Ajattelin alkaa kirjoittaa tähän ketjuun omia ajatuksiani – vähän niin kuin maanvaiva kirjoitti omaansa. Jotenkin ihailin hänen rohkeuttaan kertoa omista ajatuksistaan avoimesti kaikille. Ehkä kaipaan juuri nyt jotain väylää, jonka kautta purkaa ajatuksiani ja tunteitani.
Lähiaikoina olen kieltänyt itseltäni tulevaisuuden ajattelemisen. Itsenäistyminen lapsuudenkodista ahdistaa niin, etten tee muuta kuin leikin olevani joku muu. Joku muu kuin se ahdistunut tyttönen, joka ajattelee tulevaa.
Välillä kyllä joudun miettimään tulevaisuuteen liittyviä asioita, ja silloin ahdistun. Varsinkin jos tekemättömiä asioita tuntuu olevan liikaa. On niin paljon kaikkea, johon kiinnittää huomionsa – mutten halua kiinnittää siihen huomiota.
Pääni sisällä on hirveä ristiriita: toisaalta haluan olla se äidin pieni tyttö, joka olen aina ollut, kun taas toisaalta haluaisin viimein kasvaa aikuiseksi. Olen kaksikymppinen, Herra Jumala! On viimein aika irrottaa ote äidistä.
Mutta miten teen sen?
Ai moi maanvaiva 🙂 Kiva kun joku jaksaa olla kiinnostunut kuulumisistani.
Menen kuntoutuskotiin ensi viikon maanantaina. Jalassa ei ole lähiaikoina tuntunut kipua, aion kokeilla kävellä pieniä matkoja.
Chateissa en ole käynyt niin paljon, kun ei ole ollut sellaisia minun elämääni sopivia aiheita ja avointen ryhmien ollessa auki olen ollut tekemässä jotain muuta.
Mitäs sinulle kuuluu, maanvaiva? 🙂
Minulle kuuluu aika samaa kuin ennenkin eli en ole psyykkisesti kovinkaan sairas mutta pää on muuten sekaisin ja mulla on kohtalaisen paljon ongelmia sydämen kanssa. Pitää koko ajan lenkilläkin seurata ettei pulssi nouse yli 129 koska sitten tulee kipu ja pyörryn.
Mutta en mie muista seurata vaan kiikun tunturiin ja pyörryn mutta ei se pahemmin haittaa, kun vielä on lunta pehmikkeenä ja haittaako tuo kesälläkään, koska pääni on muutenkin sekaisin.
Ei sentäs, ongelma on kohta parannettu ja kesäkuussa lähden taas töihin toivottavasti.
Siis menetkö kuntoutuskotiin arkipäiviksi ja viikonlopuksi kotiin vai miten?
Jos haluat kertoa päivistäsi siellä, kyllä mie ainakin luen ja sanonkin jotain, jos osaan.
Liittyykö noi sydänongelmat ja pyörtymiset siihen epilepsiaan jotenkin (muistelen, että kerroit joskus sairastavasi sitä)? Sori en ole nyt hirveästi seuraillut kirjoituksiasi, enkä muista pitkään aikaan nähneeni täällä Aikuisen elämää -ryhmän etusivulla sitä viestiketjua, johon kerran kirjoitit paljon ajatuksiasi.
Kiva kuulla, että kirjoitukseni eivät mene niin sanotusti "kuuroille korville" 🙂 Kyllä varmaan kirjoitan aina välillä tänne kuulumisiani psyykkisen kuntoutukseni aikana. Kyllä, olen arkipäivät kuntoutuskodissa ja viikonloput kotona (joko äitini luona tai omassa yksiössäni).
Toivon kovasti pääseväni tulevaisuudessa yhtä hyvään kuntoon kuin olin vuosi sitten. Liikuin paljon, nautin elämästä, opiskelin ja söin terveellisesti. Haluan takaisin sen IisaMarin, joka olin ennen. *huokaus*
Huomenta IM ei johdu epilepsiasta vaan minulle todettiin muutamia vuosia sitten sivuääni sydämessä mikä sitten olikin joku synnynnäinen vika mikä paheni aikuisena. Jos alkaisin asiaa selvittää, ei siitä saisi mitään selvää kukaan. Pitäisi kopioida lääkärin lausuntoa ja sittenhän mut jo tunnistettaisiin. heh ja heh.
