Mitä passaa sanoa?
Luin täältä keskusteluja siitä, sopiiko antaa neuvoja toiselle ihmiselle tai kritisoida toisen valintoja tai ajattelumalleja. Tämä on minusta kauhean kiinnostava aihe! Olen miettinyt niin monesti, mitä sopii sanoa ja mitä ei. Ei siis täällä foorumilla vaan muussa kanssakäymisessä ihmisten kanssa.
Itse kamppailen katkeruuden kanssa, ja välillä jumiudun sellaiseen uhrimentaliteettiin. En haluais itse ottaa vastuuta omasta elämästäni, koska tuntuu, että olen saanut niin huonot eväät elämään tämä on niin väärin, muilla on paremmin, en halua elää jne. Minusta on hyvä, että terapeutti huomauttaa tällaisista asioista. Se avaa tien elämään ja tilanteen parantumiseen. Kun olen huomannut toisen ihmisen elämässä samankaltaista katkeruutta ja uhriutumista, olen huomauttanut asiasta. Ja toinen onkin loukkaantunut pahasti.
Sen tähden olen ollut varovainen siitä, mitä uskaltaa sanoa ja mitä ei. Yleensä olen ollut hiljaa, vaikka olen ajatellut, että jos tuo henkilö pitää kiinni noista ajattelumalleista ja toimintatavoista, se nimenomaan sitoo hänet masennukseen ja ”olen sairas” -identiteettiin. Mutta onko se minun asia huomautella sellaisesta? Vai pitääks jokaisen vaan antaa tehdä omat valintansa? Mulla on pelkoja sosiaalisiin tilanteisiin liittyen, ja kyllä mäkin loukkaannun, jos joku rupeaa pätemään, että senkus menet vaan ja olet rohkea, puhut ihmisten kanssa. Sen sijaan masennusta en ole koskaan kokenut enkä tiedä, millaista se on. Onko sillon parempi pitää turpansa kiinni ja olla neuvomatta, kun en asiasta mitään tiedä? Vai onks se välittämistä, että sanoo semmostakin, mitä toinen ei välttämättä halua kuulla? 😐
Linkki ei ainakaan mulla toimi.
Mutta miksei menestystarina voi olla realismia?
Teköökö pahaa lukea, kun joku menestyy?
Oikeastaan mimäkin olen oman itseni menestystarina ja se on myös realismia.
Eipä toimi linkki mullakaan,mutta eipä sillä väliäkään. Suomalainen peruskatee luonne ei suosi menestystarinoita. Mieluummin ryvetään itsesäälissä ja kerjätään myötätuntoa toisilta ja sitähän tuntuu riittävän loputtomiin. Kun itse pitäisi ottaa oman elämän ohjat käsiinsä ja tehdä jotakin ihan itse nostetaan kädet pystyyn.
Mäkään en nähnyt tuota artikkelia, mutta minä lukisin ja kuulisin mielelläni myös keskeneräisiä tarinoita! Tarkoitan sitä, että aikakauslehtiin kirjoitetaan mieluusti artikkeleita ihmisistä, jotka on kokeneet kovia, mutta menneet "elämässä eteenpäin" ja menestyneet. He on "päättäneet, että en katkeroidu" ja sen sijaan ryhtyny reippaasti perustamaan yritystä, toimimaan vertaisohjaajana, harrastamaan, etenemään uralla jne.
Nämä on hyviä tarinoita ja rohkaisevia! Ilman muuta niiden on hyvä tulla luetuiksi tai kuulluiksi. Mutta usein mietin, että entäs sitten niiden ihmisten tarinat, jotka yhä kamppailee katkeruuden ja kateellisuuden kanssa... joiden elämää menneisyyden asiat vielä tavalla tai toisella hankaloittaa... ne keskeneräisten ihmisten tarinat? Eikö ne ansaitse tulla kuulluiksi?
