Mitä passaa sanoa?

Mitä passaa sanoa?

Käyttäjä Joie aloittanut aikaan 26.10.2018 klo 09:41 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Joie kirjoittanut 26.10.2018 klo 09:41

Luin täältä keskusteluja siitä, sopiiko antaa neuvoja toiselle ihmiselle tai kritisoida toisen valintoja tai ajattelumalleja. Tämä on minusta kauhean kiinnostava aihe! Olen miettinyt niin monesti, mitä sopii sanoa ja mitä ei. Ei siis täällä foorumilla vaan muussa kanssakäymisessä ihmisten kanssa.

Itse kamppailen katkeruuden kanssa, ja välillä jumiudun sellaiseen uhrimentaliteettiin. En haluais itse ottaa vastuuta omasta elämästäni, koska tuntuu, että olen saanut niin huonot eväät elämään … tämä on niin väärin, muilla on paremmin, en halua elää jne. Minusta on hyvä, että terapeutti huomauttaa tällaisista asioista. Se avaa tien elämään ja tilanteen parantumiseen. Kun olen huomannut toisen ihmisen elämässä samankaltaista katkeruutta ja uhriutumista, olen huomauttanut asiasta. Ja toinen onkin loukkaantunut pahasti.

Sen tähden olen ollut varovainen siitä, mitä uskaltaa sanoa ja mitä ei. Yleensä olen ollut hiljaa, vaikka olen ajatellut, että jos tuo henkilö pitää kiinni noista ajattelumalleista ja toimintatavoista, se nimenomaan sitoo hänet masennukseen ja ”olen sairas” -identiteettiin. Mutta onko se minun asia huomautella sellaisesta? Vai pitääks jokaisen vaan antaa tehdä omat valintansa? Mulla on pelkoja sosiaalisiin tilanteisiin liittyen, ja kyllä mäkin loukkaannun, jos joku rupeaa pätemään, että senkus menet vaan ja olet rohkea, puhut ihmisten kanssa. Sen sijaan masennusta en ole koskaan kokenut enkä tiedä, millaista se on. Onko sillon parempi pitää turpansa kiinni ja olla neuvomatta, kun en asiasta mitään tiedä? Vai onks se välittämistä, että sanoo semmostakin, mitä toinen ei välttämättä halua kuulla? 😐

Käyttäjä Tammyka kirjoittanut 26.10.2018 klo 10:25

Hieno kirjoitus Joie. Noinhan se juuri on. Onko oikein vain se,että liittyy valittajien kuoroon ja vahvistaa kaikkea sitä,mistä pitäisi päästä jo eroon ja nähdä muitakin mahdollisuuksia ja ajattelutapoja. Jos joku esittää eriävän mielipiteen,se usein teilataan.Onko se oikeaa keskustelua,että aina vain myötäilee,vaikka näkee toisen tilanteen vain pahentuvan. Sitä pitäisi miettiä oikein kunnolla jokaisen.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 26.10.2018 klo 10:31

Minusta kyllä passaa sanoa suorat sanat. Minullekin sanottiin suorat sanat äitini itsemurhan jälkeen eikä annettu kovin kauan velloa itsesäälissä. Ja olen tyytyväinen, kun sanottiin.

Tämä on kai vertaistukifoorumi ja minusta se pitäisi olla sellaista, että vertaistuetaan eteenpäin menemistä. Monet pitävät tätä vain mt-foorumina ja vieläpä masennukseen erikoistuneena foorumina. Jossa on oikein tukea makaamista. Ja varsinkin nuo päiväkirja-muotoiset ketjut ovat sellaisia ettei niihin saisi mitään muuta sanoa kuin, että makoile vaan, sie olet masentunut.

Kuitenkin täällä on esim. fyysisten sairauksienkin ketjuja, joissa ihmisiä tuetaan liikkumaan ja elämään normaali elämää vaikka monilla on takana isoja leikkauksia. Ei siellä sanota, että makoile vaan, kun kerran tulee kipuja, kun nouset sängystä ylös. Eikä kukaan loukkaannu sanoista.

Odotin, että Tukinet olisi muuttunut syksyllä, kuten mainostettiin. Vissiin kai ylläpitäjillekin iski masennuksen kaltainen tila, kun mitään uudistusta ei tapahtunut. Ollaan vaan ja välillä suututaan, kun joku sanoo suorat sanat. Sitten vähän ajan kuluttua ollaan taas vaan eikä kukaan oikein sano mitään.

