Yksi kysymys: Miten pystytte torjumaan itsetuho aikeet? Kun mieli (ainakin minulla) ehdottaa jokaisen sosiaalisentilanteen jälkeen im:ää. Sitä joutuu aina jotenkin tarkastelemaan ajatuksiaan ulkopuolelta...

Kun sitä sais olla vaan kotona ja lukea kirjoja. Siinä se sitten minun elämäni kai olisi. En minä paljon muuta enää kaipaa.

Silti lähden aina menoihin ja yritän hukuttaa jotenkin itseni kaikkeen melskeeseen. Yritän vain juosta pakoon koko ajan ajatuksiani. Ja toki se välillä onnistuu, mutta se on vain hirveän vaikeaa välillä. Lukeminen auttaa minua ehkä parhaiten kuitenkin näitten ajatusten kanssa. Välillä toki joutuu ottamaan tarvittavan lääkkeen.

Sitten välillä koko menneisyys painaa päälle. Kaikki mokat ja suurin piirtein kaikki negatiiviset asiat. En ymmärrä että miksei ikinä tule uniin mitään positiivista?

Sitten hakeudun yksinäisyyteen ja yritän löytää jonkin näköisen rauhan sisältäni, vaikka tuntuu välillä että koko elämä on yhtä taistelua. Sitä vaan kulkee päivästä päivään ja koko ajan vanhenee. Sitä kun saisi aloittaa elämän aivan alusta, niin varmasti tekisi kaikki toisin, mutta kun sitä vaan ei saa.

Joskus minulla oli se rauha sisälläni. Koin kaikki asiat hirveän suurena. Välillä sitä toki vieläkin kokee sellaisia hienoja elämyksiä.

Olen nyt rakentanut kuitenkin viime aikoina elämääni paremmalle mallille, mutta minulla on niin huonoja kokemuksia menneisyydessä etten tiedä aina miten pääsen niitten yli?

Olen kuitenkin huomannut, että täytyy laskea tunteja ja suunnitella päiväohjelma siten ettei ole liikaa luppoaikaa. Tavallaan pelkään kaikkia sosiaalisiatilanteita ja pelkään aina lähteä johonkin, mutta silti menen jatkuvasti kaikkialle. En vain voi jäädä kotiin, koska sisälläni on niin iso levottomuus. Pelkään koulua jota olen nyt käynyt. Pelkään opettajia, jotka tuntuvat olevan hirveän julmia. Olen aina ollut jotenkin liian kiltti ja aina miettinyt että minkä takia maailma on tällainen? Että täällä joutuu olemaan kovis että pärjää.

Toisaalta en tiedä enää että kannattaako minun käydä tuota koulua, koska pelkään sitä niin hirveästi. Opettajat ovat niin kamalan ilkeitä siellä. Mietin toki sitäkin että johtuuko tämä kaikki vain minusta, että minä olen liian kiltti? Että minun täytyy olla jotenkin ankarampi ja varmempi itsestäni? Käyn välillä tuota koulua vain vanhempieni takia, koska he haluavat että opiskelen. Pelkään että tulisi jokin riita, jos lopettaisin koulun ja pelkään että lopettaminen ei olisi minulle muutenkaan hyväksi.

Toisaalta minusta tuntuu että minua ei kunnioiteta lainkaan tuolla koulussa. Toki pärjään ihan hyvin tenteissä, mutta sitten kun on nämä muut opiskelijat jotka eivät ole yhtään samalla aaltopituudella. Saa nähdä nyt sitten että mitä tässä tekee. Olen miettinyt että haen opiskelemaan johonkin muuhun paikkaan, koska en löydä omanlaisia ihmisiäni tästä kyseisestä koulusta...

Miten ylipäätään pärjäätte sen pienen äänen kanssa, joka koko ajan sanoo että tapa ittes?

