Minusta on kyllä hienoa kulkea kylällä, kun ihmiset sanovat "huomenta maisteri".
Sitten kun menen Hesaan käymään, mie olen ihan tavallinen ihminen eikä kukaan tiedä, että on tehnyt gradun valmiiksi.

Minusta on taas hienoa huomata kasvannensa ihmisenä graduvaiheessa sillä tavalla että tietää yhden gradun olevan hyvin pieni asia ihmisen elämässä. En viitsi hukata minuuttikaaan siihen tunnetilaan, että olisin jotenkin huonompi, kuin ne jotka saivat sen valmiiksi ihanneajassa. Minulla on paljon taitoja ja mielenkiinnon kohteita, jotka ovat paljon antoisampia itselleni kuin yksi gradu, joka on kuitenkin yksi muiden joukossa. Ja enhän suinkaan ole maailman ensimmäinen lahjakas joka ei ole graduaan saanut tehtyä. Minusta opin omasta tutkimuksen loppuunsaattamisyrityksestäni juuri sen olennaisimman. Pitää pystyä luottamaan omiin johtopäätöksiinsä.

Voi itku, kirjotin pitkän vastauksen äsken ja tämä alkoi herjaaman ensin hymiöiden määrästä (maksimi 10) ja kun poistin hymiöitä ja painoin lähetä -nappia, katosi koko tekstini ja tämä ilmoitti "sinulla ei ole kirjoitusoikeutta kyseiseen ryhmään" Whoot?!? No, nyt uudemman kerran!

WhitePrincess2: Kirjoitit että sinulla oli hankala graduaihe, ja totesit että sitä ei ole mitään järkeä tutkia. Tutulta kuulostaa..minulla on kanssa..hmm.."haastava" aihe. Sellainen, jota laitoksellamme ei oikeastaan tutkita, eikä henkilökunnasta ole kukaan ns. alan ihminen. Apua on siis vaikea saada, kun kukaan ei oikein osaa auttaa, eikä ehdikään auttamaan. Kun kaikilla on se oma tutkimustyö johon haluavat keskittyä ja jonka asiantuntijoita ovat 😋 Ja ohjaus on sitten asenteella "ihansamakuhanteet". Tällä asenteella on yrittänytkin tehdä, ajatellen AIVAN SAMA, ketään ei kiinnosta tämän jälkeen, kukaan ei kysele gradustani tämän jälkeen AIVAN SAMA! Mutta se on helpommin sanottu (ja ajateltu) kuin tehty: kun se tiedosto seisoo tuossa silmien edessä avauttuna, onkin ahistavaa ja vaikeaa saada konkreettisesti sitä "ihan sama" tekstiä mustaa valkoiselle. Vähän sama kuin jos pitäisi tehdä kakku ja toinen sanoisi että "ihan sama, kuhan teet", ja sitten olisikin kaapit tyhjänä ja kaupat kiinni 🙄 (okei, ehkä vähän köpönen vertaus mutta...)

Ja en tosiaan ajattele että jokin maisterius jakaisi ihmisiä jotenkin älykkäisiin ja vähemmän älykkäisiin, helposti ihmiset luulevat että siinä on jotenkin älykkyydestä kyse (tiedän ihmisiä jotka ovat ihan taukkeja, ja silti maistereita 😀 ). Enemmän taitaa olla kyse velvollisuudentunnosta ja monella siitä toivosta: että kun saan gradun tehtyä ja maisterinpaperit käteen, niin elämäni on nousujohteista. Ja kun minulta tämä toivo puuttuu, on vaikea repiä sitä motivaatiota edes "mahdollisesti edessä siintävästä lievästi paremmasta tulevaisuudesta". Sanoin itseasiassa laitoksemme opinto-ohjaajalle nämä asiat, että mistä motivaatiota valmistumiseen, kun maa on täynnä työttömiä maistereita. Että jonkun aikaa jaksaa niitä opintoja tehdä eteenpäin sen meille opiskelijoille ilmaan heitetyn, ihmeellisen implisiittisen lupauksen varassa että "kuhan saatte gradun tehtyä niin sitten..." Niin mitä sitten? Kortisto kutsuu. No, opinto-ohjaaja sanoi tähän vain että "kaikkihan tässä etsii uusia töitä" Ja toisaalta sanoi myös "mut kyllä se ylempi korkeakoulutukinto kuitenkin antaa mahdollisuudet sitten moniin erilaisiin työnhakuihin" Ahaa. Että toisaalta "kaikki tässä pelkää omien persauksien puolesta" mutta kuitenkin "maisterius kannattaa". Pöh, olisi suoraan sanonut että ketään ei kiinnosta pätkän vertaa kenenkään tulevaisuus, vaan tarvitsemme valtiolta rahaa ja sinä tuot sitä meille valmistumalla 🙄 Noh, en viitsi olla hänelle olla vihanen, hänen hommansa on saada porukkaa laitokselta pihalle ja rahaa taloon.

