Opiskelu, suorittaminen ja häpeä

Opiskelu, suorittaminen ja häpeä

Käyttäjä Mustajoutsen aloittanut aikaan 20.12.2013 klo 20:52 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Mustajoutsen kirjoittanut 20.12.2013 klo 20:52

Hei,

Kirjoitan nyt aiheesta joka on ollut elämässäni läsnä aivan liian kauan. Olen yliopisto-opiskelija, jolla on opinnot venyneet ja vanuneet ja pitkittyneet. Minulla on diagnosoitu keskivaikea masennus 4 vuotta sitten, ja siitä asti olen saanut apua (onneksi!). Olen käynyt siis terapiassa jo neljä vuotta! Silti tuntuu että on yksi asia josta en vain pääse eroon: häpeä ☹️

Minua hävettää aivan tavattomasti. Oikeastaan olotilaani sekoittuu häpeää, raivoa, katkeruutta, ahdistusta ja pelkoa. Minua hävettää se, että en ole vielä(kään) valmistunut. Olen ollut kirjoilla yo:lla 10 vuotta. Minua ahdistaa tulevaisuus: työn haku, taloudellinen tilanne, elämänvalinnat. Olen katkera. Olen katkera ihmisille, jotka saavat aikaiseksi asioita sen enempää miettimättä, ”tarttuvat vain toimeen”. Itselleni on vaikeaa löytää motivaatiota suorittaa opintoja loppuun (minulta puuttuu enää n. puolet gradusta), sillä työtilanne on aivan kamala. Etenkin tällä alalla. Olen kateellinen niille nuoremmille opiskelijoille, jotka vielä jaksavat luottaa siihen että ”kunhan teen opinnot ja gradun, saan kyllä töitä ja -tadaa- elämä automaattisesti lutviutuu hyväksi”. Tekisi mieli huutaa että ei lutviudu, mikään ei takaa kellekään nykyään mitään. Työtilanne on kamala. Ehkä saatat saada palkattoman harjoittelun, tulla hyväksikäytetyksi ja poltetuksi loppuun ennenkuin sinut korvataan toisella hyväuskoisella nuorella.

Tunnen itseni aivan kamalaksi, katkeraksi ämmäksi. Minäkin haluaisin jaksaa ja uskoa ja repiä sen motivaation tehdä asioita jostakin. En vain pysty, en.

Hävettää sanoa laitoksella opinto-ohjaajalle että masentaa, että en jaksa. Minun piti tänään hakea allekirjoitus laitokselta erääseen Kelan paperiin. Ja minua hävetti. Tuntuu että olen aiheuttanut pettymyksen: en valmistu ikinä, laitos ei saa minusta ikinä rahoja. Tuntuu että pitäisi pyydellä anteeksi kaikilta koko ajan ja ruoskia itseään, vaikka tiedän ettei se auta mitään, eikä ketään kiinnosta oikeasti miten minulla menee: ne on ne tulokset (valmistuminen!) joka ratkaisee! 😠

Mistä ihmiset (ne muut, joilla on vissiin aivokemia tasapainossa?) repii sen motivaation tehdä, suorittaa asioita ja uskoa tulevaisuuteen. Minua pelottaa ihan kamalasti tuleva: olen ollut harjoittelussa ja muutamissa lyhyehköissä pätkätöissä ja näiden jälkeen olen ollut aina pettynyt: minulla on ollut hyväksikäytetty ja jotenkin nöyryytetty olo ja olen vain kyynistynyt lisää ☹️ Tuntuu samaan aikaan että masentuneena näkee asiat mustuuden ohella myös kirkkaammin. Että oikeasti kaikki maailmassa ovat vain omaa etuaan ajavia ilkeilijöitä, kieroilevia selkäänpuukottajia, jotka ovat huolissaan vain omasta asemastaan ja itsestään. Ja näiden pariin sitä sitten pitäisi haluta haluta kovastikin töihin.
😟

Ei minulla nyt kummempaa, kunhan oli tarve purkaa ajatuksia
🤔 ja josko jollakin olisi jotakin vertaistuellista sanottavaa tai jopa ehkä motivoivaa jelppiä?

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 21.12.2013 klo 15:15

Hei!