Itse kun olen uskovainen, niin tiedän, että seurakunnassakin useimmiten nousee todistamaan sellaiset ihmiset, jotka on jo saaneet "voiton" vaikeasta tilanteesta. Se on hyvä asia ja ne on rohkaisevia todistuksia.
Mutta toisinaan minusta on rohkaisevampaa, kun joku ihan hiljaksiin ja kahden kesken jakaa omasta elämästään, joka yhä edelleen sisältää kamppailua riippuvuuksien, pelkojen, häpeän tai jonkin muun ongelman kanssa. Mietin, miksi näitä asioita niin harvoin jaetaan ihmisten edessä? Miksi vain ne suuret voitot ja suuret askeleet eteenpäin on merkityksellisiä eikä niinkään se hidas mutta vakaa suunta valoa kohti ja parempaan päin? Mistä lukis semmosen lehtiartikkelin, jossa henkilö myöntäisi olevansa kateellinen? Tai kärsivänsä katkeruudesta, ja haluais vapautua? Minusta sellaisen julkituominen vaatis paljon suurempaa rohkeutta kuin se, että kertoo voitoistaan ja menestyksestään. 🙂
soroppi kirjoitti 9.11.2018 17:44
Lukiko muuten kukaan Janne Saarikosken kolumnia (https://yle.fi/uutiset/3-10496094) onnellisuudesta? Mitä ajattelette siitä että meille tarjotaan menestystarinoita realismin sijaan?
Oho, linkkiin olikin kopioitunut jälkimmäinen sulku mukaan. Toimiikos näin?
https://yle.fi/uutiset/3-10496094
Mulla ei sinänsä ole mitään menestystarinoita vastaan, mutta olen joskus vähän väsynyt lukemaan niitä lukiessani siihen että ne tuntuvat aina menevän saman kaavan mukaan.
Oman elämän menestystarinat ovat kyllä ihan parhaita.
Tiffany, tunnistan ilmiön mistä puhut. Muhun se vaikuttaa ehkä sillein nurinkurisesti, että arastelen sen kertomista missä asioissa mulla menee hyvin, koska pelkään että ihmiset ovat sitten kateellisia -> suuttuvat mulle. Sinänsä tyhmä reaktio, koska sehän vääristää kerrottavia tarnoita ihan yhtä lailla kuin tuo menestystarinoihin keskittyminenkin!
Joie minusta menestystarina on hyvä lukea joskus ja nähdä miten joku ihminen on päässyt maaliin,miten se on ollut mahdollista. On ollut tavoite ja se on saavutettu. Jatkuvasti niiden lukeminen kyllästyttää jollakin tavalla. Monet ihmiset,kuten näilläkin palstoilla huomaa ovat vasta alkutaipaleella ja suuntakin on hakusessa. Useimmat eivät pääse maaliin koskaan ja sekin on hyväksyttävä.
Olen itsekin törmännyt kateuteen. Kun jokin asia on mennyt yli odotusten, niin hyvin,harva siitä on kanssani iloinnut.
Aletaan jotenkin vähätellä asiaa. Kyllähän sinä onnistut,kun sinulla on sitä ja tätä.... Nykyään olenkin hyvin hiljaa,jos saan jotakin hyvää elämässäni aikaiseksi. Mutta onneksi on ne läheiset ja luottoystävät kuitenkin joille kelpaa aina,oli tilanne mikä hyvänsä onnistuminen tai epäonnistuminen.
Kenen elämän menetystarinoita sinä olet lukenut, jos et jonkun omaa? Ei tämä niin kovin kummoista ole, että siitä jokainen saisi kerrottua jotain erityistä.
Kun lukee tukinettiä, niin vähän samaa elämää se on joka ketjussa. Mutta ehkä niissä ei kerrota mitään menestyksiä, koska kuka niitä jaksaa lukea, vai mitä?
