Ajattelin alkaa kirjoittaa tähän ketjuun omia ajatuksiani – vähän niin kuin maanvaiva kirjoitti omaansa. Jotenkin ihailin hänen rohkeuttaan kertoa omista ajatuksistaan avoimesti kaikille. Ehkä kaipaan juuri nyt jotain väylää, jonka kautta purkaa ajatuksiani ja tunteitani.
Lähiaikoina olen kieltänyt itseltäni tulevaisuuden ajattelemisen. Itsenäistyminen lapsuudenkodista ahdistaa niin, etten tee muuta kuin leikin olevani joku muu. Joku muu kuin se ahdistunut tyttönen, joka ajattelee tulevaa.
Välillä kyllä joudun miettimään tulevaisuuteen liittyviä asioita, ja silloin ahdistun. Varsinkin jos tekemättömiä asioita tuntuu olevan liikaa. On niin paljon kaikkea, johon kiinnittää huomionsa – mutten halua kiinnittää siihen huomiota.
Pääni sisällä on hirveä ristiriita: toisaalta haluan olla se äidin pieni tyttö, joka olen aina ollut, kun taas toisaalta haluaisin viimein kasvaa aikuiseksi. Olen kaksikymppinen, Herra Jumala! On viimein aika irrottaa ote äidistä.
Mutta miten teen sen?
maanvaiva kirjoitti 6.1.2013 13:3
Minä tällä motollani vähän ajattelen kuollutta äitiäni jolla oli tuo kaksisuuntainen. Mulla ei sitä ole mutta mottoni sopii silti minullekin eli se on
Voi ei, mitä tulikaan tehtyä.
Lohdullista tietää, että on muitakin, jotka katuvat tekojaan. Mitä tulikaan tehtyä, niin. Toisaalta aika negatiivinen motto, ja toivonkin, että oppisin itse elämään tämän uuden keksimäni positiivisen moton mukaan: Katsotaan, mitä saan aikaan.
Minusta mottoni ei ole negatiivinen ja vaan vähän sellainen, että tulipa taas möhlättyä mutta elämä silti jatkuu. Eikä se ole katumista laisinkaan, sellaisen olen lopettanut, tehty mikä tehty, sanottu mikä sanottu.
Ennen vanhaan meni liian paljon aikaa sen miettimiseen mitä tuli sanottua ja selittämistä eivätkä asiat siitä kummemmaksi muuttuneet.
maanvaiva kirjoitti 7.1.2013 15:25
Minusta mottoni ei ole negatiivinen ja vaan vähän sellainen, että tulipa taas möhlättyä mutta elämä silti jatkuu. Eikä se ole katumista laisinkaan, sellaisen olen lopettanut, tehty mikä tehty, sanottu mikä sanottu.
Ennen vanhaan meni liian paljon aikaa sen miettimiseen mitä tuli sanottua ja selittämistä eivätkä asiat siitä kummemmaksi muuttuneet.
Aa, nyt ymmärrän! Vähän niin kuin että kohauttaa olkapäitään, että "voi voi, nyt kävi näin, silti tässä mennään eteenpäin" ( - aika hyvä riimi muuten, hehe 😀 ). Voi säilyttää mielenrauhansa, vaikka olisikin tehnyt virheitä - tai jos niitä menneitä tekemisiään virheiksi haluaa kutsua.
Ehkä kaiken kuuluukin mennä juuri niin kuin menee, ehkä näin on tarkoitettu? Tai sitten ei. Uskoo ken tahtoo, vai mitä?
Kerroin terapeutille eräästä hävettävästä muistostani. Nyt se muisto pyörii mielessä vielä enemmän kuin aiemmin, jos mahdollista. Mitähän tästä tulee...
No: katsotaan, mitä saan aikaan.
En tiedä, mikä kausi menossa, varmaan depressiivinen, kun en jaksaisi tehdä nyt mitään. Vielä pitäisi asunnolle saada joitain tavaroita... Ääh, en jaksa!
Itsenäistyminen ei tapahdu hetkessä, eikä se tarkoita täydellistä riippumattomuutta muista ihmisistä. Tämän kun pitää mielessä, niin eiköhän hyvä tule.
Terapiassa puhuimme tänään armollisuudesta itseä kohtaan. Koulukiusaajani eivät olleet armollisia minua kohtaan, mutta minä voin olla. Myötätunto muita ja itseä kohtaan on tärkeä asia.
Ilmennyt jonkinlaisia pakkoajatuksia. Mutta nyt olisi tarkoitus opetella elämään yksin täällä uudessa kodissa (saatiin tietokone viimein tänne). Ihan oikeasti: aikuisten oikeasti.