Ymmärrän tuntemuksesi. Näin kuvaamassasi paljon sellaista, joka todellakin on täysin totta yliopisto-opiskeijoiden arkipäivässä. Yliopistotutkinto ei tosiaan nykypäivänä takaakaan työpaikkaa pelkästään. Sitä voi tosiaan olla tosi pettynyt vaikka olisi tehnyt kaiken sen mitä vaaditaan työnsaantiin. Ja siitä sitten masentuu. Moni lahjakas voi masentua. Et ole ainut tuntemuksissasi. Olet fiksusti tajunnut, että tosiaan sitten kun saa työpaikan voi palaa loppuun. Ja joku toinen korvaa sinut. Siksi identiteettiään ei kannatakaan täysin rakentaa työn varaan. Juuri sen vuoksi, että kyllä orvavanpyörä jatkaa pyörimistään, mutta kuka hoitaa loppuunpoltetulle lahjakkuudelle ruoat kotiin kun hän jaksaa vain maata sängyssään ? Ei se ainakaan työnantaja ole. Kannattaako sinun edes panostaa niin paljon opintoihin? Olisiko jotain muuta mihin panostaisi? Mistä muusta tykkäät? Olisiko n. 1 tunti enemmän yöunta minkä yhteiskunta sallii sittenkin in? Saisiko siitä mielenterveyden takaisin? Itse ainakin sain. Ja tietysti paljon muutakin terveyttä. Uskalsin vihdoinkin nukkua vähän enemmän kuin saisi.

Käyttäjä kirjoittanut 21.12.2013 klo 19:52

Hei, Mustajoutsen!

Et ole ainoa, joka noiden ongelmien ja tunteiden kanssa tuskailee. Pystyn todella hyvin samastumaan opintojen pitkittymisestä johtuvaan häpeän tunteeseen. Olen itse asiassa ollut jo sinua pitempään kirjoilla yliopistolla, ja minullakin opinnot ovat pitkittyneet mm. masennuksen takia. Häpeän sitä ihan älyttömän paljon, joka ikinen päivä, enkä pääse siitä tunteesta eroon... Ja tulevaisuus pelottaa minuakin. Pelkään, etten ehkä koskaan pääse kunnolla työelämään kiinni ja joudun kitkuttelemaan koko elämäni köyhyydessä.

Sinulla on sentään puolet gradusta tehtynä, toisin kuin minulla. Vähän olen aloittanut graduani, mutta siihen se on tyssännyt. Nyt olen ollut täydellisessä jumitilanteessa jo todella piiiitkäään. Ahdistaa, todellakin!

Toivon, että jaksat masennuksesta huolimatta tehdä gradusi loppuun asti. Olet kuitenkin jo tehnyt paljon työtä, jos puolet on kasassa! En taida osata sen kummempia neuvoja nyt antaa, mutta halusin vain kertoa, että meitä on muitakin samassa elämäntilanteessa. Toivotan roppakaupalla jaksamista sinulle, Mustajoutsen!

Käyttäjä Mustajoutsen kirjoittanut 21.12.2013 klo 22:51

Kiitos teille viesteistänne, White Princess2 ja Vermillion 🙂

On tosiaan totta, että olen suhtautunut opintoihini liian "vakavasti". Tosin se tuntuu koomiselta ja ristiriitaiselta, sillä en ole koskaan ollut ns. kympin tyttö. Tosin minulla on ollut kovin huono itsetunto ja pelko siitä (tai oikeastaan olen ollut "varma") että en vain koskaan osaa asioita niin hyvin kuin muut. Että se, että minä pärjään, vaatii paaaaljon enemmän minulta työtä kuin muilta. Nyttemmin olen huomannut ja tajunnut että kun osaan ottaa rennommin, minä myös "ymmärrän" ja osaan asioita paremmin. Kun päässä ei jyskytä koko ajan paniikinomainen "mitä jos en osaakaan, olen tajunnut kaiken väärin, ei edes kannata yrittää"-on helpompi tosiaan tehdä asioita. Ja yleensä ne tulevat silloin myös ihan tarpeeksi hyvin tehtyä.
Olin alkuvuodesta puoli vuotta sairaslomalla, masennuksen vuoksi. Kesällä sain viimeiset tentit (laajat sellaiset) tentittyä. Ja nyt kaikki sitten odotti että syksyn aikana valmistun. No enpä valmistunut. Minulle iski niin kova paniikki ja hätä tuosta "pakosta" että lamaannuin.
Nukkumaan olen onneksi pystynyt, tosin vuorokausirytmi on ihan pyllyllään 🤔

