Mulla on olo paha, et päivittäin vahingoitan itteäni..

Kamalaa kun on noita im-ajatuksia, vaikkei niille ole mitään syytä.

En ymmärrä minkä takia niitä on jatkuvalla syötöllä päivittäin. Usein sitä ajattelee, että vielä tämän teen ja sitten olen valmis. Mutta onneksi sitä pystyy aina lykkäämään päivä päivältä eteenpäin.

Sitä vaan niin mekaanisesti tekee asioita. Haluaisin olla jotenkin vapaa kaikista maailman murheista, mutta kun se vain ei yksinkertaisesti onnistu. Haluaisi elää täysin hedonistista elämää mutta sekään ei onnistu. Usein haluaisi laittaa elämän lekkeriksi, mutta sitäkään ei kannata tehdä. Jotenkin sitä vain haluaisi vapautua kaikista elämän kahleista, sillä elämä tuntuu vain niin tylsältä. Mutta toisaalta sitä tylsyyttä tulee kestää. Sehän tässä elämässä vaikeinta on. Kestää arkea ja hoitaa kaikki pakolliset asiat.

Mä en oikeesti jaksa enää..

Sulla on hyviä pohdintoja, minäitse 🙂

Olen kuullut joskus jostakin melko seksistisen ajatuksen että miehet on tekojen tekijöitä, kun taas naiset on tehtävien suorittajia. Puuttumatta siihen pitääkö sukupuolistereotypia paikkaansa, jaottelussa on mielestäni ideaa - että jotkut ihmiset saavat kiksinsä "isoista" saavutuksista, kun tapahtuu jotain minkä seurauksena voi ajatella aloittavansa uuden luvun (anteeksi klisee!). Kun taas toisille (tai toisinaan) päivästä toiseen toistuvien tehtävien suorittaminen tuottaa suurta tyydytystä. Tämä tuli ehkä mieleen siitä mitä sanoit arjen sietämisestä tai kestämisestä.

Miten nähdä mielekkyyttä pienissä, ehkä tylsissäkin askareissa? Miten maustaa arkea huomaamalla pienemmät hyvät asiat (silloin kun niitä on), niin ettei ainoa mielihyvän lähde ole isojen päämäärien saavuttaminen tai projektien viimeistely (jotka voivat kyllä tuntua tosi hyvältä silloin kun ne tapahtuvat, mutta joita - väistämättä - on tarjolla harvemmin)? Tavallaan ajattelen että arjen ja tylsyyden kestäminen vaatii suurta rohkeutta tai sitkeyttä, mutta voi olla myös varsin palkitsevaa.

Toisaalta taas, jos uppoutuu liikaa omiin pieniin ympyröihinsä ja hylkää kaiken unelmoinnin, koska arkisten tavoitteiden saavuttaminen on helpompaa (jee, pesinpäs kaikki pyykit/ kävinpäs ulkona ja näin hienon auringonlaskun / soitinpas ystävälle että lähdetäänkö kahville), silloinkin mielestäni sulkee itseltään joitakin ovia. Miten valita isompi päämäärä ja ponnistella pitkäjänteisesti sen eteen, miten säilyttää motivaatio kun se "ison tavoitteen" saavuttaminen on vielä kaukana?

Mulla ei ole kovin voimakasta vetoa hedonian suuntaan (ainakaan niin kuin sen ymmärrän, että pistäisi kaiken ranttaliksi), vaikka pidänkin kyllä asioista jotka tuottavat mulle mielihyvää. Tavallaan ajattele  että murheet on tärkeä osa maailmaa - ne on osa sitä että välittää, hinta siitä että asiat on rakkaita tai merkityksellisiä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta sitten. Syy: selvensin rakennetta

Se on toki varmaan niin, että sankarit suorittavat pienet pakolliset asiat.

En vain täysin ymmärrä, että missä se palkinto sitten on tai onko sellaista? Siis että toki on hienoa, että ihmiset ponnistelevat isojen päämäärien eteen. Mutta onko ponnistelujen jälkeen lopulta mitään palkintoa?

Kun tuntuu, että elämä on vain ikuista seilaamista paikasta A paikkaan B. Onko se sitten niin että lopulta elämä on vain yksi pitkä maratonjuoksu? Jos tällaista vertausta käyttäisi...