Ja tuo mitä kerroit omasta masennuksestasi. Ikäviä olet joutunut kokemaan, todella. Todellakin tuntuu että tässä nyky-yhteiskunnassa ihmiset ovat kiireisiä ja minäminä-henkisiä. Tosin masennushan on itsekäs sairaus tavallaan myös, mutta tarkoitan nyt niitä terveitä ihmisiä ja "ystäviä" joilta luulisi empatiaa liikenevän. Onneksi lähdit kuitenkin sinne toiseen kaupunkiin ja toivottavasti vanhasta opiskelukaveristasi oli sinulle silloin apua 🙂 Ja terapia on kyllä korvaamaton apu, silloin siis jos terapeutin kanssa synkkaa! Mutta toisinaan kyllä auttaa keskittyminen muihin asioihin, niinkuin sinulla ilmeisesti auttoi toiseen kaupunkiin siirtyminen? 🙂

Minäkin olen joutunut laittamaan välit poikki erääseen ihmiseen, jonka luulin aikoinani olevan jopa paras ystäväni. Hän kuitenkin paljastui erilaiseksi ihmiseksi, mitä oli ystäväpiirissämme "esittänyt". Välit ovat erkaantuneet, mutta se on oikeastaan vain hyvä. Jouduin tämän ihmisen kanssa itsekin sellaiseen rooliin, ettei se ollut minulle hyväksi, eikä sitä mitä itse halusin. No, olin nuori ja liian kiltti 😞 Lisäksi en oman masennukseni pahimmassa vaiheessa saanut apua ystävältäni, tai hän kaatoi senkin minun viakseni (myöhemmin kun tästä tuli puhe). En kuulemma ollut osannut masentua "oikein" enkä käsitellä lähiomaiseni kuolemasta johtuvaa surua "oikein" tai tarpeeksi sosiaalisesti tms. Voi hyvänen aika. Ei ihmekään että minusta tuntuu etten mitään osaa tehdä oikein. No, masennukseni on kyllä sellainen sekalainen kimppu surua, vihaa, katkeruutta ja häpeää että sitä on saanut tässä setviä. Ja kun on 10-15 vuoden ajalta sitä kakkaa kerääntynyt mielen päälle, niin kyllä joku gradunteko tuntuu ylimääräiseltä kivireeltä vetää perässä...
😟

Ja juu, minulla on kyllä muuttunut asenne elämään (vaikka ei ehkä siltä tässä gradutuskassa kuulosta) mutta en jaksa rutista katkenneesta kynnestä tai reijästä housuissa. Enkä tosiaan jaksa kovin paljon korvaani lotkauttaa ihmisen Hienoille Urasaavutuksille ja Suurille Suunnitelmille ja Hienoille Taloille ja Titteleille. Ne kun eivät kerro ihmisestä muuta kuin pienen osan. Ja monet näistä ihmisistä ovat lopulta aika peloissaan siitä, mitä jos ne yt:t koskeekin joskus itseään. Ja tätä pelkoa sitten huiskitaan pois sillä "masennus ja kurjuus on oma vika, sitä niittää mitä kylvää"-ajattelulla. Rauhoitellakseen itseään. Kun oikeasti ei kukaan ole suojassa epäonnelta tai sairauksilta. Jotkut vain luulevat että voivat vaikuttaa kaikkeen.

Maanvaiva: Sinä olet kyllä ollut sisukas, kun sait sairasvuoteella gradun tehtyä 🙂 Se on hatunnoston arvoinen suoritus kyllä! Sanoit että jatkat edelleen opintojasi, tuntuuko sinusta kuitenkin siltä että olet ns. omalla alallasi ja tykkäät? Pelottaako sinua esim. työllistyminen? (kun minua pelottaa, niinkuin ehkä olet huomannut. Siis se ettei saa töitä ja sitten se, miten siellä nykyään pärjää ellei ole kone).
Ja niin, hahah, eihän sitä edes maaseudulla nykyään kukaan herraskaisesti pokkaa maisterille. Niinkuin sarkastisesti kirjoitit. Muuten muuttaisin maalle heti, sieltä varmasti sais sitten töitäkin. Ihan maisterisihmisiä kun täsä ollaan (tai siis jos saan sen gradun tehtyä) 😀

Minut on työllistänyt enoni omaan firmaansa, siksi kai aloinkin alaa opiskelemaan, kun se lupasi heti töitä. Olen vain osa-aikainen, saa sellaisia projektitöitä mutta koko ajan vaativampia. Olen oikealla alalla ja viihdyn töissä. Mutta en halua edes kokoaikaista työtä tältä alalta vaan haluan välillä aina mennä johonkin muihin töihin, sellaisiin ns. hanttihommiin.

Minulla on opinnoissa sellainen näyttämisen halu itselleni. En minä itseäni tunne muiden suhteen paremmaksi ihmiseki mutta oma itsetuntoni tarvitsee onnistumisia. Toisaalta minusta on mukavaa lukea kirjoja, tehdä omia johtopäätöksiä ja vaikka väitellä asioista jonkun kanssa.
Jonkun mielestä on kai heikko itsetunto, jos se vaatii jonkun koulutittelin mutta mun itsetuntoa vahvistaa, jos jonkun uuden asian opin ja vielä sen ymmärränkin.

Ja sain kyllä lukihärön vuoksi apua gradun teossa, sekin kai pitää mainita. Eli mulla oli oikolukija apuna. On minulla kyllä jatko-opinnoissakin vammaislain perusteella apuri.

Hei Mustajoutsen!

Kiitos vertaistuesta!Piristyin kun tiedän että on muitakin vähän saman tyyppisiä asioita kokeneita. Juuri se, että on samassa elämäntilanteessa jokin saman tyyppinen asia auttaa hyväksymään tapahtuneen. Minunkin masennukseni on tosi vanha juttu jo. Sanoisin, että ihmisten julmuus juuri tärkeisden ihmissuhdteiden menettämisessä kasvattaa ajan kanssa. Sitä ei sitten saamansa julmuuden vuoksi enää luokittele ihmisiä sen gradun ja muun osaamisen perusteella. Muttta hyviä ihmisiäkin maailmassa on.

Niin, eihän yliopisto ole kiinnostunut ainakaan nykyään opiskleijoistaan samoin kuin ennen. Mutta turha etsiä yliopistosta sitä vikaa. Kaikkihan tietävät että byrokraattisen muutoksehan vaikuttavat yliopiston henkeen. En itse enää liiku siellä kovinkaan paljon. Eihän minua näytetä edes lounasseuraksi tarvitsevan. Joo, kaikilla on heikot hetkensä, jaa joskus sitä tekisi mieli sanoa mitä ajattelee. Mutta eihän se kannata. En koe silti, että kouluutus menee hukkaan. Siitä on ollut minulle hyötyä ihan arjessa, vaikka töitä ei ole vielä luvattukaan. Mutta en ole onneksi työkeskeinen ihminen. Ihminen voi masentua siitäkin, että on vääränlaisissa työtehtävissä. Eämän ei siis ole sitten kun on töitä ja sitten kun... Se on laadukasta esim. sillon kun on nukkunut riittävästi.

