Ajattelin alkaa kirjoittaa tähän ketjuun omia ajatuksiani – vähän niin kuin maanvaiva kirjoitti omaansa. Jotenkin ihailin hänen rohkeuttaan kertoa omista ajatuksistaan avoimesti kaikille. Ehkä kaipaan juuri nyt jotain väylää, jonka kautta purkaa ajatuksiani ja tunteitani.
Lähiaikoina olen kieltänyt itseltäni tulevaisuuden ajattelemisen. Itsenäistyminen lapsuudenkodista ahdistaa niin, etten tee muuta kuin leikin olevani joku muu. Joku muu kuin se ahdistunut tyttönen, joka ajattelee tulevaa.
Välillä kyllä joudun miettimään tulevaisuuteen liittyviä asioita, ja silloin ahdistun. Varsinkin jos tekemättömiä asioita tuntuu olevan liikaa. On niin paljon kaikkea, johon kiinnittää huomionsa – mutten halua kiinnittää siihen huomiota.
Pääni sisällä on hirveä ristiriita: toisaalta haluan olla se äidin pieni tyttö, joka olen aina ollut, kun taas toisaalta haluaisin viimein kasvaa aikuiseksi. Olen kaksikymppinen, Herra Jumala! On viimein aika irrottaa ote äidistä.
Mutta miten teen sen?
Nyt kun olen tiedostanut olevani sairas, kaikki on vähän paremmin. Äitikään ei enää panikoi sillä tavalla kuin aiemmin.
Hienoa! Kyllä se siitä. Helpottaa, kun pystyy myöntämään tosiasiat ja hahmottaa oman tilanteensa. Vanhemmillekin voi olla vaikeaa erota aikuisiksi kasvaneista lapsistaan. Mutta kyllä äitisi pärjää.
repukka kirjoitti 1.1.2013 18:21
Hienoa! Kyllä se siitä. Helpottaa, kun pystyy myöntämään tosiasiat ja hahmottaa oman tilanteensa. Vanhemmillekin voi olla vaikeaa erota aikuisiksi kasvaneista lapsistaan. Mutta kyllä äitisi pärjää.
Kiitos jälleen.
Koginitiivinen ja psykoanalyyttinen näkökulma: tarvitsen niitä molempia. Psykoanalyysia antaakseni muistojeni menneestä päästä mieleeni, jotta voin käsitellä niitä terapiassa, sekä kognitiivista psykoterapiaa muistaakseni, että nyt on nyt ja mennyt on mennyttä.
Kognitiivinen psykologiahan uskoo ihmiseen toimijana, subjektina. Minä olen subjekti, minä päätän. Toisaalta kaikkea ei voi hallita, ja siksi psykoanalyysillakin on paikkansa tässä maailmassa. Kunhan en vain antaisi sille suuntaukselle nyt liikaa tilaa itsessäni.
Terapeuttini mukaan on parempi, etten nyt levittele näitä katastrogfiajatuksia läheisilleni, mikä on mielestäni hyvä neuvo, sillä tällä hetkellä lähpiirini ihmiset eivät voi täysin ymmärtää tätä tilaa. Terapeuttini voi, luotan siihen.
Minun on alettava ottaa vastuu omasta elämästäni. Omasta itsestäni, ajatuksistani, tunteistani. Ne ovat kaikki minun, eivät kenenkään muun. En voi syyttää niistä muita.
Pari viikkoa oli tuota kohtuuhyvää oloa. Nyt romahdin siihen väsymykseen, mitä ihminen masentuneena tuntee. Ilmeisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö. Katsotaan, mitä lääkäri ja terapeutti sanovat.
Luin juuri kirjaa "En halua kuolla, en vain jaksa elää", siinä kirjoittajalla on kaksisuuntainen. Hänen ahdistuksensa vaikuttaa jopa pahemmalta kuin omani tai ehkä hän vain osaa pukea sen sanoiksi niin hyvin. Tosi ahdistava kirja, mutta pakko lukea, kun tuli ostettua😝...
