Ajattelin alkaa kirjoittaa tähän ketjuun omia ajatuksiani – vähän niin kuin maanvaiva kirjoitti omaansa. Jotenkin ihailin hänen rohkeuttaan kertoa omista ajatuksistaan avoimesti kaikille. Ehkä kaipaan juuri nyt jotain väylää, jonka kautta purkaa ajatuksiani ja tunteitani.
Lähiaikoina olen kieltänyt itseltäni tulevaisuuden ajattelemisen. Itsenäistyminen lapsuudenkodista ahdistaa niin, etten tee muuta kuin leikin olevani joku muu. Joku muu kuin se ahdistunut tyttönen, joka ajattelee tulevaa.
Välillä kyllä joudun miettimään tulevaisuuteen liittyviä asioita, ja silloin ahdistun. Varsinkin jos tekemättömiä asioita tuntuu olevan liikaa. On niin paljon kaikkea, johon kiinnittää huomionsa – mutten halua kiinnittää siihen huomiota.
Pääni sisällä on hirveä ristiriita: toisaalta haluan olla se äidin pieni tyttö, joka olen aina ollut, kun taas toisaalta haluaisin viimein kasvaa aikuiseksi. Olen kaksikymppinen, Herra Jumala! On viimein aika irrottaa ote äidistä.
Mutta miten teen sen?
Olipa hieno oivallus! Kyllä sinä vielä niistä pakko-oireista pääset. Pyri ajattelemaan niin, että pakkotoiminnoista ei ole mitään hyötyä. Että ne eivät auta siihen ahdistukseenkaan. Koska jos ne ovat turhia, niistä voi yhtä hyvin luopua. Tsemppiä projektiin!
repukka kirjoitti 1.2.2013 13:1
Olipa hieno oivallus! Kyllä sinä vielä niistä pakko-oireista pääset. Pyri ajattelemaan niin, että pakkotoiminnoista ei ole mitään hyötyä. Että ne eivät auta siihen ahdistukseenkaan. Koska jos ne ovat turhia, niistä voi yhtä hyvin luopua. Tsemppiä projektiin!
Kiitos, repukka. Toivon todella, että voisin joku päivä sanoa päässeeni oireista eroon.
Tällä hetkellä olen välillä ollut täällä asunnollani yötä, välillä taas ahdistaa niin paljon, että palaan äitini nurkkiin. Sairasloma ilmeisesti jatkuu koko kevään ajan. En tiedä, miten tätä elämää tulisi elää, jotta olisi hyvä olo, mutta tässä sitä vain porskutellaan väkisin eteenpäin.
Terapeuttini sanoi, että pakko-oireet on helpompi ongelma kuin psykoosi. Itsestäni tuntuu, että psykoosin aikana oloni oli paljon helpompi kuin nyt. Ehkä siinä tilassa ei tajua, miten sekaisin on. Haluaisin takaisin sairaalaan, mutta tämän tasoisia ongelmia kuulemma hoidetaan avohoidossa. Ei siis mitään toivoa turvaan pääsemisestä.
Ai niin, ja se unohtui sanoa, että olen nyt lähiakoina lääkinnyt oloani älyttömän paljon suklaalla. Saa nähdä, miten paljon lihon kevään aikana. Pitäisi nyt vain tajuta, että ei syöminen vie näitä oireita pois. Eikä ole terveellistä syödä suklaata joka päivä.
Hei Iisamari
Hämmästelin kuinka samanlainen tilanne meillä on atm. Miekin oon karannu kämpästäni äidin luokse kun yksin olo on käyny sietämättömäksi. Haluaisin niin kovasti saada hoitoa, ihan minkälaista vaan, mutta on tosi vaikeaa päässä nuorisopolille. Lääkärin lähetteen vaatis ja kun opiskelut on päättyny nii lääkärille pääsy on heti huomattavasti vaikeampaa.
Päivä kerrallaan, voimia sinulle!
Ps: parempi suklaa on kuin esim alkoholi. Ite ratkesin ryyppäämään kurjuuteen pitkästä aikaa ja nyt olo on paljon huonompi ☹️.
Oi IisaMari, tuossa vaiheessa kun et ole liian tuhti,
kannattaa tosi mielellä ajatella suklaata enemmän nautinnon kannalta.
Se menettää makunsa jos sitä syö kuin leipää.
Ja miten vaikeaa on saada kutistettua kiloja...
Herkkupäivän voi halutessan harvemmin pitää, jos ei pysty ett pala päivässä riittää.