Lueskelin omia kannanottojani (ja huvittavia ajatusvirheitäni kielellisessä ilmaisussani) uudestaan. Luin myös muiden kirjoituksia. Joku täällä kommentoi graduvaiheen masennuksesta jotain. Minusta masennus luokitellaan usein aivan liian usein tuossa ratkaisevassa työelämään suuntautumisvaiheessa lääkitystä vaativaksi sairaudeksi. Itse sanoisin tuohon, että masennus voi olla myös tunne siitä, kun ei oikeasti tiedä jotain mitä pitäisi tietää. Samaanaikaan kuitenkin tietää olevansa ahkera ja tekee parhaansa. Masennus voi olla pettymyksen tunne koulutuksesta. Siitä, että jokin koulutuksen olennainen syvempi oivaltaminen jostain tutkimuksen alueesta on jäännyt ihan vähän epäselväksi. Tästä seuraa, että opiskelija ei voi edetä opinnoissaan, koska ei oikeasti ymmärrä jotain juttua täysin, eikä kukaan viitsi hänelle sitä opettaa, koska on kiire. Masennuksessa tällaisessa tilanteessa voi olla kyse lahjakkuuden ja koulutuksen välisestä ristiiriidasta. Harvoin sairaanhoitaja tai lääkäri pystyy ratkaisemaan tällaista elämäntilanteeseen liittyvää masennusta. Juuri kun opiskelija on avaamassa suunsa alakulostaan tietäen kuitenkin ratkaisun tilanteeseen, niin tullaan muka tietävinään tarjoamaan apua. Tästä seuraa pettymys, koska ei oikeasti koe, että kuunnellaan. Kuunellaan niin,että voisi ratkaista asian. Opiskelija yleensä kuitenkin haluaisi valmistua. Mutta miten saa sen jonkun olennaisen opin selväksi? Koomisinta tässä yliopisto "showssa" on se, että opiskeleija vielä leimataan sairaaksi, kun häneltä itseltään ei kysytä hänen tietämäänsä ratkaisua. Kohtelu vaikuttaa pidemmän päälle itsetuntoon. Se, että ei tajua jotain opintoihin liittyvää asiaa täysin, ei tarkoita että ihminen on tyhmä. En vieläkään saamaani kohtelun vuoksi pidä itseäni oppimisen suhteen yhtään sen tyhmempänä kuin muita graduaan tekeviä tai sen jo tehneitä.

Hei White Princess2 ja kiitos hyvistä ja ajatusrikkaista viesteistä! Olen niin poikki ja puhkiväsynyt nyt (vuorokausirytmi ihan pyllyllään) että vastaan paremmalla ajalla ja nukutuilla silmillä 🙂 Mutta lyhyesti: gradu"show" on todella kuvaava ilmaus. Tragikoominen show.

Hei Mustajoutsen!

Kiitos vastauksesta.Itse nukuin taas erinomaisesti! Kyllä se vaan totta on, että jos ei saa riittävästi unta, niin ei silloin oikein mieliala ole korkealla. Puhumattakaan normaalista opinto- tai työntekokyvystä. Niin, itse sitä ih mettelee "sivuroolissa" sitä gradushowta, koska ei ole itsellä tarkoitus tehdä siitä niin suurta "showta" kuin ilmesesti pitäisi. Yksi gradu muiden joukossa se on kuitenkin. Kuitenkin ihmisillä on yleensä muuutakin elämää. Tuon juuri kun tajuaa, niin on minusta jo aika hyvin tajunnut asioita, joille joskus annetaan vähän liian suuri merkitys. Onnea yritykselle edelleen!

Hei Mustajoutsen!

