Mitä passaa sanoa?
Luin täältä keskusteluja siitä, sopiiko antaa neuvoja toiselle ihmiselle tai kritisoida toisen valintoja tai ajattelumalleja. Tämä on minusta kauhean kiinnostava aihe! Olen miettinyt niin monesti, mitä sopii sanoa ja mitä ei. Ei siis täällä foorumilla vaan muussa kanssakäymisessä ihmisten kanssa.
Itse kamppailen katkeruuden kanssa, ja välillä jumiudun sellaiseen uhrimentaliteettiin. En haluais itse ottaa vastuuta omasta elämästäni, koska tuntuu, että olen saanut niin huonot eväät elämään tämä on niin väärin, muilla on paremmin, en halua elää jne. Minusta on hyvä, että terapeutti huomauttaa tällaisista asioista. Se avaa tien elämään ja tilanteen parantumiseen. Kun olen huomannut toisen ihmisen elämässä samankaltaista katkeruutta ja uhriutumista, olen huomauttanut asiasta. Ja toinen onkin loukkaantunut pahasti.
Sen tähden olen ollut varovainen siitä, mitä uskaltaa sanoa ja mitä ei. Yleensä olen ollut hiljaa, vaikka olen ajatellut, että jos tuo henkilö pitää kiinni noista ajattelumalleista ja toimintatavoista, se nimenomaan sitoo hänet masennukseen ja ”olen sairas” -identiteettiin. Mutta onko se minun asia huomautella sellaisesta? Vai pitääks jokaisen vaan antaa tehdä omat valintansa? Mulla on pelkoja sosiaalisiin tilanteisiin liittyen, ja kyllä mäkin loukkaannun, jos joku rupeaa pätemään, että senkus menet vaan ja olet rohkea, puhut ihmisten kanssa. Sen sijaan masennusta en ole koskaan kokenut enkä tiedä, millaista se on. Onko sillon parempi pitää turpansa kiinni ja olla neuvomatta, kun en asiasta mitään tiedä? Vai onks se välittämistä, että sanoo semmostakin, mitä toinen ei välttämättä halua kuulla? 😐
Hei Mummikka,
Pidän paljon filosofiastasi 🙂
Nyt vasta tajusin, että tuon kertomuksen voi nähdä (olen sen aiemminkin lukenut) , ei ainoastaan omia ajatuksia koskevaksi, vaan noin kun asian ilmaisit, myös koskemaan toisten ihmisten kanssa kommunikaatiossa, hyvän ja valon tukemista. Voi miten tosi hienosti asian ilmaisit viestissäsi. 😳 🙂👍 Mulla kieli ihan solmussa 😋
Minun ei pidä ruokkia itsesäälissä, katkeruudessa, surussa jne olevaa ihmistä. Vaan voin hänelle näyttää valoa vaikka taskulampulla ja kehottaa häntä ystävällisesti ja kunnioittavasti nousemaan ylös ja hankkimaan uuden elämän.
Mummikka kirjoitti 30.10.2018 8:15
Tässä tarinassa on suuri viisaus!
Kaksi sutta -
vanha intiaanien tarina:
Kylän vanhus opetti lapsenlapsilleen elämästä.
Hän sanoi heille:
"Sisälläni käydään taistelua, hirveää taistelua, ja sitä käy kaksi sutta.
Toinen susista on ilkeä -- se on pelko, viha, kateus, suru, mielipaha, ahneus, ylimielisyys, itsesääli, syyllisyys, katkeruus, alempiarvoisuus, valhe, väärä ylpeys, kilpailu, ylivoimaisuus, ja ego.
Toinen on hyvä susi -- se on ilo, rauha, rakkaus, toivo, jakaminen, tyyneys, nöyryys, ystävällisyys, hyväntahtoisuus, myötäeläminen, anteliaisuus, totuus, myötätunto ja usko.Tätä samaa taistelua käydään myös teidän sisällä, ja kaikkien muidenkin ihmisten sisällä."
Lapset miettivät hetken, ja sitten yksi lapsi kysyi vanhukselta, "Kumpi susi voittaa?"Vanhus vastasi yksinkertaisesti, "Se kumpaa ruokit." 😍
Juu kyl siinä perää on! Toivottomuus ja katkeruus ainaki kasvaa mitä enempi niitä ruokkii...niinku sellainen musta aukko minkä imu kasvaa. Sit on kohta jo niin imussa, että ei tahdo omin avuin enää päästäkään takas valoon. Mut välillä on tosi vaikea vastustaa kiusausta vaan heittäytyä kurjuuteen!
