Onpa tosiaan hyvä aihe, kiitos Joie kun aloitit sen ja kiitos kaikille muille ajatuksiaan kirjoittaneille, kivaa nähdä miten ajatusten vaihto vie keskustelua eteenpäin! 🙂

Mä olen Joien kanssa samoilla linjoilla siinä että myötätunto ja välittäminen voivat olla niitä voimavaroja joilla ihmiset saavat olonsa sen verran tasapainoon, että pystyvät
ottamaan vastaan ja kokeilemaan konkreettisempia neuvoja tai ehdotuksia. Jossakin keskustelun alkupuolella mainittu tuki (tämän foorumin tarkoituksena) voi mielestäni ihan hyvin olla myös toisten ihmisten myötätuntoista tai ystävällistä kohtaamista, vaikka mitään konkreettista neuvoa ei antaisikaan. En ole ihan varma mitä Mollyan tarkoitit sillä että lohtu voi muuttua ansaksi - sitäkö että jos alkaa elää sen varassa, tottuu siihen että kun vähän valittaa niin sitten lohdutetaan, ja sitten tuntuu vähän aikaa paremmalta, eikä siksi tarvitse yrittää muuttaa mitään muuta elämässään? Vai sitä että myötätuntoa antavasta ihmisestä saattaa jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä että tämä menee nyt kuin kankkulan kaivoon, kun miten paljon hyväksyntää ja välittämistä tuohon kaataakaan niin ei se ikinä riitä, ei se ihminen ikinä tule sen ehjemmäksi?

Voivottelun ja lohdutuksen ero on mielestäni mielenkiintoinen. Voivotteluun liittymisestä ei mielestäni ole isommin hyötyä (ehkä sillä voi herättää yhteenkuuluvuutta, kun olemme samaa mieltä että Suomen valtio on ihan paska ja potuttaa kun se on vain raha joka ratkaisee 😉 ) mutta voi olla että kyse on vain omasta ajatusvinoumastani tai arvojärjestyksestäni, jossa yhteishenki ei ole yhtä merkityksellinen asia kuin välittäminen. 🙂

Jatkan nyt tuota Joien mainitsemaa ihmispelko-esimerkkiä, koska se on jonkin verran tuttu itsellenikin ja tiedän miten vaikea sitä on lopettaa siihen kun joku sanoo että mene nyt hyvä ihminen sinne ihmisten pariin, kun muuten et ikinä saa ystäviä. Tiedän hyvin sen kauhun tunteen ja ahdistuksen mikä tulee kun huomaan, että eristäytymiseni on huomattu ja joku hyvää tarkoittava sielu yrittää työntää minua tilanteisiin jotta saisin ystäviä. Ehkä se lähti jostakin vuorovaikutus-tilanteesta, jossa olisin ystävystyä mutta kävikin toisin ja luottamustani rikottiin. Minkä seurauksena aloin välttelemään ihmisiin tutustumista ylipäätään, ja olen myöhemmin rakentanut arkeni ja harrastukseni sellaisten mielenkiinnon kohteiden ympärille, mitä voin puuhata omalla mukavuusalueellani eli yksin tai hyvin pienissä ihmisjoukoissa. Nyt, paljon aikuisempana tajuan, että taipumukseni yksinpuuhailuun tai hitaus ja epävarmuus, joilla reagoin lähestymisyrityksiin, aiheuttavat sen etten saa kovin helposti kavereita. Se strategia (vetäytyminen, eristäytyminen), jolla lapsena opin tulemaan jotenkuten toimeen tilanteen kanssa, ei toimi hyvin kavereiden saamisen näkökulmasta, mutta se oli hirveän tärkeä minulle joskus aikaisemmin. Ja nyt, jos koen että sitä vastaan hyökätään, jokin osa mielestäni hätääntyy ja on valmis puolustamaan viimeiseen asti sitä vetäytyvää, eristäytyvää osaa, koska se on joskus ollut ainoa tapani selviytyä.

En tiedä, mahtaisiko jokin tällainen selittää sitä tuohtumusta millä ihmiset "puolustautuvat" jos heitä tullaan neuvomaan tai ohjeistamaan?

Kappas Mollyan, ehditkin jo vastata siihen mitä tuossa aikaisemmassa viestissäni kysyin. Moderoinnin koukeroita. 🙂

Uskotko sitten että niin todella kävisi? Kysyn sillä kun oli minulle niin yllättävä ajatus. Että ihminen josta välitetään jäisi loputtomiin siihen vellomaan, eikä ikinä ottaisi omia askeleita oman maailmansa muuttamiseen? Tai että välittäminen aiheuttaisi jotenkin sen hetkellisen helpotuksen, että siihen "vellomistilanteeseen" jäätäisiin jumiin pidemmäksi aikaa verrattuna tilanteeseen jossa kaikki vaan porskuttaisivat omaa elämäänsä eteenpäin ja annostelisivat myötätuntoa niille joiden kokevat sen ansaitsevan?