Luin vielä läpi kirjoittamaasi. Kirjoitit, että et ole koskaan ollut ns. kympin tyttö. Minä taas olen koko elämäni ollut ns. kympin tyttö. Olen pitänyt oppimisesta ja minua on kiinnostaneet monet eri asiat. Jopa niin paljon, että lukion jälkeen oli hyvin vaikeaa valita mitä lähtisi opiskelemaan, kun niin moni asia kiinnosti, mutta en oikein kerennyt miettimään, mikä on ammatti-identiteettini vahvuus. Hain moneenkin paikkaan (terveydenhuollon aloja lähinnä), mutta en päässyt sisään. Hain siksi lopulta muutamia vuosia omaa ikäluokkaani jäljessä opiskelemaan erästä yleistä korkeakoulututkintoa, koska ikuisesti ei voinut miettiä, enkä halunnut polttaa itseäni loppuun opiskelemalla esim. vielä vaativampaa alaa, kuten lääketiedettä, jonka koin liian vastuullisena alana itselleni mitä tulee päätöksiin. Sain aina hyvää palautetta opettajilta, koska onnistuin opinnoissani. Näytin myös ryhmätyötaitoni, koska lukiossa en ollut päässyt joukkoon oikeastaan koskaan ryhmätöissä. Kuitenkin graduvaiheessa kohtasin ensimmäistä kerta elämässäni sen tosiasian, että en osannut. Tämä johtui osittain siitä, että olin ollut parisuhteen päättymisen vuoksi hetken opinnoista pois, ja siksi en saanut riittävää tietoa gradun tekoa varten. En tiedä, mikä oli tarkoitus, mutta kun lahjakas ihminen ei yhtäkkiä osaa, niin kohtasin todellakin oppimiseen liittyviä "projektioita" niin paljon, että tämä alkoi vaikuttaa kuvaani siitä, millainen olen ammatti-identiteetiltäni. Minua ei kohdeltu samana lahjakkaana ihmisenä enää. Ei sellaiseen korkeakouluun halua palata. Kohdeltiin liian kauan kuin ihmisenä, joka on aina ollut tuen tarpeessa. Vanha itsevarma osaava minä ja tuettu minä taistelivat liian kauan minussa, ja siksi saamastani kohtelusta johtuen minulle itsellenikin alkoi muodostua opetukseen liittyviä henkisiä esteitä. Motivaatio laski. Kyse on oppimisesta. Opin tästä kokemuksesta sen, että korkeakoulu ei tunne sinua kuitenkaan oppijana. Lahjakaskin voi epäonnistua. Entäs jos minä epäonnistuisin? Tätähän me suomalaiset usein pelkäämme. Toiset nähdään lahjattomina jo ala-asteella, ja siksi heistä ei tule paljon mitään. Ymmärrän heitä nykyään paljon paremmin.

Hei taas, on kulunut päiviä etten ole tänne jaksanut kirjoittaa mutta nyt on ainakin unirytmit taas kohdillaan 🙂

Kirjoitin tosiaan etten ole koskaan ollut ns. kympin tyttö. Tämä on tosin hieman ristiidassa sen suhteen että olen hyvin monilta (+psykiatreilta) saanut kuulla olevani "vaativa" ja noh, ankara itseäni kohtaan. Tuntuu jopa koomiselta, silä käsitykseni mukaan kympin tytöt ja vaativat persoonat ovat itsensäpiiskaajia, perfektionisteja joilla on arvosanat kiitettäviä, kalenteri täynnä ohjelmaa ja ikuinen laihdutuskuuri menossa. Näin kärjistäen. En siis ole osannut nähdä itseäni "vaativana persoonana" tai ankarana itselleen, sillä eihän minulla ole 400 opintopistettä suoritettuna erinomaisin arvosanoin 🤔 Lisäksi olen ajatellut että perfektionisteilla on pakko olla parempi luottamus omiin kykyihin kuin minulla. Koska perfektionistit tavoittelevat täydellistä ja erinomaista, on heillä silloin oltava myös päässän käsitys että tarpeeksi ahkeroimalla he voivat sen myös saavuttaa! Minultahan tämmöinen itseluottamus siis puuttuu: en voi koskaan osata, en voi koskaan saavuttaa erinomaisuutta koska en vaan voi. Näin en siis mielestäni todellakaan voi olla perfektionisti. Toki aina olen sen vähän mihin kiinnostus on riittänyt, halunnut hoitaa kunnolla mutta ilmeisesti jokin sellainen pala aivoista minulta puuttuu joka saisi löytämään aina ne oikeat sanat ja palikat, jotta esim. kirjoitustyöstä tulisi TODELLA hyvä. Ihan viime aikoina (loppuopinnoissani) tosin olen menestynyt erinomaisesti, tosin luulen että se johtuu enemmän iän tuomasta ajattelun kypsymistä kuin tosiaan mistään yhtäkkisen perfektionistin esiintulosta.
Pääsin heti lukion jälkeen opiskelemaan tätä alaa, jolla nyt päkerrän tätä gradua. Minulla ei koskaan ollut mitään ns. kutsumus- tai haavealaa, valitsin opiskelualan lähinnä sen mukaan, mistä oppiaineesta kouluaikoina tykkäsin 😀 niitä ei montaa ollut...