Oho, mulle ei tullut mieleenkään että ison päämäärän saavuttaminen ei olisi palkitsevaa itsessään 😀 Onpa hauskaa huomata miten eri tavalla sitä voi ihminen ajatella.

Ehkä ajattelen että palkinto on jotain minkä voi antaa itselleen tuntemalla ylpeättä itsestään ja olemalla iloinen siitä että jaksoi ponnistella (tai oli riittävän fiksu keskeyttääkseen ajoissa ja käyttääkseen energiansa johonkin muuhun - esim. jos kesken maratonin alkoi ihmettelemään mitä hittoa minä täällä ähkin, enhän minä edes halua juosta maratonia -, vertausta jatkaakseni 🙂 ). Jos päämäärä on valittu sillä perusteella että se muuttaa jotain positiiviseen suuntaan jokapäiväisessä elämässä, siinä voi toki tulla ihan konkreettisempaakin palkintoa lisääntyneenä hyvinvointina.

Se on varmasti totta, että palkinto voi olla jotain minkä ihminen vain tuntee sisällään. Siis että palkinto ei ole se (esim. juoksussa) että nouset siihen palkintokorokkeelle vaan se että saat jonkun pysyvän muistijäljen aivoihin siitä että nousit siihen korokkeelle. Tarkoitan nyt sitä että se muistijälki on paljon arvokkaampi kuin juuri se tilanne missä olet, paitsi että muistijälkeä ei voi tulla muuta kuin silloin kun nousee sille korokkeelle. 😀 Elämä on kyllä monimutkaista...

Elikkä summaisin tämän että täytyy päättää tarkasti mitä tekee, jotta muistijälki ei kuormittaisi liikaa. Sillä toisaalta ihminen elää suuren osan ajastaan muistoissa. Tai siltä se vaikuttaa...

Olen samaa mieltä että tuo positiivisuus ennen kaikkea on tärkeää. Nähdä elämä kuitenkin mahdollisuutena eikä rangaistuksena, vaikka se välillä rangaistukselta tuntuukin.

Toisaalta on välillä helppoa olla pessimisti ja ajatella että eihän elämä voi mennä muuta kuin huonosti, mutta nään pessimismissäkin sen puolen että siinä ajatellaan sillä tavalla positiivisesti että halutaan olla pettymättä liikaa... 🙂

Mulla hajoo oikeesti pää. En tiiä enää mitä teen tän olon kaa..

Ahdistuneisuutta jonkin verran. Sitä joskus ajattelee, että miksi vaivautua elämään päivästä toiseen ja kuitenkin vaivaudun. Sillä kuoleman taakse ei nää. Ja se tuntuu niin pelottavalta asialta.

Kun tuntuu että elämässä tekee väistämättömiä virheitä ja vaikka niistä oppii niin siltikin välillä tekee samoja virheitä yhä uudelleen.

Ehkä se on kuitenkin hyvä neuvo että päivä kerrallaan... Vaikka silti on ajateltava tulevaisuutta. Ehkä sitten ainoat asiat joihin voimme todella vaikuttaa on tämä päivä ja lähi-tulevaisiuus vaikka tulevaisuus kuulostaa niin kaukaiselta asialta...

Että kun sitä täytyy vanheta. Viime aikoina olen sen kokenut varsinkin siten, että parikymppisenä ei ollut suurin piirtein mitään väliä mitä söi, kun jotenkin keho kesti kaiken. Ja en sano että 30 v. olisi jotenkin hirveän vanha ikä, mutta olen silti huomannut kuinka minun pitää tarkkaan aina valita mitä syön. Ja liikunnassa alkaa jo pikku hiljaa refleksit hidastumaan, vaikka ei nyt ihan vielä.

Elämä on kummallista sillä, nyt haluaisi olla 25 v. mutta silloin halusi varmaan olla 30 v. Minkä takia sitä ei oikein koskaan voi olla tyytyväinen? Tai ainakaan täysin tyytyväinen? Aina me haemme sitä onnea elämään ja yritämme elää mahdollisimman järkevästi. Ja se on kyllä todella tärkeää, mutta samalla minua rassaa se että milloinkaan ei kuitenkaan tunnu olevan täysin onnellinen. Pitäisikö sitten vain tyytyä parhaaseen mahdolliseen oloon? Eikä edes yrittää mitään super onnellisuutta? Nyt kun kolmekymmentä vuotta tuli täyteen niin tuntuu että nuoruus on ohi. Tietenkin sisäinen nuoruus voi jatkua koko elämän, mutta kroppa ei ole ikuisesti nuori.