Olen kyllä itsekin mennyt välillä jälkimmäisen vaihtoehdon mukaan, koska välillä "välittämällä auttaminen" (ottamatta nyt kantaa siihen auttaako se todella ihmisiä vai onko se vain toiveajattelua) käy vaan liian raskaaksi.

En sano,että jokainen ihminen jäisi vellomaan,mutta minulle olisi voinut käydä niin. Kun saa rajatonta rakkautta ja lohtua siinä oli se vaara. Kyllähän ihmiset ympärillä sitten vähitellen "kyllästyvätkin" antamaan niin täydellistä huomiota olipa tilanne millainen hyvänsä,se kun on niin yksipuolista,toinen vain ottaa koko ajan. Se palauttaminen nykyhetkeen toimi minun kohdalla hyvin. Huomasin,että on kyse minun elämästäni ja itse siitä on otettava vastuu.

Tuntuu välillä epäoikeudenmukaiselta sekin,että toisille ihmisille voi vain osoittaa rakkautta ja lohtua enemmän kuin toiselle,vaikka tilanne olisi samankaltainen. Kun ihminen on varauksellinen ja torjuva niin siihen ei vain pysty,vaikka tietäisi toisen sitä tarvitsevan. Olen törmännyt tähän joskus ja se on jäänyt vaivaamaan.

Täällä passaa purkaa asioita mielen päältä painamasta. Passaa osoittaa tukea.
Mutta sitä ei passaa sanoa, yhteystietojaan, mistä voisi olla todellinen apu yksinäisille ihmisille..
Ainoa puute hyvällä saitilla.

Tammyka kirjoitti 28.10.2018 9:19

Tuntuu välillä epäoikeudenmukaiselta sekin,että toisille ihmisille voi vain osoittaa rakkautta ja lohtua enemmän kuin toiselle,vaikka tilanne olisi samankaltainen. Kun ihminen on varauksellinen ja torjuva niin siihen ei vain pysty,vaikka tietäisi toisen sitä tarvitsevan. Olen törmännyt tähän joskus ja se on jäänyt vaivaamaan.

Olet oikeassa T! Eihän se välttämättä ollenkaan reilua ole että se menee niin että kuka eniten valittaa sille eniten annetaan. Ainakin on vaikea lohduttaa sellaista josta ei tiedä, että hän lohtua kaipaisi, tai jos ei ole paikkaa missä sen tekisi. Mutta varmasti myös vaikuttaa se, että sellaista pysähtyy lukemaan pidempään kenen tilanteeseen tai ajatuksiin pystyy samaistumaan - ja sitten voi herkemmin myös päätyä lohduttamaan.

Kiitos viesteistänne, tämä on tosi mielenkiintoista!

Mollyan, nostan hattua, että sinulla on ollut nöyryyttä ottaa vastaan tuollaista palautetta. Sinun kohdalla se on johtanut siihen, että olet päässyt pois alaspäin vievästä kierteestä. Sillä nimellä minä kutsun sitä itsesäälin ja katkeruuden kehää, johon itse säännöllisin väliajoin putoan.

Pitäähän lääkärinkin ammattinsa puolesta sanoa suoraan, mitä pidemmän päälle seuraa esim. huonoista ruokailutottumuksista ja liikunnan puutteesta. Ehkä täytyy sanoa vähän kovastikin, jotta ihminen oikeasti havahtuisi. Mutta jos se johtaa siihen, että henkilö muuttaa elämäntapaansa, hänen elinikänsä voi pidentyä ja elämänlaatu parantua huomattavastikin. Silloin se, että loukkaantui suorasanaisista neuvoista, on aika pieni paha kokonaisuuden kannalta.

Samalla tavoin minusta on kyllä aiheellista varoittaa siitä, mihin esim. katkeruudessa eläminen pitkällä juoksulla johtaa. Lopulta kuitenki valinta on ihmisen oma, niin sisällisissä asioissa kuin ruokailun tai liikunnan kysymyksissäkin. Voi saada apua ja tukea, mutta liikkeelle lähteminen ja suunta on itse valittava. Muuten mikään apu ei auta. Mutta siitä olen Soropin kanssa yhtä mieltä, että myötätunto ja nähdyksi tuleminen (lohdutus) jotenkin synnyttää sisällistä voimaa. Näin koen siis omalla kohdallani, ja että se voima on tosi suuri. Kun kokee olevansa tärkeä ja rakastettu, nousee itsestä halu mennä eteenpäin ja tuleepa mieleen jo ratkaisuvaihtoehtojakin. 🙂

Voivottelu on sellaista, jossa molemmat on suossa ja kannustaa toinen toisiaan pysymään siellä. Ehkä se jollain lailla lämmittää, kun ei tartte yksin olla siellä suossa, mutta ylöspääsemisen kannalta sellainen on lähinnä este.

Tammyka kirjoitti tosi tärkeästä asiasta, nimittäin tuen ja lohdutuksen vastaanottamisesta! Toi on älyttömän hyvä huomio. Kysymys ei oo pelkästään siitä, onks ihmiselle tarjolla apua vaan myös siitä, osaako sitä vastaanottaa. Tätä täytyy miettiä viel lisää. Mullaki on ympärilläni ihmisiä, jotka on osoittanu suurtakin välittämistä ja rakkautta. Kuitenkin olen eri syistä vetäytynyt poispäin takas omaan sulkeutuneisuuteeni. En oo luottanut siihen, että he oikeasti välittää.