Kirjoitit WhitePrincess2 että nautit opiskeluaikojesi ryhmätöistä! Tuosta tuli mieleeni se, että minä en oikeastaan nauti sillä olen aina kokenut itseni hieman ulkopuoliseksi. Siis sellaiseksi että en osaa olla pomona, päättää mitä tehdään ja delegoida. Miten olisin voinutkaan, kun en osaa luottaa omaan päätöksenteko- ja arviointikykyyni! Usein minulla on tullut ryhmätöissä sellainen olo että tämä on ihan juosten kustu, ja kuinka muut viitsivät noin vasemmalla kädellä hoitaa hommat, mutta yleensä on vain ollut pakko tehdä _jotenkin_ koska aikataulut tulevat vastaan. Enkä tosiaan itsekään uskalla ehdottaa että oisko tämä pitänyt tehdä näin ja miettiä tuolta ja tuolta kantilta, koska niin...en luota omaan itseeni ja tapaani ajatella. Muutamat ihan tässä opiskeluaikoina kirjoittamani esseet (jotka eivät ole olleet siis ryhmätöitä) ovat tosin hieman vahvistaneet luottoa omiin kykyihini, sillä ne ovat olleet hyviä, todella hyviä. Tuntuu vain samaan aikaan koomiselta ja raskaalta että pitää edetä todella pitkälle opinnoissa ennenkuin uskaltaa antaa itsellensä lupaa ajatella ja tehdä sillä lailla kuin minä tämän asian tekisin. Ja tehdä se sitten myös. Valtava epäonnistumisen pelkohan siinä vaanii koko ajan taustalla...

Minulla on tätä nykyä parisuhdeasiat mielestäni kunnossa: minulla on rakastava avomies, mutta koska hän on omalta alaltaan väitellyt, tunnen tahtomattani huonommuutta välillä myös häneen. Samanikäisia kun olemme 😟 Opintojen alkuvaiheessa seurustelin erään pojan kanssa (eka vakava seurustelusuhde) mutta tuon suhteen aikana aloin oikeastaan oirehtimaan masennuksella. Exäni ei ymmärtänyt minua ollenkaan, hän ei kestänyt heikkoutta ja sellaista ongelmaa, jota hän ei osannut korjata. Tuntui että minun piti olla kuin nukke: aina iloinen, myönteinen, helppo, ei-hankala ja tasainen. Ihmisyyttä pelkoineen, huolineen ja epävarmuuksineen minulla ei olisi saanut olla. Tai ainakin ongelmieni olisi pitänyt olla sellaisia jotka olisivat olleet korjattavissa helposti ja vaivattomasti. No, oli kyllä oikea päätös lähteä vuosia sitten tuosta suhteesta.

Kirjoitit myös että sinä kyllä sait hyvää palautetta opinnoissasi, mutta graduvaiheessa tuli ensimmäistä kertaa esiin se, että et osannutkaan. Tästä johtui sitten se, että sinua ei kohdeltukaan enää samana, lahjakkaana (ja epäilemättä osaavana) ihmisenä kuin ennen? vaikuttaa että sinä loit muiden ihmisten (kuvitelluista?) asenteista itsellesi sitten totuuden: että jos muut kohtelevat ihmisenä joka on aivun tarpeessa, on sinun oltava siis osaamaton? Vaikka eihän sen noin kuuluisi ollenkaan mennä 🙂 Tuossa on tainnut olla jotakin samaa kuin minun kohtaamissani asenteissa "älä oo niin vaativa" "kuhan teet, mieiti vaan liikaa" koska mielestäni en ole vaativa, enkä mieti liikaa. kai sitä asioita pitää pohtia ja miettiä, muuten sanotaa ettet ole perillä asioista! Minusta tuntuu että minulla on muiden luomat ihmeelliset kuvitteelliset näkemykset minusta nyt vastassa: koska niin moni ajattelee että "Mustajoutsen on vaan niin vaativa itseään kohtaan" niin nyt minun on sitten myös lunastettava nuo oletukset: tehtävä ihan helvetin hyvä työ?

Minulla on samantapaisia kokemuksia ja voin hyvin samaistua vaikeisiin tunteisiin, joita opintojen viivästyminen aiheuttaa. Olen tuntenut avuttomuutta, pelkoa, uupumusta, häpeää, noloutta, kiusaantumista ja epätoivoa opiskeluni suhteen. Opintoni ovat venyneet vuosia pidemmiksi kuin oli tarkoitus, pääsyynä sairastaminen. Monien sairauksien summa. Viimeisimpänä tuli masennus, kai sitten jonkinlainen johtopäätös niistä muista. On kyllä ollut muitakin vaikeita asioita ja yllättäviä sattumuksia, mutta ne ovat olleet pienempi osa viivästymisen ongelmaa.