Joie kerrot olevasi uskovainen ja toimit mitä ilmeisimmin kirkon piirissä. Eikö se ole turvallinen yhteisö ns hyvien ihmisten joukossa ja sieltä jos mistä pitäisi löytyä apua ja tukea kaikenlaisiin elämän kipukysymyksiin. Itse olen uskonnoton. Vanhempani kuuluivat eri uskontokuntiin ja minulle annettiin ikäänkuin vapaus myöhemmin valita uskontoni,mutta se jäi tekemättä kuitenkin ja hyvästä syystä. Yksi läheisimmistä ystävistäni on kristitty,jopa kirkon virassa ja tunnistan hänessä sellaista
sydämellisyyttä ja hyvyyttä,jota en ole muissa tavannut. Ikävä kyllä minulla ei ole uskoa ja en siksi voi liittyä mihinkään uskontokuntaan,se olisi teeskentelyä omasta mielestäni.
Olipa teillä hyviä huomioita... kaikenlaista, mitä en olis itse tullu ollenkaan ajatelleeksi. Soroppi, nyt se linkki toimii ja artikkeli oli tosi hyvä ja ajatuksia herättävä! 🙂👍
Maanvaiva kirjotti siitä, että jokaisen ihmisen tarina on realismia ja itsekin on oman itsensä menestystarina. Siis niin totta. Miks pitäis vertailla itseään johonki henkilöön, josta on kolmen sivun juttu Kodin Kuvalehdessä. 😀 Ehkä jollekin ihmiselle menestystä on se, että on hyvä virka Brysselissä, tienaa paljon ja juoksee maratoneja. Ja jollekin se, että on selvinny kolmesta syövästä, kodin palamisesta ja miehen kuolemasta ja kasvattaa yksin seittemää lasta ja pyörittää firmaa. Mut mulle voi silti olla menestystä se, että otan pikku hiljaa askeleita ihmissuhteissa, pärjäilen töissä ja uskallan mennä uuteen harrastukseen!!
Mollyan, oon mä (luterilaisen) kirkon piirissäkin ollu vuosia sitten. Enimmäkseen oon kuitenki aina ollut vapaissa, yhteiskristillisissä yhteisöissä. Olen seurakunnassa kohdannu sellasta rakkautta ja välittämistä, mikä on ollut todella parantavaa. On monin tavoin osoitettu, että olet tärkeä ja arvokas. On autettu sillon, kun on todella ollut hätä, otettu omaan kotiin ja oman perheen keskuuteen... on siunattu ja rukoiltu, ja myös monin konkreettisin tavoin osoitettu rakkautta. Se on suuri kiitollisuuden aihe. Rakkaus ja yhteys ei oo uskovien keskuudessa mitenkään itsestäänselvää. Kyllä niistä piireistä löytyy myös ankaraa, tekopyhää, tuomitsemista ja toisten ihmisten polkemista, vieläpä Jumalan nimissä. Ei uskovaiset oo yhtään sen "parempia" ihmisiä ku muutkaan. Mut se rakkaus millä Jumala rakastaa ja elämä, mitä hän synnyttää, synnyttää sisimmässä rakkautta myös toisia ihmisiä kohtaan.
Ja nyt jos palaa tämän keskusteluketjun alkupuolelle, niin kyllä, olen mennyt itseeni ja miettinyt, että minulla ON ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa voin rakentaa yhteyttä, jos vain suostun luopumaan eristäytyneisyydestäni ja ottamaan askeleita ihmisten suuntaan. Tällä viikolla olen käynyt kylässä kahdessa tuttavaperheessä. 🙂👍 ja sählyä pelaamassa, on sekin ihmisten kanssa olemista ja on kiva kannustaa toisia. Ja itseäkin pitäis muistaa välillä kannustaa, vaikka taitotaso ei oo häävi. 😉😀 yritän kumminki. 😋
maanvaiva kirjoitti 11.11.2018 11:39
Kenen elämän menetystarinoita sinä olet lukenut, jos et jonkun omaa? Ei tämä niin kovin kummoista ole, että siitä jokainen saisi kerrottua jotain erityistä.
Kun lukee tukinettiä, niin vähän samaa elämää se on joka ketjussa. Mutta ehkä niissä ei kerrota mitään menestyksiä, koska kuka niitä jaksaa lukea, vai mitä?