Niin se tuli viel mieleen, että voi kai sitä voivotella suossa olevan tilannetta, vaikka itse ei siellä oliskaan. Itsellä vaan on kokemuksia siitä, kun olen epätoivon hetkinäni valittanut sellaiselle henkilölle, joka on vielä syvemmällä katkeruudessa kuin itse olen. Vastaus on ollut luokkaa: "Niin, me olemme niin sairaita... on niin epäreilua, että elämäsi menee tuolla tavalla... kun lapsuutesi on ollut tuollainen, ei sinulla muita mahdollisuuksia olekaan kuin elää täällä suossa... tämä on meidän osamme, kun olemme niin kurjat eväät saaneet elämään."

Ehkä sen voi laskea myötätunnoksi, mutta ei todellakaan lohdutukseksi. Lohdutus avaa tien ylöspäin, elämän suuntaan. Voivottelu vaan rohkaisee vajoamaan syvemmälle. Hyvä puoli on, että tämä on yleensä herättänyt. Olen oikein suuttunut ja mielessäni ajatellut, että en varmasti tule sinun kanssasi samaan katkeruuden ja itsesäälin suohon! Minä ainakin aion nousta ylös täältä!

Mutta kai sitä tosiaan voi seistä rannallakin ja sanoa toiselle, että voi voi, kun tilanteesi on huono. Oletpa syvällä ja oletpa märkä. Et varmaan millään pääse ylös sieltä.

Sen verran usein olen suohon uponnut, että varmuudella voin sanoa ettei siinä mitään auta, jos toinen vieressä voivottelee.

Ei vissiin passannut tuota sanoa, kun keskustelu loppui.

Kyllä sitä passaa sanoa,mitä mielessä pyörii. Ei tämä keskustelu ole loppunut. Pitää vain välillä vetää henkeä. On iso aihe ja siitä monia mielipiteitä ja se hyvä asia.

Mulla pyöri maanvaiva mielessä kaikenlaisia vastauksia niistä tilanteista, missä suohon pulahtaminen on oikeastaan ollut ihan mukavaa (ja siitä olisiko sitäsitten ollut hauska nauraa rimmen reunalla seisova kaverin kanssa) mutta kun en saanut muotoiltua siitä mitään mikä olisi mielestäni vienyt keskustelua eteenpäin niin jätin sanomatta. Paitsi että nyt sanoin kuitenkin.

Tässä tarinassa on suuri viisaus!

Kaksi sutta -
vanha intiaanien tarina:
Kylän vanhus opetti lapsenlapsilleen elämästä.
Hän sanoi heille:
"Sisälläni käydään taistelua, hirveää taistelua, ja sitä käy kaksi sutta.
Toinen susista on ilkeä -- se on pelko, viha, kateus, suru, mielipaha, ahneus, ylimielisyys, itsesääli, syyllisyys, katkeruus, alempiarvoisuus, valhe, väärä ylpeys, kilpailu, ylivoimaisuus, ja ego.
Toinen on hyvä susi -- se on ilo, rauha, rakkaus, toivo, jakaminen, tyyneys, nöyryys, ystävällisyys, hyväntahtoisuus, myötäeläminen, anteliaisuus, totuus, myötätunto ja usko.

Tätä samaa taistelua käydään myös teidän sisällä, ja kaikkien muidenkin ihmisten sisällä."
Lapset miettivät hetken, ja sitten yksi lapsi kysyi vanhukselta, "Kumpi susi voittaa?"

Vanhus vastasi yksinkertaisesti, "Se kumpaa ruokit." 😍

Kyllähän niitä opettavaisia tarinoita on maailma pullollaan,miten pitäisi elää ja olla,että hyvä tulee. Tosielämässä valitettavasti ei ole noin yksinkertaista kuitenkaan. Kyllä varmaan jokainen muuten valitsisi sen onnellisen tien. Pyrkiminen hyvään elämään on hyvä asia,mutta kaikille se ei ole koskaan mahdollista olipa aikomukset miten suuria tahansa.

Ei ole yksinkertaista ei mutta aina kannattaa yrittää. Omasta kokemuksesta tiedän, että kun on elämässä synkkää ja vaikeaa, eikä ole voimia yhtään mihinkään niin jos sellaisessa tilanteessa joku tai jokin saa ujutettua edes pienenkin valon kajon siihen pimeyteen jollain tavoin niin valaisee se ainakin pikkuisen, ainakin pienen hetken ja hetken voi tuntua oleminen kevyemmältä. Se tuskin ketään auttaa millään muulla lailla kuin vain uppoamaan syvemmälle sinne mustaan mielenmaisemaansa, jos surkutellaan ja vaikeroidaan siinä vierellä. Mielestäni pitäisi yrittää näyttää valoa heille jotka siellä pimeydessä kulkevat ☺️❤️