Käyttäjä Joie kirjoittanut 26.10.2018 klo 10:59

Toki siinä semmoinenkin puoli on, että KENEN passaa sanoa. Semmoisilta ihmisiltä, keihin luottaa, on helpompi ottaa vastaan vähän tiukempaakin puhetta. Jos on kumminkin luottamus siihen, että tuo ihminen on minun puolellani, ymmärtää ja auttaa. Sehän on ihan toinen juttu kuin se, että ylhäältäpäin latelee vaatimuksia ja ohjeita, mitä pitäis tehdä ja millainen olla. Olen huomannut, että kun saa ymmärrystä ja lohdutusta, ei enää ole sillä tavalla tarvetta jäädä uhriksi ja itsesääliin. Minusta itsesääli on vaan lohdutuksen puutetta. Kun toinen näkee sen kivun ja vaikeudet ja on myötätuntoinen, ei enää tartte sääliä itseään, kun on saanut lohdutusta.

Mut ei se silti aina niin helppoa ole ottaa vastuuta omista ajattelutavoista ja valinnoista. Itse kärsin sikana yksinäisyydestä. Kun olen asiasta terapeutin kanssa jutellut, niin oon huomannut, että en oo paskaakaan kiinnostunu "normaaleista", vastavuoroisista ihmissuhteista. Olen niin katkera siitä, etten saanu aikanaan vanhempien rakkautta. Oon kiinnostunu vaan semmosista ihmissuhteista, mitkä olis täysin yksipuolisia, pelkkää vastaanottamista, TÄYDELLISTÄ, ehdotonta, vastikkeetonta rakkautta... no arvatkaa onks semmosia ihmisiä olemassa? 😟 Onks sitten joku ihme, että oon yksinäinen... mut silti vituttaa niin paljon, että pitäis myöntää tilanne ja tehä toisenlaisia valintoja. Haluaisin pitää kiinni katkeruudesta. Mut sit en ikinä pääsis tästä yksinäisyydestä ja epätoivosta. Eipä sitä valintaa elämän ja yhteyden suuntaan voi kukaan muukaan minun puolesta tehä.................

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 26.10.2018 klo 12:19

Otahan, joie itseäsi niskasta kiinni ja lopeta tuo yksinäisyys ja katkeroituminen. Mene ulos muiden ihmisten joukkoon.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 26.10.2018 klo 12:54

Minä olen kyllä kiitollinen sille ihmiselle,joka aikoinaan potki persuksille ja havahdutti omaan napaan tuijottamisesta. Sanoi suorat sanat ja vaikka se sillä hetkellä vitutti ja suututti niin jälkeenpäin kyllä kiitin suoruudesta. Jos jämähtää paikoilleen ja sama levy pyörii päässä niin onhan sen joskus loputtava.
Monesti ehkä itsekin tietää mitä on tehtävä tilanteessa,mutta on helpompi vain jatkaa sitä samaa.
Joie sinulla olisi paljon annettavaa muillekin ihmisille. Mene toisten pariin ja ala elää....

Käyttäjä Suon kulkija kirjoittanut 26.10.2018 klo 13:39

Mollyan kirjoitti 26.10.2018 12:54
Mene toisten pariin ja ala elää....

Toivottavasti passaa sanoa, että ei tällainen neuvo ole mistään kotoisin! Tai siis: se on sinänsä totta, mutta ei auta yhtään mitään. "Mene toisten pariin", mutta keitä ovat ne toiset? Miten heidän pariinsa pääsee? Tyypillisesti uusia ystäviä saadaan vanhojen ystävien kautta. Entä jos niitä vanhojakaan ystäviä ei ole olemassa? Jonkinlaisia konkreettisia neuvoja pitäisi saada.

Oma kokemukseni on, että vähänkään kömpelömpi ihminen saa aika äkkiä limaisen friikin maineen jos ihan tuosta vain yrittää tutustua ihmisiin. Näin erityisesti miesten kohdalla, naisilla ongelmat saattavat olla pienempiä tai ainakin erilaisia.

Käyttäjä Joie kirjoittanut 26.10.2018 klo 13:48

Niinpä niin, hmp. 😋 Kyllä tässä taitaa olla nöyrtymisen ja suunnanmuutoksen paikka.

MUTTA: Tämä minua just kiinnostaa. Maanvaiva ja Mollyan, jos olisitte ystäviäni tai muita läheisiä ja sanoisitte mulle, että Joie, nyt oikeasti, päästä irti tuosta katkeruudesta ja mene ihmisten pariin. Muuten menet vaan koko ajan syvemmälle ja syvemmälle.

Entä, jos vaan vedän herneen nenään neuvoistanne ja totean, että en minä voi tälle mitään. Minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja ahdistuneisuushäiriö. Minä olen sairas. Minulla on ollut kurja lapsuus.