😋
Kiitos Annabell ☺️❤️ Keinot on monet, ei ole hullumpi tuo maanvaivallakaan oleva 🙂 valoa vaikka sitten sillä taskulampulla ja, jos se toimii toivotulla tavalla niin sehän on silloin tavoite saavutettu 🙂👍
Joie, noinhan se menee kuten kirjoitit. Sitten, kun on siellä mainitsemassasi imussa niin ei kuule, eikä näe mitään muuta kuin sen oman surkeutensa, siihen jää jotenkin rypemään ja tosinaan tuntuu, ettei haluakkaan sieltä pois, on jopa vihainen, jos joku yrittää kättä ojentaa ylösnostaakseen ja auttaakseen melkein huutaa, että menkää pois, antakaa minun vaan olla! Onhan se tietenkin ymmärrettävää, jos voimat on aivan finaalissa niin ei siinä silloin pahemmin pinnistellä pirteytyäkseen, ei vaan jaksa, kaikki se vähä energia menee siihen, että saa itsensä joten kuten pidettyä koossa. Niistä hetkistä, kun on vähänkin helpompi olla, pitäisi koittaa ammentaa sitä hyvän olon tuntua sinne sisimpään, että saisi uutta vahvuutta paremmin taistella sitä tummaa synkkyyttä vastaan. Ennenkaikkea kannattaisi ottaa se tarjottu apu vastaan, kun se saattaa joskus todellakin auttaa.
Kiva kuulla,että kaikki on noin he..etin yksinkertaista ja uskotaan satuihin. Ei koskaan synny mitään oikeaa keskustelua. Joku aloittaa,mutta päätyy siihen samaan paskaan ja mielistelyyn. Oksettaa....
Tiffany3 kirjoitti 2.11.2018 22:53
Kiva kuulla,että kaikki on noin he..etin yksinkertaista ja uskotaan satuihin. Ei koskaan synny mitään oikeaa keskustelua. Joku aloittaa,mutta päätyy siihen samaan paskaan ja mielistelyyn. Oksettaa....
Osuvasti sanottu. Ja taas ollaan vaan.
Minä en nyt oikein ymmärrä edes tätä jatkuvaa päivystyksellä ja osastollakaan laukkomista. Kai se avainsana on itsemurhallauhkaaminen.
Mutta eipä sitä uskalla mennä sanomaan, että lopeta tuo jo, mie en usko sun itsemurhiisi. Tuota ei edes julkaistaisi vaan julkaistaan vaan, että mene päivystykseen, mene osastolle, kyllä sullle se paikka kuuluu.
Samaan aikaan täällä eka ketju on "normaalielämää sydänsairaudesta riippumatta". Eipä tulee mikään mt-seura tekemään ketjua " normaalielämää masennuksesta riippumatta". Miksi masennus on nostettu niin ylivoimaiseen asemaan ettei siinä tarvi mitään edes yrittää tehdä?
Mulla siis on vi---mainen aamu.
Mummikka kirjoitti 2.11.2018 7:58
Joie, noinhan se menee kuten kirjoitit. Sitten, kun on siellä mainitsemassasi imussa niin ei kuule, eikä näe mitään muuta kuin sen oman surkeutensa, siihen jää jotenkin rypemään ja tosinaan tuntuu, ettei haluakkaan sieltä pois, on jopa vihainen, jos joku yrittää kättä ojentaa ylösnostaakseen ja auttaakseen melkein huutaa, että menkää pois, antakaa minun vaan olla! Onhan se tietenkin ymmärrettävää, jos voimat on aivan finaalissa niin ei siinä silloin pahemmin pinnistellä pirteytyäkseen, ei vaan jaksa, kaikki se vähä energia menee siihen, että saa itsensä joten kuten pidettyä koossa. Niistä hetkistä, kun on vähänkin helpompi olla, pitäisi koittaa ammentaa sitä hyvän olon tuntua sinne sisimpään, että saisi uutta vahvuutta paremmin taistella sitä tummaa synkkyyttä vastaan. Ennenkaikkea kannattaisi ottaa se tarjottu apu vastaan, kun se saattaa joskus todellakin auttaa.
Tästä olen yhtä mieltä. 🙂👍
Mitä Maanvaiva kirjoitit tuosta masennuksesta, niin mä en tiedä. 😐 Sillä oikeastaan aloitin ketjun, että vois paremmin ymmärtää asiaa. Valitettavasti ihmisen on usein vaikea ymmärtää semmoista, mitä ei itse ole kokenut. Mä en oo ikinä ollu masentunut sillä tavalla, että olis vaikka vaikeeta nousta sängystä tai saada asioita aikaiseksi. Jos olen "masentunut" se on pikemminkin sellaista dramaattista katkeruudensekaista epätoivoa. Sitten, kun saan lohdutusta tavalla tai toisella, tulen taas iloiseksi ja toiveikkaaksi ja jatkan elämää. En tiedä, miltä tuntuu, jos on jatkuvasti toivoton ja näköalaton olo. Auttaako siinä, jos joku patistaa tai kehottaa, vai eikö? Vai auttaaks ymmärrys ja myötätunto enempi? Vai onks se sitten niin, että riippuu ihan täysin ihmisestä ja tilanteesta?