Mukavaa päivää!
repukka kirjoitti 25.1.2013 10:35
Tuo on erittäin hyvä oivallus, että tulkoon mieleen mitä tahansa, niin ei tarvitse pelätä. Ja niin totta. Tuon kun itsekin muistaisin ahdistuksen iskiessä. Paniikkikohtauksia olen oppinut aika hyvin hallitsemaan keskittymällä hengittämään syvään ja rauhallisesti, rentouttamaan itseni ja hokemaan mielessäni: "ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin, olen turvassa, minä selviän tästä". Toimii useimmiten. Mutta voimakkaan ahdistuksen iskiessä olen kutakuinkin keinoton. Käperryn tuskaani ja voin huonosti ja olen varma, etten koskaan selviä. Mutta sehän ei ole edes totta! Silloin kun oppisi tarkastelemaan rationaalisesti ahdistustaan ja analysoimaan sitä ja ehkä sitä kautta huomaisin, että todellakaan ei ole mitään hätää. Olisi aika hienoa kyetä hallitsemaan omaa ahdistustaan.
Mie luin tätä ketjua vain vähän silmäillen, mutta osui silmiin tuo, että olisi hienoa jos voisi hallita omaa ahdistustaan. Ihmiset varmasti kokevat eri syistä ahdistusta ja vielä erilaista ahdistusta, mutta ainakin omalla kohdallani ahdistus on paljolti liittynyt nimenomaan hallinnan menettämisen pelkoon. Olen työstänyt asiaa ja pyrkinyt suhtautumaan uudella tavalla: "Tervetuloa ahdistus, jos haluat. Ihan sama. Ahdistakoon jos ahdistaa.". Jotain tuon tyylistä siis, että ahdistakoon sitten, paljonpa se minua haittaa. Olen pyrkinyt olemaan avoin ahdistukselle, sekä avoin myös sille pelolle joka ahdistukseen liittyy. Mitä enemmän olen ollut avoin, sitä vähemmän olen ollut ahdistuksen "uhri".
Joskus voi auttaa, kun ei taistele vastaan, vaan antautuu kokemaan ja ottamaan vastaan. 🙂🌻
Kiitos kaikille vastanneille, arvostan huomiotanne!
Soitin tänään lääkärille, ja hän sanoi, että pakko-oireita ei saa väkisin pois, joten jos taistelee liikaa vastaan, voi tulla vain pahempi olo. Olisin toivonut, että hän olisi sanonut, että taistele vaan pakko-oireita vastaan, että se on parempi vaihtoehto. Ehkä yritän taistella niitä vastaan, koska sisimmässäni tunnen, että ne eivät ole rationaalinen vaihtoehto.
Hmm.. jos pakko-oireisiin liittyvät jutut eivät ole rationaalisia, niin miksi niitä vastaan pitäisi taistella ikään kuin rationaalisesti? Tai kielellisesti yrittää selittää niitä pois? Väitellä mielensä olemaan ahdistumatta?
Miulla se ei ainakaan toiminut. Sitten sitä jäi itsensä kanssa väittelemään moneksi tunniksi ja sillä aikaa se ahdistava tilanne meni ohi... enkä mennyt siihen.. ja seuraavalla kerralla oli taas liuta selityksiä syntymässä... Vaikka yleensä olenkin pyrkinyt pitämään jonkinlaista mielen ja ajattelun tietä parempana, olen myös huomannut, että joskus mieli huijaa ja sen kanssa on ihan turha jäädä vetämään köyttä, vaan jättää koko väittely omaan arvoonsa ja mennä hoitamaan se asia, mikä kulloinkin on kyseessä (tentti, tapaaminen, juhlat jne.).
Tsemppiä 🙂👍
Vastaan nyt teille ihan jokaiselle erikseen jotain, koska haluan näyttää, että arvostan todella huomiotanne. On paljon mielenkiintoisempaa keskustella myös muiden kanssa kuin pelkästään kertoa omia ajatuksiaan.
Vanki kirjoitti 6.2.2013 21:4
Hei Iisamari
Hämmästelin kuinka samanlainen tilanne meillä on atm. Miekin oon karannu kämpästäni äidin luokse kun yksin olo on käyny sietämättömäksi. Haluaisin niin kovasti saada hoitoa, ihan minkälaista vaan, mutta on tosi vaikeaa päässä nuorisopolille. Lääkärin lähetteen vaatis ja kun opiskelut on päättyny nii lääkärille pääsy on heti huomattavasti vaikeampaa.
Päivä kerrallaan, voimia sinulle!