Nyt on taas meneillään opintojen loppuunsaattamisprojekti. Gradua minäkin teen, eikä muuta jäljellä enää olekaan. Hitaasti mutta varmasti. 😉

Kippari-Olga kirjoitti 8.2.2014 11:50

Minulla on samantapaisia kokemuksia ja voin hyvin samaistua vaikeisiin tunteisiin, joita opintojen viivästyminen aiheuttaa. Olen tuntenut avuttomuutta, pelkoa, uupumusta, häpeää, noloutta, kiusaantumista ja epätoivoa opiskeluni suhteen. Opintoni ovat venyneet vuosia pidemmiksi kuin oli tarkoitus, pääsyynä sairastaminen. Monien sairauksien summa. Viimeisimpänä tuli masennus, kai sitten jonkinlainen johtopäätös niistä muista. On kyllä ollut muitakin vaikeita asioita ja yllättäviä sattumuksia, mutta ne ovat olleet pienempi osa viivästymisen ongelmaa.

Nyt on taas meneillään opintojen loppuunsaattamisprojekti. Gradua minäkin teen, eikä muuta jäljellä enää olekaan. Hitaasti mutta varmasti. 😉

Onpa kiva että löysit tämän viestiketjun Kippari-Olga 🙂 Ollaan vähän samassa veneessä sitten! Kaikki nuo luettelemasi tunteet ovat hyvin tuttuja myös minulle. Olen onneksi huomannut sen että loppujen lopuksi harva ihminen tällaista opintojen pitkittymistä niin pahasti tuomitsee tai ankarasti arvostelee. Tai siis omalla laitoksellani. Loppujen lopuksi ihmiset eivät ehkä olekaan niin vaativia ja ymmärtämättömiä kuin olen pelännyt, tosin voi olla että minulla on käynyt myös tuuri: tämä opiskelemani ala ei ole ns. niitä kovimpien suorittajien ja "kova rahan" aloja. Nolottaahan se minua käydä graduseminaarissa muutaman kerran istumassa itseäni vuosia nuorempien seurassa ja sitten taas kadota joksikin aikaa (masistelemaan, ärsss!!) Mutta eikait se oikein muu auta kuin rohkeasti uskaltautua eikä aina hävetä. Vaikealta kyllä tuntuu! Eikä sitä oikein voi ymmärtää kuin toinen joka on samassa tilanteessa.

Minun pitäisi tässä tosiaan gradu rutkuttaa alkukesäksi kasaan, joten stressiä on ihan kamalasti, Rennietä kuluu 🤔 Mullakin on muuten ollut tuo motto "hitaasti mutta varmasti!" vaikka moni on varmasti sen jo mielessään kääntänyt "hitaasti ja epävarmasti"-muotoon. Mutta kyllä tää valmiiksi tulee. ja ihan takuulla tulee sullakin! 🙂👍

Minunkaan alani ei onneksi ole ns. kova ja olen myös kokenut, että laitoksellani suhtautuminen on hyvin inhimillistä. Mutta kuitenkin on kiusaannuttavaa mennä opettajan puheille, kun on pitkään ollut poissa kuvioista ja elänyt tahtomattaan täydellistä hiljaiseloa.😳 Pohtii pitäisikö olla kuin mitään väliaikaa ei olisi ollutkaan vai selittää asioita. Tällaista prosessia on vaikea muotoilla puheessaan ymmärrettävästi. Ainakin minä koen niin. En myöskään halua puhua kovin henkilökohtaisista asioista ja kuitenkin on pakko kertoa jotain. Silti on vain mentävä sinne opettajan pakeille, ei siinä muu auta.

On myös kiusallinen mahdollisuus törmätä tuttuihin opiskelijoihin. Silloin joutuu keskusteluihin joissa käy ilmi, että itsellä on edelleen perustutkinto kesken ja toinen jo tekee jatkotutkintoa. Ja samoihin aikoihin aloitettiin. Näistä kohtaamisista jää epäonnistunut olo.