Tulin tässä sellaiseen johtopäätökseen, että minä yritän kasvattaa itsekontrollia ja noudattaa hyvää ruokavalioa ja nukkua tarpeeksi jne. Sillä elämässä on tietyt pelisäännöt ja ne on pakko oppia, jos tätä leikkiä meinaa leikkiä...

Moi! Ensimmäinen psykiatrin kontaktini minulla oli yläasteella (olin koulukiusattu koko ala ja yläasteen ajan) ja viimeisin hoitosuhteeni joka kesti 2v loppui 5/2019.En olisi halunnut lopettaa hoitosuhdetta mutta siitä ei kuulma ollut minulle mitään hyötyä vaikka itse koinkin siitä hyötyväni.Minulle ei myöskään ole löytynyt mitään sopivaa mielialalääkettä useiden eri lääkekokeiluiden jälkeen.Minulla on todettu vaihtelevasti keskivaikea ja vaikea masennus ja ahdistus (siihen on kuitenkin lääkitys)Minulla on joitakin itsetuhoisia yrityksiä lääkkeillä takanani.Viimeisin 6/2019.Näin elämässä vielä joitain valonsäteitä tuon kahden vuoden hoitojakson aikana vaikka silloinkin yritin vahingoittaa itseäni lääkkeillä mutta enää en näe kun pimeää.Tuntuu ettei minulla ole enää mitään syytä jatkaa eteenpäin.Masennukseni paheni kun 2 viikkoa sitten jouduin päästämään pitkäaikaisen rakkaan kissani sateenkaari sillalle 😢 Kaipaan kissani joka ikinen päivä 😢 Minulta meni viimeinenkin elämänilo kissani lähdön jälkeen.Mietin vain lääkkeiden ottamista,tahdon pois täältä kylmästä pimeästä maailmasta.Ennen koulukiusaamista minulla oli jo usean ihmisen menetyksiä,yläasteella menetin jälkeen yhden tärkeän ihmisen elämästäni.Sen jälkeen olen menettänyt ihmisiä ja lemmikkieläimiä jotka varmasti ovat osa syy masennukseeni.Kavereita ja ystäviä minulla on ollut aina vaikka yhteydenpito onkin minun puoleltani ollut melko vähäistä sen jälkeen kun aloitin nykyisen parisuhteeni jota on kestänyt pian 17 v.Olen ollut melko yksinäinen parisuhteessa oloni aikanani.Alussa tapailin kavereitani mutta sitten puolisoni muuttui mustasukkaiseksi ja sen jälkeen pidin vähemmän yhteyttä ystäviini,tänäkin päivänä se rajoittuu lähinnä viestittelyyn.Myös tämä parisuhde on syy masennukseeni.Puolisoni on alkoholisti ja kun hän juo niin se on tosi rasittavaa katsottavaa ja se että pitää juoda monta päivää ja polttaa sisällä tupakkaa(itse en polta)toki kun me ei asuta enää virallisesti yhdessä niin voisin lähteä omaan kotiini mutta en viihdy yksin asunnossani (olen ollut siellä noin kuukauden vuodessa) ja toisekseen pelkään että puolisoni kaatuu ja lyö päänsä(jota on usein sattunut),tai että hän tekee jotain itselleen (sekään ei olisi mitään uutta)Mietin jo tulevaa joulua joka saa minut ahdistumaan entisestään.Viime jouluna otin lääkkeitä ja olutta ja olin sitten sairaalassa.Anteeksi pitkä ja sekava kirjoitukseni,rekisteröidyn tälle sivustolle vasta tänään.Tietääkö kukaan miten täältä suosta pääsee ylös?

Mua ahistaa hirveästi. Oon neulonut villasukkia, tehnyt niitä hengitysharjoituksja mut ei oo ainakaa toistaseks vielä auttanut. Täytyy uskoo et kaikki menisi hyvin.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta sitten. Syy: muokkasin tekstiä myönteisemmäksi

Moi Summers!