Missä määrin toista ihmistä voi "patistaa" muutokseen, jos hän ei sitä halua? (Ainakaan sillä hetkellä.) Sitä olen miettinyt niin monesti. Kuitenkin, kun olen aikuinen ihminen, niin onhan minulla "oikeus" valita myös niin, että en halua muutosta elämääni. Jos haluan elää yksinäistä ja katkeraa elämää mielummin kuin ottaa vastuuta omista valinnoistani ja ajattelutavoistani. Tai jos en kertakaikkiaan pääse irti katkeruudesta ja ihmispelosta, ajaudun aina vaan takas samaan suohon!

Kumpi sitten on välittämistä ja toisen ihmisen kunnioittamista: se, että jatkuvasti "sanoo suorat sanat" ja kehottaa muutokseen vai se, että hyväksyy ihmisen valinnan. Se ihminen itsehän kuitenkin kantaa myös valintansa seuraukset; minun tapauksessa yksinäisyyden ja paskan elämän. Onko siihen sitte toisilla mitään sanomista? Vai onks se välinpitämättömyyttä, jos ei patistele? 🙄

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 26.10.2018 klo 14:17

Siinäpä sitä on miettimistä. Jos itseä oma elämä vaivaa niin paljon,että siitä toisille valittaa ,niin kai silloin haluaa muutosta ainakin jollakin tasolla. Jos on hiljaa on jo luultavasti tyytynyt kohtaloonsa.
Silloin ei varmaan kukaan sano "suoria" sanojakaan eikä patista mihinkään. On tietenkin niitä ainaisia valittajia,joille se on jo elämäntapa ja kukaan ei heitä taida ottaa enää tosissaan. Kai itse olin valitellut pari kertaa liikaa ja sain potkaisun persauksiin. Se auttoi minua,mutta eihän kaikille tällainen shokkikäsittely auta,sen kyllä tajuan.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 26.10.2018 klo 14:30

Minusta tärkein kysymys on se, että antaako Tukinetissä ihmisten olla vaan oloissaan eikä edes lue hänen juttujaan, jos tekee mieli sanoa suorat sanat. Vastaisi vaan uusille joilla ehkä vielä on toivoa muunlaisesta elämästä?

Käyttäjä Suon kulkija kirjoittanut 26.10.2018 klo 14:32

Mollyan kirjoitti 26.10.2018 14:17

Se auttoi minua,mutta eihän kaikille tällainen shokkikäsittely auta,sen kyllä tajuan.

No persuksille potkimisessakin pitää olla joku suunta. Siis: pitäisi potkia kohti ratkaisua, eikä vain potkia siksi että tyypillä on ongelma. Sitä on jo aivan riittävästi.

Tietty myös jokaisen ihmisen ongelmat ovat henkilökohtaisia, ja niihin pitäisi etsiä niihin sopivia ratkaisuja.

Käyttäjä Joie kirjoittanut 26.10.2018 klo 19:36

Hyviä huomioita teillä! Mollyan ja Maanvaiva kirjoitti, että heitä on auttanut se, kun joku on sanonut suorat sanat ja kehottanut menemään elämässä eteenpäin.

Suon kulkija kirjoitti, että jos potkii toista persuuksille, pitäisi potkia kohti ratkaisua eikä vaan potkimisen takia. Se oli hyvin sanottu. Tosin täytyy myöntää, että minulle ei oo aina kelvannu sellainenkaan apu. Jokunen vuosi sitten kerroin muuan henkilölle ihmispelostani. Jotenkin tuli semmoinen hetki, että uskalsin luottaa ja kerroin.

Seuraavan kerran, kun oli vastaava tilaisuus - siellä oli aika paljon ihmisiä - tämä henkilö sitten tuli luokseni. Hän sanoi: "Joie, älä vetäydy tuolla lailla ihmisten yhteydestä. Jos menet aina yksinäsi istumaan etkä puhu kenellekään, ihmiset kunnioittaa sitä ja jättää sut rauhaan. Silloin jäät taas yksin. En halua painostaa sinua, mutta kehotan sinua olemaan rohkea, tutustumaan ihmisiin täällä ja juttelemaan heidän kanssa."