Mulla on ajoittain toi im-ääni päässä, viimeksi se oli tasan viikko sitten, kun lähdin töistä. Tunsin itseni tosi epäonnistuneeksi, kun olen vain sijainen työpaikallani, joka on vain silloin tällöin töissä. Välillä tuntuu, että minua pompotellaan muutenkin työpaikallani jo ihan pomoni toimesta. Tänään heräsin klo. 7.30 siihen, kun pomoni laittoi viestiä, että pääsenkö töihin tänään. En suostunut, koska tuota on tapahtunut jo useasti ja mä tarviin sen oman valmistautumisajan töihin. En sitten tiiä, olenko nyt huono työntekijä, kun en suostunut näin lyhyellä varoitusajalla menemään töihin.

Välillä tuntuu, että minua käytetään vaan hyväksi töissä - > koitetaan saada tyyliin vartissa töihin, vaikka olisin juuri herännyt, vakkarit pitää mua sylkykuppina ja liian kilttinä ihmisenä en osaa pistää vastaan, vaikka ääni päässäni huutaa, että taistele. Padon tunteita sisälläni ja kun pääsen kotiin töistä, tuntuu kuin hyökyaalto vyöryisi sisältäni, kun alan itkeä hysteerisesti ja koen itseni huonoksi. Pakosti tulee vaan im mieleen,vaikka olen läheisilleni luvannut, etten enää koskaan yritä sitä tehdä (keväällä yritin). Elämä tuntuu jotenkin epäreilulta.. 

Elämä ei mitään muuta olekaan kuin epäreilua. Tai toisaalta: ollaanhan me kaikki lopulta ihmisiä. Kaikille meille elämä on epäreilu. Jotkut vain osaa olla itsekäitä ja joidenkin osa on olla liian kilttejä.

Im tuntuu siltä viimeiseltä vaihtoehdolta, joka nousee eteen hirveässä ahdingossa. Toisaalta ihmisellä on selviytymisvaisto, toisilla se varmaan on sitten vaan vahvempi.

Tämä elämä näyttää kyllä täysin siltä mistä luonnontieteilijät puhuvat, vain selviytymis taistelu, jossa ihmiset vain yrittävät välttää kuoleman.

Jotkut toki sitten kokevat lohtua kuolemasta, mutta en näkisi että kuolemassa loppujen lopuksi on mitään lohdullista. Täytyy vain jotenkin elää tämän epävarmuuden keskellä. Uskonnot puhuvat jostain paratiisista, mutta miten voisi olla mitään paratiisia jos aivot on kaikki mitä meillä on?

Näkisin että ihmisen elämässä tärkeintä voi olla syöminen, juominen, nukkuminen ja muut  elämää ylläpitävät asiat. Kaikki muu tulee vasta niitten jälkeen, kuten elämän mielekkyys ja hedonistiset asiat.

Mä tahon vaan kuolla.. En ansaitse elää..

Se on perusunne, että haluaa kuolla. Se on ennen kaikkea tunne. Se on koodivirhe ihmisen aivoissa. Kun meistä tuntuu välillä siltä kuinka ihana olisi vain kadota maailmasta. Mutta kun asia on niin että kuolema sattuu hirveästi tai on muuten hirveä asia. Ja vielä se että jos itsemurhassa epäonnistuu, niin päässä alkaa takomaan ajatus yhä lujemmin: että olet huono, olet arvoton. Ja se kiihdyttää yhä enemmän halua taas kuolla. Ja näin siitä tulee noidankehä, josta ei meinaa päästä pois.

Ehkä ainut keino miten siitä voisi päästä pois olisi löytää elämänkumppani, mutta se nyt vasta vaikeaa on. En tiedä mitään sen vaikeampaa. Ainakin omalta kohdaltani olen niin arka tuolla livemaailmassa.

Itselläkin oli juuri terapiakäynti ja mietin että onkohan tuosta terapiasta hyötyä minulle? Kun sen jälkeen halusin yhä enemmän vain kuolla. Tuo terapiakäyntiä vääristi ajatuksiani. