Opiskelu, suorittaminen ja häpeä
Hei,
Kirjoitan nyt aiheesta joka on ollut elämässäni läsnä aivan liian kauan. Olen yliopisto-opiskelija, jolla on opinnot venyneet ja vanuneet ja pitkittyneet. Minulla on diagnosoitu keskivaikea masennus 4 vuotta sitten, ja siitä asti olen saanut apua (onneksi!). Olen käynyt siis terapiassa jo neljä vuotta! Silti tuntuu että on yksi asia josta en vain pääse eroon: häpeä ☹️
Minua hävettää aivan tavattomasti. Oikeastaan olotilaani sekoittuu häpeää, raivoa, katkeruutta, ahdistusta ja pelkoa. Minua hävettää se, että en ole vielä(kään) valmistunut. Olen ollut kirjoilla yo:lla 10 vuotta. Minua ahdistaa tulevaisuus: työn haku, taloudellinen tilanne, elämänvalinnat. Olen katkera. Olen katkera ihmisille, jotka saavat aikaiseksi asioita sen enempää miettimättä, ”tarttuvat vain toimeen”. Itselleni on vaikeaa löytää motivaatiota suorittaa opintoja loppuun (minulta puuttuu enää n. puolet gradusta), sillä työtilanne on aivan kamala. Etenkin tällä alalla. Olen kateellinen niille nuoremmille opiskelijoille, jotka vielä jaksavat luottaa siihen että ”kunhan teen opinnot ja gradun, saan kyllä töitä ja -tadaa- elämä automaattisesti lutviutuu hyväksi”. Tekisi mieli huutaa että ei lutviudu, mikään ei takaa kellekään nykyään mitään. Työtilanne on kamala. Ehkä saatat saada palkattoman harjoittelun, tulla hyväksikäytetyksi ja poltetuksi loppuun ennenkuin sinut korvataan toisella hyväuskoisella nuorella.
Tunnen itseni aivan kamalaksi, katkeraksi ämmäksi. Minäkin haluaisin jaksaa ja uskoa ja repiä sen motivaation tehdä asioita jostakin. En vain pysty, en.
Hävettää sanoa laitoksella opinto-ohjaajalle että masentaa, että en jaksa. Minun piti tänään hakea allekirjoitus laitokselta erääseen Kelan paperiin. Ja minua hävetti. Tuntuu että olen aiheuttanut pettymyksen: en valmistu ikinä, laitos ei saa minusta ikinä rahoja. Tuntuu että pitäisi pyydellä anteeksi kaikilta koko ajan ja ruoskia itseään, vaikka tiedän ettei se auta mitään, eikä ketään kiinnosta oikeasti miten minulla menee: ne on ne tulokset (valmistuminen!) joka ratkaisee! 😠
Mistä ihmiset (ne muut, joilla on vissiin aivokemia tasapainossa?) repii sen motivaation tehdä, suorittaa asioita ja uskoa tulevaisuuteen. Minua pelottaa ihan kamalasti tuleva: olen ollut harjoittelussa ja muutamissa lyhyehköissä pätkätöissä ja näiden jälkeen olen ollut aina pettynyt: minulla on ollut hyväksikäytetty ja jotenkin nöyryytetty olo ja olen vain kyynistynyt lisää ☹️ Tuntuu samaan aikaan että masentuneena näkee asiat mustuuden ohella myös kirkkaammin. Että oikeasti kaikki maailmassa ovat vain omaa etuaan ajavia ilkeilijöitä, kieroilevia selkäänpuukottajia, jotka ovat huolissaan vain omasta asemastaan ja itsestään. Ja näiden pariin sitä sitten pitäisi haluta haluta kovastikin töihin.
😟
Ei minulla nyt kummempaa, kunhan oli tarve purkaa ajatuksia
🤔 ja josko jollakin olisi jotakin vertaistuellista sanottavaa tai jopa ehkä motivoivaa jelppiä?
Mustajoutsen, tosi tutulta tuntuvat nuo opiskeluun liittyvät häpeän ja huonommuuden tunteet. Itsekin pakerran gradun parissa - tai oikeastaan nyt pitäisi ensin hoitaa alta pois yksi pienempi opintosuoritus, joka on sekin jäänyt roikkumaan vuosiksi. Opinnot ovat olleet paikalleen jämähtäneinä jo hävettävän kauan. Olen toivonut, että valmistuisin lopultakin nyt keväällä, mutta se alkaa tuntua taas epärealistiselta, kun hommat ei etene.
Asun opiskelija-asunnossa ja nyt minua stressaa pahemman kerran sekin, että pystyäkseni jatkamaan vuokrasopimustani toukokuussa, minulla pitäisi olla vähintään 10 opintopistettä tältä lukukaudelta. Ahdistaa ajatella, että meneekö tässä kämppäkin alta 😯🗯️ Saankohan jatkettua vuokrasopimusta, jos hankin lääkärintodistuksen siitä, että olen kärsinyt masennuksesta? Tosin en ole kyllä tänä lukuvuonna ollut minkäänlaisessa hoitokontaktissakaan.
Yliopiston kirjastolla joskus katselen kateellisena toisia opiskelijoita, jotka näyttävät niin uskomattoman energisiltä ja määrätietoisilta. Miksen minä voi olla niin kuin ne?
Hei Vermillion!
Juu, tätä gradu- ja opiskeluahdistusta tuntuu olevan monella!
Tuohon asuntoahdistukseesi: olen ihan varma että sinulta ei tosiaan lähde kämppä alta! Kannattaa vaikka soittaa opiskelija-asuntosäätiöön ja kysyä miten tarkkoja siellä ovat ja kysyä senkin takia että tietää sitten hakeutua nopsaan lääkäriin jos tarvetta todistukselle on. Ja ihan muutenkin jos ja kun ahdistaa niin suosittelen lääkäriin menoa, itse arvon tässä taas että pitäisikö hakeutua lääkäriin. Terapeuttini sanoi tänään kun kerroin olotiloistani että voisin suosiolla hakea sairaslomaa 🤔 Hmmm...hävettää vaan kun viime vuonna olin 6 kk sairaslomalla. En ymmärrä miten herkäksi olen muuttunut, en kestä nykyään mitään romahtamatta, tai siltä ainakin tuntuu. Ja ihmettelen miten muut ihmiset JAKSAA tässä maailmassa elää ja työelämässä nimenomaan 🙄
Ennen pystyin vain tekemään asioita (suorittamaan, en niistä koskaan oikeastaan nauttinut) mutta masennuksen myötä ei minkäänlainen pakottaminen onnistu. Ihan kamalaa kun päässä jyskyttää "pakko pakko pakko NYT on pakko valmistua" ja samaan aikaan ahdistus vain kasvaa ja kasvaa. ja kun tuntuu että kaikki on pohjimmiltaan ihan turhaa: mitkään paperit eivät tosiaan takaa kenellekään nykyään mitään. Mutta toisaalta en antaisi itselleni koskaan anteeksi jos nyt luovuttaisin ja lähtisin valmistumatta. Se jäisi hiertämään ikuisesti ja työhaussa miettisin sitten että oisinko saanut töitä jo jos olisin ne prkl maisterin paperit hommannut 😑❓