Millasta keskustelua sä Tiffany haluaisit, tai mitä näkemyksiä sulla on näihin asioihin liittyen?
Hei joie.
Mitä teet kun sinulla on rannaton olo, mistä saat rannat takaisin paikoillensa. Minulla on usein näitä oloja
Ihan kuin en löytäisi rantaan ulapalta. Kaikki on jotenkin vain niin kliseitä, kuin olisi veneellä ulapalla jään
saattamana mutta jää olisi rikkinäistä paikoittain, ettei sitä pitkin voisi kävellä.😐
Toisella tapaa olisi hiekka erämaassa, eikä löytäisi keidasta. 😐
Hyvää Pyhäinpäivää.😐 jaanas.
Ymmärrän Joieta, maanvaivaa ja Tiffanyakin. Ihmisen pitää ottaa itse vastuuta elämästään. Jotkut kierivät masennuksen syövereistä vuosikaudet. Heillä on lapsiakin vastuullaan,mutta se oma masennus syrjäyttää kaiken. Se kai siinä ottaa päähän,että mikään ei tunnu riittävän. Se oma minä on tärkein aina.Mitä hyödyttää olla tukena,kun tulos on aina sama. Ei ole kykyä eikä halua itse tehdä mitään elämänsä hyväksi. Kaikki pitäisi toisten ratkaista.
jaanas kirjoitti 3.11.2018 21:19
Hei joie.
Mitä teet kun sinulla on rannaton olo, mistä saat rannat takaisin paikoillensa. Minulla on usein näitä oloja
Ihan kuin en löytäisi rantaan ulapalta. Kaikki on jotenkin vain niin kliseitä, kuin olisi veneellä ulapalla jään
saattamana mutta jää olisi rikkinäistä paikoittain, ettei sitä pitkin voisi kävellä.😐
Toisella tapaa olisi hiekka erämaassa, eikä löytäisi keidasta. 😐
Hyvää Pyhäinpäivää.😐 jaanas.
Oi Jaana, nyt en osaa kyllä neuvoa. En ole koskaan tuntenut noin. 😋 Välillä tuntuu niinkuin olis ansassa tai umpikujassa. Silloin juttelen Jumalalle. Hänellä on aina toivon ja mahdollisuuksien näkökulma.
Mä oon ottanu askelia poispäin yksinäisyydestä ja eristäytymisestä. 🙂 Viime viikolla soitin yhdelle tutulle ja kyselin kuulumisia. Laitoin myös viestiä tuttavaperheelle, jota en oo nähny aikoihin, että sopisko tulla kylään. Eilen olin tilaisuudessa, ja juttelin iltapalapöydässä ihmisten kanssa. Vieläpä illemmalla puhelin mulle ennalta tuntemattoman naisen kanssa oikein syvällisiä; henkilökohtaisia asioita jaettiin puolin ja toisin ja rukoiltiin yhdessä. Olen tosi tyytyväinen!
Mut en kyllä koe, että olisin omalla reipastumisella tai vastuunottamisella saanut tätä aikaan. Pikemminkin olen höllännyt vähän vaatimuksista, ottanut rennommin ja rukoillut Jumalalta apua. Sitten askeleet on tuntunu jotenki helpommilta ja kevyemmiltä. Aikaisemmin ajattelin, että mun täytyy uskaltaa ja kaikki on omassa varassa. Jos jään katkeruuteen ja vetäydyn seurasta, yksinäisyys on ihan oma vika ja valinta. Se johti
siihen, että sosiaaliset tilanteet tuli vielä vaikeammiksi ja raskaammiksi. Omat sisäiset vaatimukset ja itsesyytökset oli niin kovia.
Onpa kiva kuulla että kontaktin ottaminen on sujunut, Joie!
Hei joie.
Sinä sait minut hyvälle tuulelle. Kiitos.😍
Kiva että olet avautunut maailmalle ja ihmisille.😍
Usko Jumalaan varmaan auttaa uskossa ihmisiin.😍
Lisäksi pitää muistaa olla viesteissään asiallinen, toista tukeva ja kannustava. Ei saa olla negatiivinen sävy.
Lukiko muuten kukaan Janne Saarikosken kolumnia (https://yle.fi/uutiset/3-10496094) onnellisuudesta? Mitä ajattelette siitä että meille tarjotaan menestystarinoita realismin sijaan?