Mutta päivä kerrallaan eletään ja sana kerrallaan kirjoitetaan graduun. Ja joskus niitä sanoja on sopiva määrä. Voimia ponnisteluun🙂🌻

Huhhuh, kirjoitanpa taas tänne kun on pari viikkoa tainnut vierähtää! Tosiaan gradushow saa vain koomisempia piirteitä. Tammikuun puolella graduohjaajanani toiminut henkilö ilmoitti että "sattuineista syistä" hän on koko loppulukukauden poissa kuvioista (en tiedä miksi) mutta tosiaan että hän lähtee nyt kokonaan kuvioista pois ja graduasioissa kääntykää muiden professorien puoleen. Nice.

No, nyt olen onneksi saanut työlleni uuden ohjaajan (itseasiassa kaksikin) ja ensin oli jo hieman toiveikkaampi olo että kyllä tää tästä, mutta nyt tuntuu taas että ei. En jaksa. Mikään ei kelpaa, olen tehnyt kaiken päin v****a, pitää yhdistellä gradun eri teemoja jouhevammaksi ja yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi, metodikin on nyt kuitenkin epävarma että toimiiko se käytännössä tämän aineiston kanssa, HUOH! Ja viime syksynä jo kerran vaihdoin metodia, kun (nyt tämä poisjäänyt) ohjaaja tuli siihen tulokseen että edellinen metodi ei varmaan toimi, vaihdan yhteen toiseen. No, vaihdoin, ja tässä nyt taas sitten ollaan että ei taida toimia ☹️

Ja miksi MINULLA on aivan uskomattoman tyhmä olo, hävettää (ylläri....) ihan sikana taas. Hävettää, on tyhmä olo, väsyttää, turhauttaa, itkettää, "syyllinen" olo 😠
Tuntuu että graduaiheessani ja siinä paskassa mitä olen saanut rutkutettua kasaan, ei ole mitään hyvää paitsi "no, aihe on mielenkiintoinen". Voi jes.

Tänään sanoin ihan suoraan (kun tämä uusi ohjaajani uteli niin kovin että mitä minulla tässä keväällä on, onko töitä tms. että missä aikataulussa olen ajatellut tämän kanssa edetä) niin tosiaan sanoin että tänä keväänä ei ole onneksi muuta "pakollista" ohjelmaa gradun lisäksi kuin psykoterapia 2x viikko. No, hieman hän ehkä hämmentyi ja kyseli että "tämä graduko...senkö takia..sekö stressaa" Jotenkin huvitti 😀 No, sanoin että nyt kyllä joo akuuttistressinä on tuo gradu tässä pahimpana, mutta on tässä jo rapiat 4 vuotta tullut siellä käytyä. No, tietävätpä sitten nämäkin että aika hermokimppu tässä olen, hei vaan...😟

Voi luoja. Miksi en vain voi olla niinkuin "normaalit": tehdä vaan ja luottaa siihen mitä teen. Vaikealta se tuntuu kun vaikuttaa että kaikki mitä olen tehnyt, on väärin tehtyä ja turhaa.

Viikon fiilis: vituttaa.

Niin ja Kippari-Olga: Mulla sama juttu, että kiusallistahan se on laitoksella käydä ja nyt sitten tuli ohjaajalle sanottua että terapiat tässä käynnissä samalla jne. että josko sitten hieman inhimillisyyttä löytyisi...
Ja joo, kyllä musta on kamalaa törmätä joihinkin vanhoihin opiskelututtuihin (vaikka yliopistolla en heihin oikeastaan kyllä törmää). Jossakin kaupassa jos törmää niin vähän on kiusallista vaihtaa kuulumiset kun toinen on valmistunut joskus 6 vuotta sitten! Ja kun sanon että "pitäs juu munkin saada se gradu alta pois" nin voi hyvänen aika sitä ihmisen ilmettä 😀 😀 epäuskoisen pöyristyneen yllättyneen hämmästynyt, ihme ettei silmät pullahda päästä. Noh, joidenkin varmaan vaikea kuvitella ettei kaikilla se elämä aina mene samaa tasaista suoritusputkea eteenpäin.

Luojan kiitos olen sentään siitä iloinen etten ole missään ns. kovemmalla alalla, tai ihmiset joiden kanssa joudun nyt hieman selittelemään tätä opintojen takkuamista, ovat kuitenkin olleet suhteellisen ymmärtäväisiä, kun on hieman uskaltanut raottaa omia fiiliksiä ja kertoa miten tässä nyt asiat oikeasti on.