En muuten itsekään tiedä mistä erilainen suhtautumiseni johtuu mutta täältä lukisin tarinoita onnistumisista ja pärjäämisestä enemmän kuin mielelläni. En sanoisi että se on kateutta, ehkä enemmän sitä että koen ne lehtien tarinat (joita en kyllä pysty yksilöimään tai erittelemään, eli aika huonoa argumentointia tämä on) liian yksinkertaistetuiksi - ei elämässä mielestäni ole mitään maalia, sellaista tiettyjä saavutuksia tai virstanpylväitä seuraavaa onnellisuuden tilaa jonka jälkeen kaikki olisi helppoa ja mutkatonta. Ongelmia tulee, ja niistä selvitään/niiden kanssa opitaan elämään/ne menevät itsestään ohi. Jotkut oppivat taitavia suhtautumistapoja joiden avulla ne eivät tunnu kohtuuttoman isoilta, toisille se on vaikeampaa.
Joie en tiedä mitä ovat yhteiskristilliset yhteisöt, kovin vähän tiedän uskonnoista yleensäkään. Toki luterilaisuus, ortodoksisuus, katolilaisuus ja juutalaisuus on jotenkin hallinnassa samoin kuin buddhalaisuus ja islamilaisuus kirjallisuuden kautta. Nyt kun oma elämäni on muuttunut suuresti lähinnä sairauden takia ovat uskon kysymyksetkin saaneet oman sijansa. Ei ole enää paluuta sellaiseen huolettomaan ja hyvään elämään, jota olen elänyt. Vaikka pyrin pitämään ulkoiset
asiat normaaleina ja en ole sairaudesta puhunut kuin läheisilleni ja heillekin vain vähän niin onhan siinä taakkaa kuitenkin. Minulle on selviytymistarinaa kylliksi siinä, että selviän päivästä toiseen enkä ole suuremmin rasituksena kenellekään. Haluan tehdä töitä entiseen tapaan. Miksi muuten olisin opiskellut vuosia.
Puoliso kyllä yrittää toppuutella, mutta mitä minä kotona tekisin, katselisin seiniä ja pyörittelisin peukaloita ja alkaisin säälimään itseäni.
Mollyan kirjoitti 11.11.2018 18:55
Joie en tiedä mitä ovat yhteiskristilliset yhteisöt, kovin vähän tiedän uskonnoista yleensäkään. Toki luterilaisuus, ortodoksisuus, katolilaisuus ja juutalaisuus on jotenkin hallinnassa samoin kuin buddhalaisuus ja islamilaisuus kirjallisuuden kautta. Nyt kun oma elämäni on muuttunut suuresti lähinnä sairauden takia ovat uskon kysymyksetkin saaneet oman sijansa. Ei ole enää paluuta sellaiseen huolettomaan ja hyvään elämään, jota olen elänyt. Vaikka pyrin pitämään ulkoiset
asiat normaaleina ja en ole sairaudesta puhunut kuin läheisilleni ja heillekin vain vähän niin onhan siinä taakkaa kuitenkin. Minulle on selviytymistarinaa kylliksi siinä, että selviän päivästä toiseen enkä ole suuremmin rasituksena kenellekään. Haluan tehdä töitä entiseen tapaan. Miksi muuten olisin opiskellut vuosia.
Puoliso kyllä yrittää toppuutella, mutta mitä minä kotona tekisin, katselisin seiniä ja pyörittelisin peukaloita ja alkaisin säälimään itseäni.