En ole paras neuvomaan, mutta mielestäni täytyy rakentaa pikku hiljaa omaa elämää uudelleen. Esim. liikunnan harrastamisen aloittaminen, sitten ruokavalio kuntoon, sitten nukkuminen. Tässä mielestäni perus asioita. Kannattaa ns. pelata tätä elämää ja tarkoitan sillä, että meille on annettu tietty määrä tunteja valveilla oloon ja täytyy aikatauluttaa elämä siten ettei ole liikaa luppo-aikaa.

Täytyy myös pitää ajatukset keskittyneinä muihin, kuin ahdistaviin ajatuksiin. Tiedän että se on hankalaa, mutta meille ei ole annettu muuta kuin tämä elämä joten täytyy ajatella kaikkea pitkässä juoksussa. Ennen kaikkea täytyy välttää äkkinäisiä mielenliikkeitä, koska ne usein vievät tuhoon.

Elämässä muutenkin tarvitsee tehdä uhrauksia, välillä täytyy vain olla esim. syömättä herkkuja tai olla valvomatta myöhään jne.

Kannattaa katsoa Jordan Petersonin videoita myös youtubesta, ne ovat auttaneet minua ainakin todella paljon... En nyt tähän osaa muuta sanoa...

minäitse89 kirjoitti:
Että kun sitä täytyy vanheta. Viime aikoina olen sen kokenut varsinkin siten, että parikymppisenä ei ollut suurin piirtein mitään väliä mitä söi, kun jotenkin keho kesti kaiken. Ja en sano että 30 v. olisi jotenkin hirveän vanha ikä, mutta olen silti huomannut kuinka minun pitää tarkkaan aina valita mitä syön. Ja liikunnassa alkaa jo pikku hiljaa refleksit hidastumaan, vaikka ei nyt ihan vielä.

Saman olen huomannut minäkin. 🤔 Kun vielä reiluna parikymppisenä tuntui, että sai syödä melkein mitä vaan, eikä paino noussut. Ja jos nousikin, niin hyvin pienellä ja vaivattomalla korjausliikkeellä asia hoitui. Nyt painonhallinta on yhtä tasapainoilua, mutta tuloksia ei joko tule ollenkaan tai ne ovat pieniä ja hetkellisiä.

Nuorena sai myös syödä ihan mitä halusi ja vatsa kesti sen. Rasvaiset jouluruuat eivät närästäneet, eivätkä edes överiannokset valkoisia jauhoja sisältäneitä herkkuja saaneet vatsaa sekaisin. Toista on nyt: eka annos isänpäiväkakkua meni vielä, toisesta tuli ällö olo ja sitten vatsa protestoi koko loppuillan.

Entäs sitten liikunta! Kun ikävuosia oli jotain 20+, niin keho toipui nopeasti kovastikin ylimääräisestä rääkistä. Nyt jos kävellä löntystelen pari ylimääräistä kilometriä, niin heti on nilkka kipeänä, päkiät ärtyy, kantapäässä rakko ja lihakset (lue: läskit) jumissa.

Lisäksi väsymystä kesti ihan eri tavalla kuin nyt. Minulla on ollut aina uniongelmia, mutta nuorena sitä vain jaksoi puskea väsymyksenkin läpi. Pystyi ajatella, että kuolema kuittaa univelat. Kolmenkympin korvilla piti jo myöntää, että jos tämä meno jatkuu, niin velkojen maksu tulee ennakoitua aikaisemmin.

Nuoruuden lähteen löytymistä odotellessa. 😉

Ei sitä vanhaksi ole tulemista. 🙂

Ajattelen joskus, että mitä väliä sillä olisi, jos kehomme tulevaisuudessa muokattaisiin ns. robottimaiseksi.

Jos se menisikin siihen että vain aivomme pidettäisiin samanlaisena ja muu keho olisi terästä. Jos meidän ei tarvisi enää hengittää ilmaa vaan aivomme saisi happea jollain muulla tavalla.

Tai sitten geenejä muokattaisiin niin, että ihminen ei vanhene, jonkun 20 ikävuoden jälkeen. Jotain vähän sen suuntaisia lääkkeitä on jo... Luin jostain tiede lehdestä...