi. Ehkä rahkan ja mustikoita...

Mun paino seilaa ja tunnen ja näen et oon läski. Ne kilot mitä oon vuodessa joku 27,ovat mulle ku nollat.
Syöminen edelleen ahdistaa,enkä saa siitä sitä nautintoa.
Eilen jouduin kertoo tytölle,miksi en syö kun normi ja miksi ahdistun ja pelkään.
Ehkä mua ei saa ikinä kunnolliseksi. Muistan heti ku va voi. Kotona en syö,jollei pakko,enkä muuallakaan. Keksin miljoona tekosyytä ettei ole pakko.
Nyt mul vieres karkkipussi. Pari karkkia meni ja Nut napsahti päätä. Nyt on tosi paha olla. Haluan oksentaa,mut ei ole paikkaa. Siispä lampaan lisää karkkia naamaan ja kärsin.

Hei, Saloka. En ole nyt sairaalassa oksentanut, vaikka mieli on muutaman kerran tehnyt. Yritän syödä vähän vähemmän kuin kulutan. Toisaalta tuntuu, että voisin olla melkein kokonaan syömättä. Minäkin tunnen itseni hirveän läskiksi ja rumaksi.

Mä en ole itseeni tyytyväinen. Inhoan itseäni tällaisena läskikasana. En aiemmin edes tajunnut, kuinka iso olen. Nyt tullut siitä ongelma. Voi tämäkin olla masennusta, itseinhoa... Hain eilen jumppamaton kellarista ja samalla kannoin vaatteita ylös. Eivät mene päälle. Tunnen itseni sitäkin isommaksi. Aion saada ne vielä päälleni. Vaikka aikaa se vie. Tiedän tosin, etten ole tyytyväinen itseeeni silloinkaan. Reilut 10 kiloa pois, niin olisi edes parempi!

10 kiloa on pitkä aika. Olisiko kesään mennessä edes joku kilo siitä pois. Meni tämän talven laihdutus keturoilleen. Nyt vasta tajusin kuinka pitkällä keväässä jo ollaan. Mulla loppuu aika!

Tämä ei ole nyt iloista painon pudottamista. Tämä untuu työltä, joka johtaa lopulta kuitenkin tappioon. En saa kesään mennessä niin paljon kiloja pois, kuin aioin. Eli onko nyt otettava kaikki keinot käyttöön? Syöminen säännöstellyksi, Painonvartijoiden systeemillä, ja liikkuminen kuvaan mukan. Päivittäin joku lenkki. Tällä voisi aloittaa.

Ja sitten rentoutumista.

Mikään ei kelpaa mulle! Äyks!

Minulla on ylipainoa 30 kg ainakin. Painonvartijat kun olisi olemassa vielä niin siellä onnistui ainakin 14 v sitten laihdutus. Nyt on ollut työpaikan laihdutusryhmää, kuntoutusjakson laihdutusryhmää ja kummassakin ensin laihduin pari kiloo, sitten lihoin enemmän kuin mitä olin alunperin. Myös rasvasiepparilääkettä olen käyttänyt, joku orlistaatti.. Eipä juuri apua.
Kun vaan jaksaisi jatkaa laihdutusta vaikka takapakkia tulee ja sais vaikka ravitsemusterapeutilta lisää vinkkejä tai joltain personaltreineriltä.
Itsetuntoon vaikuttaa kilot mulla ja yöllä on mielessä lihavuus kun herään. Yöllähän ei sais ruveta murehtimaan asioita kun kaikki tuntuu vaan synkemmältä kuin päiväsaikaan.

Mutta vähän kerrallaan ne kilot pois, vettä pitää muistaa juoda (tosin sitäkään ei saa litrakaupalla vetää, sekin on joku sairaus nimeltään).

Hei, Liiza2.

Mä oon kertaalleen laihduttanut Painonvartijoissa ja lihonut ne takaisin. Nyt uudempi yritys. Pisteitä lasken...

Tuntuu vain rankalta, kun nukkuu huonosti, niin tulee syötyä. On enemmän aikaa syödä... Ja nyt tuon sairaalareissun jäljiltä on melkein hukassa, miten laihdutetaan. Yritetään kuitenkin, vähä vähältä.