Tiedän että kuulostan vain takakireältä pingottajalta, jonka suurin huoli on nyt gradustressi. Kaikkein eniten minua tosiaan pelottaa tulevaisuus: pelkään että en jaksa nykyisen työelämän vaatimuksia, minulla ei ole yhtä paljon paukkuja kuin muilla ja takaraivossa jyskyttää valtava epäonnistumisen pelko. Että vaikka miten pinnistelen ja ponnistelen, korkeintaan "pärjään". En saa mistään sellaista varmuutta että "hei, minä osaan tämän, tää on mun juttu, kyllä mä osaan! jee!". Toivoisin että voisin joskus sitten nukahtaa illalla ajatellen että olen hyvä siinä mitä teen, ja minua arvostetaan. Vaikka tiedän että ihmisen arvo muodostuu loppujenlopuksi ihan muista kuin suorittamisesta ja täydellisyydestä, minusta tuntuu että kukaan muu ei oikeasti ajattele niin ☹️ Lisäksi oman lisänsä ahdistukseen tuo se, että huomasin jo ennen masennukseni "puhkeamista" olevani väärällä alalla, mutta en ole keksinyt mitään parempaakaan (tai omemmalta tuntuvaa) alaakaan. Ainakaan sellaista, joka myös työllistäisi. Lisäksi olen kohta kolmekymppinen, että kai tässä iässä pitäisi jo joku haju olla siitä "omasta jutusta" ☹️

En lähtenyt kotipuoleenkaan nyt jouluksi, sillä en kestä istua siellä joulupöydässä kiusaantuneena kun perheenjäsenet eivät osaa jutella kanssani mistään muusta kuin "mites gradu, joko valmistut?"-aiheesta. On todella tuntunut siltä että olen vain suoritusteni summa, että se mitä ihminen on saanut suoritettua elämässään, merkitsee vain jotakin ☹️

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 22.12.2013 klo 05:34

Hei!

Sanoisin tohon vaan, että oma "gradushowni" on edelleen vähän what a joke! Itsekin tein graduani todella pitkään ja tunnollisesti, mutta tulin aina siihen lopputulokseen, että tutkimusta ei voida toteuttaa. Lähdeaineisto voi joskus olla niin outo, että lopputyön tekijä itse tietää perehdyttyään lähteisiin, että ei kannata tehdä siitä aiheesta, vaikka muuta väitettäisiin. Toisaalta väitetään, että on aina joku joka tietää paremmin. Ehkäpä tässä tapauksessa graduntekijä itse. Kun graduohjauksen alkuvaiheessa on n. 2 viikkoa aikaa miettiä mistä alkaa gradua tekemään, niin eihän siinä ajassa kerkeä sen syvällisemmin perehtymään aiheeseen. Eikö korkeakoulujen tehtävä yleensäkin ole opettaa kyseenalaistamaan ja olemaan kriittinen? Omasta mielestäni tein edelleen pikean ratkaisun. En viitsi kommentoida sen enempää. Fiksua on myös olla työntämättä nokkaansa asioihin, joista ei tiedä sen enempää.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 22.12.2013 klo 10:57

Hyvin tuttu kysymys tuo,että koskas valmistut. Multa kyseltiin kans sitä kokoajan jossain vaihessa, mutta en koskaan vastannut kysymykseen. Onkohan se niin merkittävää... Musta on niin paljon merkittävämpiä asioita kuin gradu, että kysymyskin oli jo vähän ajattelematon. Lähinnä silloin kun gradu on liian tärkeä asia tietää, että on vähän suunta hukassa. Se on vain lopputyö.

Käyttäjä kirjoittanut 22.12.2013 klo 12:05

Eniten gradusta puhuvat ne joilla se on kesken. Ne jotka sen tekevät loppuun eivät sitä enää ajattele.
Helpoimmalla siis pääsee, kun tekee sen gradunsa ja lopettaa sen ajattelimisen.

Käyttäjä Desper kirjoittanut 22.12.2013 klo 18:21

maanvaiva kirjoitti 22.12.2013 12:5

Eniten gradusta puhuvat ne joilla se on kesken. Ne jotka sen tekevät loppuun eivät sitä enää ajattele.
Helpoimmalla siis pääsee, kun tekee sen gradunsa ja lopettaa sen ajattelimisen.

Kuinka nopeasti Sinä teit gradusi?

Käyttäjä Mustajoutsen kirjoittanut 22.12.2013 klo 22:41

White princess2 kirjoitti 22.12.2013 10:57

Hyvin tuttu kysymys tuo,että koskas valmistut. Multa kyseltiin kans sitä kokoajan jossain vaihessa, mutta en koskaan vastannut kysymykseen. Onkohan se niin merkittävää... Musta on niin paljon merkittävämpiä asioita kuin gradu, että kysymyskin oli jo vähän ajattelematon. Lähinnä silloin kun gradu on liian tärkeä asia tietää, että on vähän suunta hukassa. Se on vain lopputyö.