Kyllä sinä pääset kuntoon, olenhan miekin aina noussut uudelleen. Pitää vaan lujasti uskoa itseensä ja tietenkin vähän enemmän hoitohenkilökuntaan.
Joko jotain jaksat liikkua?
En ole nyt kovin pitkiä matkoja uskaltanut liikkua, mutta aion yrittää vähitellen yhä pidempiä lenkkejä kävellä. Vähän jännittää se huominen kuntoutuskodille meno: millaista siellä sitten on, ja auttaako siellä oleminen minua.
Kiitos kannustuksesta, maanvaiva. On aina mukavaa, kun joku jaksaa tsempata. 🙂
Älä nyt loukkaannu mutta minua hämmästyttää ettei sinua kukaan muu nyt viitsi kannustaa tässä tilanteessasi. Kun sinä kuitenkin olet aina ollut suositumpi täällä kuin minä ja ihmiset aina ilastuvat suuresti kun tulet paikalle.
Miten siellä menee,oliko hyvä päätös lähteä sinne?
Mullekin tuli päätös Kelan kuntoutukseen menosta. Pitäisi ensin mennä kahden viikon jaksolle, sitten yhden, sitten jatkossa tulisi aina kutsua sinne. Hyi kun ällöttää ajatuskin lähtemisestä. Mutta ennen töihin paluuta pitäisi kuulemma testata mikä oikein on tilanteeni ihmisten joukossa. Hermot mulla menee vieraiden joukossa, se on varmaa ilman testejäkin.
No nyt mie pääasiassa itsestäni puhuin. Pääasiani oli kysyä miten menee sulla? ei mulla.
Enhän minä nyt tuollaisesta loukkaannu 😀 Eikä täälläkään varmaan ihan kaikki minusta pidä. Eikä tarvitsekaan, ei kaikista ihmisistä tarvitse pitää.
Kai tää on oikea päätös... Hmm... Vähän kyllä mietityttää, että mitä tästä oikein tulee. Ei täälläkään niin älyttömän hyvä olo ole. Väsyttää. Ja viisi muuta kuntoutujaa on ihan mukavia tyyppejä, mutta niiden kanssa ei oikein tunnu olevan muuta yhteistä kuin mielenterveyden ongelmat. Harmi.
Kyllä mua kiinnostaa ainakin myös sun kuulumiset. Kerro ihmeessä aina välillä myös mitä sinulle kuuluu. 🙂
Hmm... mitä tässä sit sanois?
Tsemppiä ja voimia päivääsi. En osaa muuta sanoa.
Kiitos, saloka. Eikä tähän viestiketjuun tosiaan mikään pakko ole kenenkään kirjoittaa, vaikka maanvaiva tuossa ihmettelikin, miksei tähän useampi ole kirjoittanut.
Kai se on hyvä olla tuolla kuntoutuskodissa kuitenkin nyt jonkin aikaa. Jos sitä kesäkuun alussa taas kokeilisi tuolla omalla asunnolla oloa.
Nyt pitää panna oikein hymiö 😎. Miksikö? huvikseni halutti laittaa vaan.
Oletko sinä muuten viikonloput kotona vai siellä kuntoutuspaikassa?
Aika nopeasti veinaat tulla pois. Saatko ehkä sellaisen tukihenkilön kotiisi avuksi, kuten mullakin on? Sellaisen kanssa on kyllä helpompaa kun voi apua pyytää koko ajan.
Oikein oma äiti ei sellaiseksi sovi, mun mielestä.
Mun pitäisi lähteä sinne kuntoutukseen kohta vapun jälkeen. Mutta en lähe, koska siellä olisi samanlaisia ihmisiä kuin mie olen. Ja töissä taas on erilaisia ihmisiä.
Ei mua kannata kuntouttaa toimeen tulevaksi autististen ihmisten kanssa, koska sellaisia ei normaalisti kuulu arkielämääni.
Tuntuuko sinusta sellaiselta, että pitäisi enempi kuntouttaa just siinä ympäristössä missä elää sitä arkielämää?
Heh, harvoin näkee sinun, maanvaiva, käyttävän hymiötä missään yhteydessä. Kiva kuitenkin olla todistamassa sitäkin ihmettä täällä. 🙂
En tiedä, miten pitkään täällä sitten olen. Täällä olo vie jonkin verran itsemääräämisoikeutta. Se on se huono puoli täällä olossa. Niin ja tosiaan täällä on se idea, että arki ollaan täällä ja viikonloput kotona.