Ps: parempi suklaa on kuin esim alkoholi. Ite ratkesin ryyppäämään kurjuuteen pitkästä aikaa ja nyt olo on paljon huonompi ☹️.
Minkä ikäinen oletkaan? Itse olen tosiaan kaksikymppinen ja minun on aina ollut melko helppo päästä hoitoon. Kaksi kertaa minut on nyt hoitoon ohjattu. Ehkä sitten minulla on ollut vain hyvää tuuria? Ensimmäisellä kerralla menin avohoitoon, toisella (viime marraskuussa) päädyin sairaalaan yhteispäivystyksen kautta.
(Mitä muuten tarkoittaa lyhenne atm? 😀 Mietin sitä jo aiemmin, mutten tullut kysyneeksi. Ilmeisesti jotain tyyliin "ajankohtaisella hetkellä"?)
erakoksiko kirjoitti 7.2.2013 6:22
Oi IisaMari, tuossa vaiheessa kun et ole liian tuhti,
kannattaa tosi mielellä ajatella suklaata enemmän nautinnon kannalta.
Se menettää makunsa jos sitä syö kuin leipää.
Ja miten vaikeaa on saada kutistettua kiloja...
Herkkupäivän voi halutessan harvemmin pitää, jos ei pysty ett pala päivässä riittää.
Mukavaa päivää!
Olen itse asiassa ajatellut nyt, että olisin herkkulakossa toistaiseksi. Ei siinä suklaan jatkuvassa mussuttamisessa mitään järkeä ollut. Voisin myös aloittaa liikunnan heti kun jalkani sen sallivat (toinen jalkani on tällä hetkellä jotenkin revähtänyt tai jotain).
feelingblue kirjoitti 11.2.2013 20:7
Hmm.. jos pakko-oireisiin liittyvät jutut eivät ole rationaalisia, niin miksi niitä vastaan pitäisi taistella ikään kuin rationaalisesti? Tai kielellisesti yrittää selittää niitä pois? Väitellä mielensä olemaan ahdistumatta?
Miulla se ei ainakaan toiminut. Sitten sitä jäi itsensä kanssa väittelemään moneksi tunniksi ja sillä aikaa se ahdistava tilanne meni ohi... enkä mennyt siihen.. ja seuraavalla kerralla oli taas liuta selityksiä syntymässä... Vaikka yleensä olenkin pyrkinyt pitämään jonkinlaista mielen ja ajattelun tietä parempana, olen myös huomannut, että joskus mieli huijaa ja sen kanssa on ihan turha jäädä vetämään köyttä, vaan jättää koko väittely omaan arvoonsa ja mennä hoitamaan se asia, mikä kulloinkin on kyseessä (tentti, tapaaminen, juhlat jne.).
Tsemppiä 🙂👍
Sinäkö jätit tyyliin tapaamisiin menemättä siksi, että ikään kuin selvittelit pakkoajatuksia mielessäsi?
Olen pari päivää yrittänyt olla tekemättä pakkotoimintoja, ja jollain tasolla se on onnistunut. En tiedä, onko tämä tervettä, mutta ei pakkotoimintojen toteuttaminenkaan ole. Puhun terapeuttini kanssa torstaina, jospa hän kertoisi mielipiteensä uudesta suhtautumistavastani.
Äitini sanoi tuossa äsken minulle, että ei ole epäilystäkään siitä, etten paranisi, ja että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.
Minulla on ihana äiti. Hän jaksaa aina olla niin positiivinen. Aiemmin tässä viestiketjussa tosin olen puhunut äidistä vihaiseenkin sävyyn, mutta se oli varmaankin jotain psykoosiini liittyvää.
Kyllä tämä tästä.
Minkä ikäinen oletkaan? Itse olen tosiaan kaksikymppinen ja minun on aina ollut melko helppo päästä hoitoon. Kaksi kertaa minut on nyt hoitoon ohjattu. Ehkä sitten minulla on ollut vain hyvää tuuria? Ensimmäisellä kerralla menin avohoitoon, toisella (viime marraskuussa) päädyin sairaalaan yhteispäivystyksen kautta.
(Mitä muuten tarkoittaa lyhenne atm? 😀 Mietin sitä jo aiemmin, mutten tullut kysyneeksi. Ilmeisesti jotain tyyliin "ajankohtaisella hetkellä"?)