IisaMari kirjoitti 16.1.2013 16:58
Terapiassa puhuimme tänään armollisuudesta itseä kohtaan. Koulukiusaajani eivät olleet armollisia minua kohtaan, mutta minä voin olla. Myötätunto muita ja itseä kohtaan on tärkeä asia.
Tuo on niin tärkeä aihe. Minäkin olen asiaa pohtinut terapiassa. Kunpa oppisinkin olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Olen suorastaan sadistinen kiduttaja välillä itseäni kohtaan. Siitä on pitkä matka itsensä hyväksymiseen ja rakastamiseen, mutta ehkä se on mahdollista joskus.
Minun kotoa irtautumisestani on jo 26v, mutta silti muistan sen vielä hyvin. Muistan, kun ekaa kertaa ajattelin, että nyt täytyy muistaa ostaa hammastahnaa ja vessapaperia, koska kukaan muu ei sitä minulle enää osta. Se oli samaan aikaan sekä vapauttavaa että pelottavaa. Mutta pärjäsin ja niin tulet sinäkin pärjäämään. 🙂🌻
Hei
Pystyn hyvin samaistumaan itsemäistymisprosessiisi, koska atm itse käyn läpi samaa. Olen asunut poissa äitini luota jo vuosia mutta en ole asunu koskaan yksin. Nyt olen yksin, ahdistaa, masentaa ja ei millää tunnu voimat riittävän asumistuen hakemiseen, sähkösopparin vaihtamiseen, kotivakuutuksen hoitamiseen yms. Mulla ei pelota yksin oleminen varsinaisesti, pystyn olemaan kyllä mutta en saa unta ja en pidä siitä. Viihdyn paremmin kun tiedän jonku toisen olevan siellä myös.
repukka kirjoitti 23.1.2013 11:44
IisaMari kirjoitti 16.1.2013 16:58
Terapiassa puhuimme tänään armollisuudesta itseä kohtaan. Koulukiusaajani eivät olleet armollisia minua kohtaan, mutta minä voin olla. Myötätunto muita ja itseä kohtaan on tärkeä asia.Tuo on niin tärkeä aihe. Minäkin olen asiaa pohtinut terapiassa. Kunpa oppisinkin olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Olen suorastaan sadistinen kiduttaja välillä itseäni kohtaan. Siitä on pitkä matka itsensä hyväksymiseen ja rakastamiseen, mutta ehkä se on mahdollista joskus.
Minun kotoa irtautumisestani on jo 26v, mutta silti muistan sen vielä hyvin. Muistan, kun ekaa kertaa ajattelin, että nyt täytyy muistaa ostaa hammastahnaa ja vessapaperia, koska kukaan muu ei sitä minulle enää osta. Se oli samaan aikaan sekä vapauttavaa että pelottavaa. Mutta pärjäsin ja niin tulet sinäkin pärjäämään. 🙂🌻
Kiitos kannustavista sanoistasi, repukka 🙂 Tuntuu hyvältä, kun joku jaksaa tsempata siellä ruudun toisella puolenkin.
Täällä on yksinäistä, mutta ehkäpä tässä kevään tullen meikätyttö piristyy. Talven kylmyys ja pimeys eivät ole minua varten.
Vanki kirjoitti 23.1.2013 16:59
Hei
Pystyn hyvin samaistumaan itsemäistymisprosessiisi, koska atm itse käyn läpi samaa. Olen asunut poissa äitini luota jo vuosia mutta en ole asunu koskaan yksin. Nyt olen yksin, ahdistaa, masentaa ja ei millää tunnu voimat riittävän asumistuen hakemiseen, sähkösopparin vaihtamiseen, kotivakuutuksen hoitamiseen yms. Mulla ei pelota yksin oleminen varsinaisesti, pystyn olemaan kyllä mutta en saa unta ja en pidä siitä. Viihdyn paremmin kun tiedän jonku toisen olevan siellä myös.
Tämä yksinolo on kyllä ikävystyttävää. Ja aika pelottavaa myös. Yritän käydä erilaisissa paikoissa ihmisten ilmoilla ja hankkia jotain tekemistä, vaikka sairaslomalla olenkin. Ei ole varmaan tervettä olla täällä neljän seinän sisällä koko aikaa.
Minä ja sairas mieleni. Minne tahansa menemmekin, kuljemme yhdessä. Olemme toisiimme sidotut koko loppuelämämme ajan. Kun minä kuolen, myös sinä, mieleni, kuolet. Toistaiseksi olemme kuitenkin molemmat elossa ja meidän on opeteltava tulemaan toimeen keskenämme.