Järkevästi ajatellen sehän oli ihan totta ja aika hyvä neuvo. Vieläpä ystävälliseen sävyyn annettu. Silti loukkaannuin niin samperisti! Kai siksi, että oli niin suuri askel uskaltaa kertoa siitä ihmispelosta jollekin. Se oli niin kipeä asia, että odotin myötätuntoa ja lohdutusta. Mutta tämä henkilö halusi auttaa antamalla ihan käytännöllisiä neuvoja, kuinka toimia. En seurannut neuvoja... silloin tuntui ihan mahdottomalta "mennä vaan ja olla rohkea". Olisiko se kuitenkin ollut mahdollista, jos olisin vain ollut reipas ja mennyt, en tiedä. 😐 Siihen suuntaan olen kumminki kulkenut, joskin hitaampaa ja mutkaisempaa tietä, ja ojassa on tullu käytyä monesti.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 27.10.2018 klo 12:42

Me ihmiset ollaan niin erilaisia ja se mikä käy yhdelle ei sitten sovikaan toiselle. Se,että puhuu ongelmasta jollekin ihmiselle on jo hätähuuto,auta minua. Lohdutus sinänsä on hyvä asia,mutta käytännön neuvot ovat ne,jotka vievät maaliin,näin uskon. Vaikka saisi lohdutusta kuinka paljon ei se tilannetta muuta ellei ole konkreettista neuvoa siitä,mitä pitäisi yrittää edes tehdä tilanteen parantamiseksi. Päätös siitä noudattaako sitä on tietenkin omassa harkinnassa.
Itse kyllä toivon,että jos puhun jollekin ihmiselle jostakin ongelmasta hän miettisi kanssani ratkaisua siihen.
Pelkkä voivottelu ja lohdutus ei riittäisi.

Käyttäjä Kielo Kyynel kirjoittanut 27.10.2018 klo 13:46

Tämä aihe osuu suoraan hermoon. Vasta pikkuhiljaa olen tajunnut miten hirveän itsekäs olen kaiken masennukseni ja oman surkeuteni äärellä ollut. Läpät silmillä jättänyt huomaamatta toiset ympärillä odottaen saavani ymmärrystä vaikka tosiasiassa olen antanut itsestäni itsekeskeisen, töykeän ja ylimielisen kuvan. Kunpa joku olisi sanonut suoraan tuon niin moni silta olisi vielä polttamatta. Toki pohjalla on voimaton olla mutta liian helposti sinne jää vellomaan loputtomiin varsinkin jos motivaatio elää on vähissä.

Käyttäjä Joie kirjoittanut 27.10.2018 klo 14:28

Mollyan kirjoitti 27.10.2018 12:42

Me ihmiset ollaan niin erilaisia ja se mikä käy yhdelle ei sitten sovikaan toiselle. Se,että puhuu ongelmasta jollekin ihmiselle on jo hätähuuto,auta minua. Lohdutus sinänsä on hyvä asia,mutta käytännön neuvot ovat ne,jotka vievät maaliin,näin uskon. Vaikka saisi lohdutusta kuinka paljon ei se tilannetta muuta ellei ole konkreettista neuvoa siitä,mitä pitäisi yrittää edes tehdä tilanteen parantamiseksi. Päätös siitä noudattaako sitä on tietenkin omassa harkinnassa.
Itse kyllä toivon,että jos puhun jollekin ihmiselle jostakin ongelmasta hän miettisi kanssani ratkaisua siihen.
Pelkkä voivottelu ja lohdutus ei riittäisi.

Juu se on kyl niin tosi et ihmiset on erilaisia ja erilaiset keinot toimii. Yleensä kai sitä koittaa sit toisia auttaa niillä keinoilla mitkä itselle toimii.

Minusta lohdutus on tosi tehokas apu! Se on ihan eri asia kuin voivottelu. Ei semmosesta mitään apua oo, jos toinen vaan myötäilee, että kyllä sulla on sitten asiat huonosti ja on kurjaa ja mitään ei voi. Mutta oikea lohdutus, siinä on voimaa! 🙂 Kun tulee nähdyksi ja saa myötätuntoa, ei tartte enää olla itsesäälissä koska on saanut jotain parempaa. Sitten rupeaa ihan omasta sydämestä nousemaan ratkaisuvaihtoehtoja ja voimaa ottaa askeleita eteenpäin. Rakkaudessa on tosi iso elämää synnyttävä voima. Vaatimus on pikemminki niinku viemäri joka imee voimia ja aloitteellisuutta.

Sen kumminki ymmärrän, että jos ei itse näe, että kiertää samaa kehää, on terveellistä jonku herätellä tarvittaessa suorasanaisestikin.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 27.10.2018 klo 18:36

Joie,vaikka rakkaus,myötätunto ja lohdutus on voimavara,niin siinä on ansakin. Siihen olisi helppoa jäädä pitkäksi aikaa vellomaan ja itseä säälimään. Minä olen saanut tätä kaikkea valtavasti. Se,että pistettiin tosiasioiden eteen on ollut omalla kohdallani parasta.