Nyt taas melko innostunut olo.
Tämä kappale kuvaa aika hyvin oloani nyt:
VimmaVamma kirjoitti 3.1.2013 15:57
Luin juuri kirjaa "En halua kuolla, en vain jaksa elää", siinä kirjoittajalla on kaksisuuntainen. Hänen ahdistuksensa vaikuttaa jopa pahemmalta kuin omani tai ehkä hän vain osaa pukea sen sanoiksi niin hyvin. Tosi ahdistava kirja, mutta pakko lukea, kun tuli ostettua😝...
Itse en tiedä, olisinko juuri nyt valmis lukemaan kyseistä kirjaa. Itseäkin kun ahdistaa. Se varmaan vain lisäisi ahdistustani.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaksisuuntainen_mielialah%C3%A4iri%C3%B6
Tämän linkin mukaan
"Maniaa voidaan pitää psykoottisena tilana. Siihen saattaa liittyä myös hallusinaatioita (kuulo- tai näköharhoja) tai harhakuvitelmia (luja usko asioihin, jotka eivät ole totta). Kuten muihinkin psykoottistasoisiin häiriöihin, maniaan liittyy sairaudentunteen puuttuminen tai vähäisyys. Potilas itse ei useimmiten tunnista tilannettaan ja saattaa ärtyä voimakkaasti, kun hänen tekemisiinsä yritetään puuttua."
Sairaudentunne ei ole kokonaan puuttunut, mutta ehkä se on jollain lailla ollut aika vähäistä. On tuntunut siltä, että mikään ei voisi olla paremmin. Tavallaan olen tiennyt, että se tunne on vain harhaa, mutta tavallaan silti on ollut tosi hyvä olo.
Tässä olisi toinenkin kirjavinkki:
Kay Redfield Jamison LEVOTON MIELI,
joka kertoo bipolaarisen psykologin elämästä.
Jostain olin lukevinani, että maniavaiheen aikana tehdään asioita, joita depressiovaiheen aikana kadutaan syvästi. No, minä rikoin silmälasini vihan puuskassa ja nyt käytän sitten piilolinssejä. Olisihan tuo hyvä antaa silmien välillä levätä pari päivää mutta jos nyt teen niin, niin en sitten näe mitään. Ja se on ihan oma syyni.
Tämä taitaa olla se depressiovaihe. Jotenkin oudolla tavalla humoristista, ainakin mustan huumorin ystäville. Kuuntelen The Beatlesin Here comes the sunia ja minusta on ironista, että juuri nyt kuuntelen sitä. "It's aaaal riiight!" "Here comes theee suuun!" "Suuun suun suun here we comeeeee!"
erakoksiko kirjoitti 4.1.2013 12:43
Tässä olisi toinenkin kirjavinkki:
Kay Redfield Jamison LEVOTON MIELI,
joka kertoo bipolaarisen psykologin elämästä.
Kiitos, erakoksiko! Jospa jossain vaiheessa jaksan tutustua siihen.
PMMP - Kuvia
Angst.
Näin yhtä kaveria ja tuli hyvä fiilis. Nyt ilmeisesti tarkoitus, ettei tämä mene manian puolelle. Katsotaan, mitä tapahtuu.
Olen aina elänyt tuon moton mukaan: "Katsotaan, mitä tapahtuu." Olen ollut objekti, tapahtumien kohde. Nyt on aika olla subjekti, tekijä. Pitäisi keksiä uusi motto. Ehdotuksia?
Vaikkapa tyyliin: "Katsotaan, mitä saan aikaan." Se on jo parempi. Se riittänee nyt.
Minä tällä motollani vähän ajattelen kuollutta äitiäni jolla oli tuo kaksisuuntainen. Mulla ei sitä ole mutta mottoni sopii silti minullekin eli se on
Voi ei, mitä tulikaan tehtyä.