Eilen Mieli maasta live -keskustelussa täällä Tukinetissä eräs käyttäjä selitti, että ahdistuksen aikana voi katsella mieltään ikään kuin ulkopuolelta; tutkiskella rauhassa, millaisia ajatuksia ahdistus on tuonut tullessaan. Se kai tarkoittaa sitä, että jos jokin asia ahdistaa, hyväksyy sen ja ikään kuin ulkopuolisen silmin tarkkailee tilannetta: miksi minua ahdistaa nyt ja miksi tämä ajatus tulee mieleeni.
Tuntuu lohdullisemmalta puhua erikseen minusta ja sairaasta mielestäni. Mieli on osa minua, mutta minä voin katsella sen tuotoksia ulkopuolelta, tyynesti. Tulkoon mieleeni mitä tahansa, minun ei tarvitse pelätä. Nämä ovat vain mieleni tuottamia ajatuksia.
Olen ihminen kuten muutkin, mieleni tekee minusta yksilön. Ennen kaikkea olen ajatteleva ja tunteva ihminen; vasta mieleni toiminta tekee minusta persoonan. Kaikkien mieli on erilainen, minulle nyt vain sattui tällainen mieli: milloin masentunut, milloin psykoottinen, milloin pakko-oireinen. Siinä kaikki.
Tuo on erittäin hyvä oivallus, että tulkoon mieleen mitä tahansa, niin ei tarvitse pelätä. Ja niin totta. Tuon kun itsekin muistaisin ahdistuksen iskiessä. Paniikkikohtauksia olen oppinut aika hyvin hallitsemaan keskittymällä hengittämään syvään ja rauhallisesti, rentouttamaan itseni ja hokemaan mielessäni: "ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin, olen turvassa, minä selviän tästä". Toimii useimmiten. Mutta voimakkaan ahdistuksen iskiessä olen kutakuinkin keinoton. Käperryn tuskaani ja voin huonosti ja olen varma, etten koskaan selviä. Mutta sehän ei ole edes totta! Silloin kun oppisi tarkastelemaan rationaalisesti ahdistustaan ja analysoimaan sitä ja ehkä sitä kautta huomaisin, että todellakaan ei ole mitään hätää. Olisi aika hienoa kyetä hallitsemaan omaa ahdistustaan.
repukka kirjoitti 25.1.2013 10:35
Tuo on erittäin hyvä oivallus, että tulkoon mieleen mitä tahansa, niin ei tarvitse pelätä. Ja niin totta. Tuon kun itsekin muistaisin ahdistuksen iskiessä. Paniikkikohtauksia olen oppinut aika hyvin hallitsemaan keskittymällä hengittämään syvään ja rauhallisesti, rentouttamaan itseni ja hokemaan mielessäni: "ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin, olen turvassa, minä selviän tästä". Toimii useimmiten. Mutta voimakkaan ahdistuksen iskiessä olen kutakuinkin keinoton. Käperryn tuskaani ja voin huonosti ja olen varma, etten koskaan selviä. Mutta sehän ei ole edes totta! Silloin kun oppisi tarkastelemaan rationaalisesti ahdistustaan ja analysoimaan sitä ja ehkä sitä kautta huomaisin, että todellakaan ei ole mitään hätää. Olisi aika hienoa kyetä hallitsemaan omaa ahdistustaan.
Ahdistusta on todellakin vaikea hallita. Mutta ehkä vielä joku päivä olemme mieliemme kanssa sinut ja kykenemme elämään rennompaa elämää.
Jospa tämänhetkinen ahdistukseni johtuu tästä suuresta elämänmuutoksesta: siitä, että on pakko opetella seisomaan omin jaloin. Ehkä kevättä kohden, kun olen jo alkanut tottua yksikseni asumiseen, oloni on parempi.
Ihan hirveä ahdistus. Lähipäivinä olen vain pyytänyt erilaisia vakuutteluja äidiltäni: muun muassa olen kysynyt häneltä, olenko hänen mielestään lihava. Ja vaikka äiti vakuuttelisikin, että en ole, niin huoli palaa uudestaan mieleen ja on pakko kysyä uudestaan äidiltä samaa asiaa. Miten tässä nyt näin kävi?
Pääsen pakko-oireistani eroon, kun opin luottamaan järkeni ääneen. Näitä pakkotoimintoja toteuttaessani luotan tunteitteni ääneen, siihen ahdistukseen, jota koen. On opittava luottamaan järkensä ääneen. Opittava luottamaan siihen todelliseen minään, joka - ahdistuksesta huolimatta - edelleen olen.