Juu, niinhän se on 🙂 että gradu on vain lopputyö. Sitten kun sen on tehnyt, varmaan huvittaa miten isona peikkona sitä pitikään...
Mutta tosiaan se valmistuminen ei ole pelkästään se joka ahdistaa, vaan myös sen jälkeinen elämä. Pelottaa että sitten se kysymystulva ja tenttaaminen jatkuu: aiheet vain vaihtuvat. Gradustressi siirtyy työnhakustressiin (ja sitten kysymykset: "no mites se työnhaku?" "Onks mitään töitä tiedossa?" "Mihin oot laitellu hakemuksia?"). Kun oma olo ja luotto kykyihin on aika nollissa, on muiden vaikea tajuta että mikä siinä "normaalissa kuulumistenvaihdossa" ahdistaa :S Ja häpeä siirtyy vain gradusta työnhakuhapeäksi ja työttömänä olemisen häpeään. Vaikka en ole tosiaan ainoa tässä maassa joka on tällaisessa tilanteessa, eikä työttömyys tosiaan ole mikään häpeä. Jotkut kuitenkin ovat sitä mieltä että työttömys on vaan omaa laiskuutta, että on liian mukavuudenhaluinen ja laiska, kun "ei työ kelpaa, tuollakin mol:in sivuilla on vapaita paikkoja!". Jepjep. Tuntuu myös ettäl ähipiiri ei kertakaikkiaan tajua, että se, että heillä on asiat sujuneet justiinsa jetsulleen ja hyvin, ei tarkoita sitä että kaikilla menisi yhtä sujuvasti. Eikä kaikki ole aina "vain itsestä kiinni!" 😞

Käyttäjä Mustajoutsen kirjoittanut 22.12.2013 klo 22:44

maanvaiva kirjoitti 22.12.2013 12:5

Eniten gradusta puhuvat ne joilla se on kesken. Ne jotka sen tekevät loppuun eivät sitä enää ajattele.
Helpoimmalla siis pääsee, kun tekee sen gradunsa ja lopettaa sen ajattelimisen.

Näinhän se varmaan on myös. En silti tajua että miksi sukulaiset, ystävät ja muu lähipiiri puhuu minun gradunteostani ja kyselee sen etenemistä, koska eiväthän he sitä ole tekemässä :O No, ehkä kanssani ei sitten keksitä muuta puhuttavaa. Minulla olisi kyllä muutakin asiaa, kuin tehdä tiliä suorittamisestani...
Helpommalla tosiaan pääsisin jos vain tekisin. Ja helpommalla varmaan pääsisin masennuksestanikin kun vain lopettaisin masentelun 🤔

Käyttäjä kirjoittanut 23.12.2013 klo 06:32

2kk.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 23.12.2013 klo 11:35

Vähän yritän pehmentää kirjoittamaani, etten itse töksäyttelisi. Tarkoitin siis vain sitä, että fiksut ihmiset pyrkivät olemaan hienotunteisia siinä tilanteessa, jos gradu ei ole valmistunutkaan siinä ajassa kuin oletettiin. En itse koe itseäni yhtään sen tyhmemmmäksi, vaikka graduni ei ole valmistunutkaan. Tarkoitin vain sitä, että minusta elämässä on niin paljon muuta, joka on tärkeämpää kuin se lopputyö. Ei kannata paisutella siitä liian suurta juttua kuitenkaan. Ja jos ei saa töitä, niin ei sillekään voi mitään. Ei siihen voi jäädä, vaan pitää sitten vain kehitellä jotain uutta opeteltavaa. Voit löytää itsestäsi ihan uuden puolen, kun pääset akateemisista ehdoista. Ei ihmisiä voi luokitella yhden gradun perusteella älykkäisiin ja vähemmän älykkäisiin. Gradu kertoo vain yhden puolen ihmisen älykkyydestä. Ei yhtään sen enempää.

Käyttäjä kirjoittanut 23.12.2013 klo 11:51

Minä tein gradua sairaalassa,kun odotin sydänleikkaukseen pääsyä. Silloin se tuntui maailman tärkeimmältä asialta saada valmiiksi. Minä en pidä itseäni laisinkaan älykkäänä vaikka edelleen jatkan opintojani. Enhän osaa edes pussilakanaa vaihtaa ilman apua.