Lopetin siellä kuntoutuskodissa olemisen, koska minusta alkoi tuntua siltä, että se ei ole minun paikkani. Lopetan varmaan terapiankin melko pian.
Olen nyt käynyt jälleen hoidoissa puolisen vuotta. Tähän mennessä mielestäni jotain olisi jo pitänyt tapahtua, jos on tapahtuakseen. Tietenkään puolessa vuodessa eivät kaikki asiat voi ratketa, mutta kärsivällisyyteni ei taida riittää siihen, että pitäisi huomata terapian vaikuttavan vasta vuosien kuluttua.
Olin jo ennen tätä puolta vuotta aikoinaan hoidoissa kuusi vuotta, ja muutaman vuoden kuluttua puheenaiheet alkoivat tyrehtyä. Nytkin tuntuu siltä, että emme millään terapiakäynnillä päädy mihinkään johtopäätökseen siitä, mitä ajatukseni kertovat minusta tai miten tässä tilanteessa pitäisi edetä, jotta voisin olla onnellinen.
Joskus vuonna 2010 minulla oli stressaava kausi elämässäni: tavoittelin täydellisyyttä kaikin mahdollisin tavoin. Siitä seurasi pakkoajatusten ilmestyminen. Ehkä pääsisin tällaisista ajatuksista luopumalla perfektionismistani. En kuitenkaan ole valmis luopumaan kuun kurkottelemisesta taivaalta, joten en usko, että terapia auttaa minun kohdallani. Haave täydellisestä pikku elämästä on ollut lahjani ja kiroukseni jo monen vuoden ajan enkä ole tottunut kuuntelemaan järjen ääntä.
Lopetitko olemisen sillai viksusti vai sanoitko vaan hyvästi?
Eikö kuitenkin kannata terapiaa jatkaa vielä jonkun aikaa ettet vallan yksiksesi jää?
Sinä tavoittelet kuuta taivaalta, minä olen vaan maailman parantaja. Ja siinäkin hommassa olen koko ajan itse enemmän vaikeuksissa. Kun muka pelastan tai autan jotain, huomaan, että mua inhotaan ja halveksitaan.
Sen kuun kai saisi kohta tavoitettua rahalla? Mutta miltä se sitten tuntuisi?
Millaisia kesäsuunnitelmia sulla on?
Se kai kuuluu asiaan, että sen suunnittelee?
Hyviä vointeja ja toivottavasti päätöksesi oli oikea.
Meillä oli jonkinlainen kokous siellä kuntoutuskodissa. Siellä oli mun omahoitajat ja äiti mukana. Siellä päätettiin, että jos koen, etten halua jatkaa, niin jätän vain tulematta seuraavan kerran kun sinne kuntoutuskotiin pitäisi mennä. Jätin menemättä.
Sen jälkeen oli vielä yksi kokous, missä oli kuntoutuskodin lääkärikin mukana. Ammattilaiset suosittelivat jatkamaan, mutta minä kieltäydyin. Lääkäri suostui vähentämään hieman iltalääkitystäni pyynnöstäni - luulen, että tämänhetkinen väsymykseni johtuu jonkin verran sen suuresta määrästä.
En varmaan jatka enää terapiaa. Olen niin turhautunut jatkuvaan ikävien asioiden märehtimiseen. Se ei johda mihinkään.
Pitäisi kai mennä kesällä omalle asunnolle ja yrittää elää siellä. Näen kesäkuussa pitkästä aikaa kahta parasta ystävääni ja saan viettää heidän kanssaan useamman päivän. Toivottavasti ilmat ovat silloin hyvät. Kunpa kesästä tulisi lämmin ja aurinkoinen.
Mitkä ovat sinun kesäsuunnitelmasi, maanvaiva?
Minusta sinun suunnitelmat kuullostaa aika huolestuttavalta, jos aiot mennä yksin asumaan ilman terapiaa tai jotain tukihenkilöä.
Saisitko sie sellaisen toimintaterapeutin edes, joka auttaisi joissain asioissa?
Minä olen hyvin pitkälti töissä koko kesän, kun sairausloma kohta loppuu. Koko firma on kiinni kaksiviikkoa ja silloin lähdemme jonnekin jäätikölle tai melomaan jonnekin.
Vielä emme tiedä mihin rahamme riittävät. Ehkä melomiseen Ounasjoessa.
Hyvää kevään jatkoa.