Hyvä juttu, jos työ on mieluista ja tuo sisältöä elämään. Mut kyllä tuo elämäntilanteesi aika raskaalta kuulostaa, jos on niin, että on vain selvittävä päivästä toiseen. Onko siitä mitään tietä parempaan päin tai paranemisen mahdollisuutta? Minusta hengellisten kysymysten miettiminen on ihan tervettä. Onhan tämä meidän oleminen täällä aikamoinen mysteeri. Tämmönen elämä on saatu, ja kaikki ollaan ainutlaatuisia ja sitten joku päivä jokainen kuolee. Voihan sitä Jumalan puoleen kääntyä, vaikka olis uskonnotonkin. Vaikka sitten noin niinku kokeilumielessä. 🙂 Mitäs siinä menettääkään jos rukoilee tai muutoin asiaa tutkiskelee ja kyselee?
Hataraa on minunki uskontotietämys. Noista seurakunnista, niin vaikka Jumala on yksi, seurakuntia on monenlaisia. Painotetaan erilaisia asioita, ja toimintakulttuurit ja tavat on erilaisia. Tänä päivänä on myös paljon sellaisia kirkkokuntiin sitoutumattomia pieniä seurakuntia, kotiseurakuntia sekä erilaisia yhteisöjä ns. virallisten seurakuntien ulkopuolella. Ihmiset kun on erilaisia. Kaikki ei viihdy kirkonpenkissä eikä tykkää virsiä veisata.
Joskus voi olla semmoinen ongelma, että vanhat kaavat ja totutut toimintatavat on seurakunnassa tulleet tärkeämmiksi kuin elävä Jumala ja ihmiset. Sitten niistä väkeä virtaa muualle etsimään paikkoja, jossa on enemmän sijaa yhteisöllisyydelle ja vapaampi toimintakulttuuri. Noi kirkkokunnathan on ihan ihmisten luomia juttuja. Jumalan silmissä on vain yksi seurakunta, hänen perheensä, hänen lapsensa. Historian saatossa ihmiset vaan on ruvennu kinaamaan kaikenlaisista asioista. Sit kun ei ole voitu nöyrtyä ja sopia, on perustettu oma kirkkokunta ja sanottu, että me olemme oikeassa ja nuo väärässä.
Minusta on hyvä periaate, että selviää elämästä päivästä toiseen.
Jotain hienoa tulin sanomaan mutta en muista mitä. Mun piti jotain sanoa soroppin viestiin elämän maaleista, että onhan niitä.
Tämä on omituinen ketju. Ja varmasti vielä omituisemmaksi meni.
Joie, onpas sinulla hienoja ajatuksia hengellisiin asioihin liittyen 🙂 Minä olen myös uskossa mutta minulla on vähän kriisejä tuon yhteisöllisyyden kanssa, juurikin kun on noita kaikenlaisia perinteitä yms mielestäni epäoleellisuuksia. Oma uskoni on aika maanläheistä ja tuo Jumalalle juttelu mistä kirjoitit on tuttua 🙂 Siunausta elämääsi, ja kaikkien jotka tätä luette! 🙂
Oletteko muuten koskaan uskovaiset ajatelleet, että voimme olla jo kuolleita ja tämä onkin se taivas? Kun ei kai sitä missään ole sanottu millaisessa olomuodossa olemme taivaassa.
maanvaiva kirjoitti 14.11.2018 13:36
Oletteko muuten koskaan uskovaiset ajatelleet, että voimme olla jo kuolleita ja tämä onkin se taivas? Kun ei kai sitä missään ole sanottu millaisessa olomuodossa olemme taivaassa.
En oo juurikaan miettinyt sitä, millaista "taivaassa" on. Kyllähän siitä Raamatussa puhutaan, ja siitäkin, millaisessa olomuodossa olemme. Sanotaan, että Jeesus tulee takaisin ottamaan hänelle kuuluvan kuninkuuden kaikessa maassa ja taivaassa, ja luovuttaa sitten kaiken herruuden Isälle. Kuolleet nousee ylös uudessa "kirkkauden" ruumiissa, joka ei enää rapistu niinku tämä nykyinen. Pahuus ja kuolema kukistetaan lopullisesti eikä oo enää mitään eroa suhteessa Jumalaan. Saa nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin ja elää aina täydellisessä rakkaudessa ja läheisyydessä. Onhan se hurjaa. 😐 ☺️❤️