Käyttäjä Desper kirjoittanut 25.12.2013 klo 12:05

maanvaiva kirjoitti 22.12.2013 12:05
Eniten gradusta puhuvat ne joilla se on kesken. Ne jotka sen tekevät loppuun eivät sitä enää ajattele.
Helpoimmalla siis pääsee, kun tekee sen gradunsa ja lopettaa sen ajattelimisen.

Desper kirjoitti 22.12.2013 18:21
Kuinka nopeasti Sinä teit gradusi?

maanvaiva kirjoitti 23.12.2013 6:32
2kk.

maanvaiva kirjoitti 23.12.2013 11:51
Minä tein gradua sairaalassa,kun odotin sydänleikkaukseen pääsyä. Silloin se tuntui maailman tärkeimmältä asialta saada valmiiksi. Minä en pidä itseäni laisinkaan älykkäänä vaikka edelleen jatkan opintojani. Enhän osaa edes pussilakanaa vaihtaa ilman apua.

”Gradu” eli pro gradu -työ on tieteellinen tutkielma ylempää korkeakoulututkintoa eli maisterin tutkintoa varten. Se ei ole helppo tehtävä eikä sitä yleensä hetkessä sutaista. Tuntuu vähän ikävältä, kun arvostelet niitä, jotka eivät masennuksen vuoksi saa sitä valmiiksi.

Käyttäjä kirjoittanut 25.12.2013 klo 18:20

Mustajoutsen kirjoitti 22.12.2013 22:44

maanvaiva kirjoitti 22.12.2013 12:5

Eniten gradusta puhuvat ne joilla se on kesken. Ne jotka sen tekevät loppuun eivät sitä enää ajattele.
Helpoimmalla siis pääsee, kun tekee sen gradunsa ja lopettaa sen ajattelimisen.

Näinhän se varmaan on myös. En silti tajua että miksi sukulaiset, ystävät ja muu lähipiiri puhuu minun gradunteostani ja kyselee sen etenemistä, koska eiväthän he sitä ole tekemässä :O No, ehkä kanssani ei sitten keksitä muuta puhuttavaa. Minulla olisi kyllä muutakin asiaa, kuin tehdä tiliä suorittamisestani...
Helpommalla tosiaan pääsisin jos vain tekisin. Ja helpommalla varmaan pääsisin masennuksestanikin kun vain lopettaisin masentelun 🤔

Ihmiset kai luulevat, että sulle on gradun teko tärkeää ja siksi kyselevät. Ehkä heille kannattaisi kertoa se muu asia mikä sulla on.
Mutta oikeesti on kyllä niin, että myös terveiltä kysytään tuossa vaiheessa miten gradusi edistyy, eikä siitä kyllä kai kukaan halua puhua ennen valmistumista.

Olen minäkin ollut masentunut, syönyt siihen lääkkeitä ja maannut nuorten osastolla tekemättä yhtään mitään. Olen siitä sitten noussut ylös.
Anteeksi taas kerran, kun en muista ettei masentuneille saa sanoa mitään muuta kuin maataan vaan rauhassa kaikki.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 26.12.2013 klo 06:51

Masennuin n. 10 vuotta sitten, kun olin ollut todella rakastunut ja rakastamani mies jätti minut, vaikken olisi koskaa sitä odottanut kuitenkaan. Oli luottanut rakkauteen, mutta masennuin erityisesti siitä, että ihmiset jättivät minut tilanteeseen täysin yksin juuri kun piti valmistua ja lähteä työelämään. Ihmiset olivat niin kiireisiä tässä suoritusyhteiskunnassa, että heihin ei voinut luottaa edes siinä, että elämä kantaisi minulla eteenpäin kotikaupungissani kahvilaan ihmisten ilmoille. Jouduin lähtemään välillä toiseen kaupunkiin elääkseni eteenpäin, koska siellä minulla oli ystävä opiskeluaikojen alusta. Oli lähdettävä johonkin, ettei vain juoksisi terapiassa, ja selvittelisi tilannettaan, kun naiseus sai loukkauksen. Niin, enhän minä vieläkään ole valmistunut, mutta se mitä on tapahtunut, olen kasvanut ihmisenä omasta mielestäni sillä tavalla, että en enää luokittele suorituksista ihailtua ihan heti ihaillummaksi kuin häntä, joka ei saakaan kymppejä kokoajan. Joitain ystäviäni menetin elämäntilanteeni vuoksi , mutta mitä siitä, eiväthän he ystäviä sitten olleetkaan.