Just täytin 21, saman ikäisiä ollaan. Asun pohjoisessa, täällä nuorisopsykiatriselle polille pääsy on hirveä rumba varsinkin kun opiskelut on päättyny. Yritin mielenterveys ja päihdepuolelta päässä lääkärille ja saada lähetettä polille mut laittoivat minut vaa johonkin elämänhallinta kurssin tapaseen keskustelu hommaan. Tuntuu et nuo "ammattilaiset" ei täällä päin oikein meinaa ottaa tosissaan ketään 🙄. Päivystyksessä sama meininki. Menen sinne seuraavan kerran ku romahdan nii enköhän pääse hoitoon.
atm = at the moment eli tälllä hetkellä 🙂.
Asun myös pohjoisessa ja olen päässyt aina hoitoon,nuorisopolin asiakas olin vuosikausia.
Ehkä kuitenkin ammattilaiset osaavat määritellä kuka mitäkin hoitoa tarvitsee.
Mikä vika on elämänhallintakurssilla? Se kai aika monella täällä tukinetissä näyttää kuitenkin olevan suurin ongelma. Miksi aina pitäisi saada hieno diagnoosi, lääkkeitä ja terapiaa vaikka kaikki voisi muuttua paremmaksi, jos ensin hallitsee oman arkielämänsä.
Minulle ei juuri noita mt-diagnooseja ole annettu vaan enempi olenkin apua saanut elämänhallintaa.
maanvaiva kirjoitti 14.2.2013 6:49
Asun myös pohjoisessa ja olen päässyt aina hoitoon,nuorisopolin asiakas olin vuosikausia.
Ehkä kuitenkin ammattilaiset osaavat määritellä kuka mitäkin hoitoa tarvitsee.
Mikä vika on elämänhallintakurssilla? Se kai aika monella täällä tukinetissä näyttää kuitenkin olevan suurin ongelma. Miksi aina pitäisi saada hieno diagnoosi, lääkkeitä ja terapiaa vaikka kaikki voisi muuttua paremmaksi, jos ensin hallitsee oman arkielämänsä.Minulle ei juuri noita mt-diagnooseja ole annettu vaan enempi olenkin apua saanut elämänhallintaa.
Anteeksi mutta en pidä vähättelevästä sävystä tekstissäsi.
Jokainen ihminen on yksilö ja avuntarve erilainen tälläisissa tapauksissa. Minä en perustanu elämähallintakurssista vaikka se auttoikin hieman eteenpäin. Minun ongelmat eivät ole siitä, etten osaisi elää ja järjestää asioitani vaan aivan täysin muista asioista joita nämä nk "ammattilaiset" eivät osanneet huomioida omasta mielestäni tarpeeksi. Heillä ei suoraan sanottuna kiinnostanut kuunnella mitä mieltä minä olin asioista, mistä minun mielestäni ongelmani ovat peräisin. Tunnen useita nuoria ihmisiä, joilla on samankaltainen kokemus takana, ja jokaisella heistä on saman tyyppisiä ongelmia ilmennyt myöhemmin. Lääkärit, hoitajat yms. ovat varmasti ammattitaitoisia mutta sokeasti en heihin luota. He eivät näe välillä metsää puilta ja aivan ilmiselviä syy-seuraus suhteita sivuutetaan niin tökerösti, että terve. Traumatisoivat kokemukset voivat johtaa erinäisiin ongelmiin, sehän on päivänselvää! Sitä ei korjata "kaikki on asenteesta kiinni" roskalla vaan asioiden käsittelyllä, terapialla.
Tämä on ollut liikaa vaadittu jo jonkin aikaa. Jos tiedät mitä haluat, et sitä nähtävästi saa. Lääkärin ei pitäisi koskaan sanoa: "Ja mistähän te olette saaneet päähänne, että tämä auttaisi teitä? Me teemme täällä kuule ihan itse omat ratkaisumme". Tuo on törkeintä mitä lääkäri on mulle sanonu päin naamaa.
Saat anteeksi.
En osaa tuohon maanvaivan ja vangin kädenvääntöön muuta sanoa, kuin että ymmärrän vankia, mutta en usko, että maanvaiva tarkoitti pahaa. Hänellä on tapana sanoa asiat aika suoraan yleensäkin, joten tuskin asiassa oli mitään henkilökohtaista.
On kyllä ikävää, jos on huonoja kokemuksia ammattilaisista. Uskon itsekin, että eivät kaikki ammattilaiset ole enkeleitä, ja moni sellainenkin tarvitsisi hoitoa, jolle ammattilaiset näyttävät ovea kättelyssä.
Mitään lopullista vahinkoa ei elämässäni ole tapahtunut, joten kai pitäisi uskoa siihen, että asiat järjestyvät. Tällä hetkellä ei ole kyllä kovin hyvä olo. Ehkä parin viikon päästä asia on toisin? En tiedä.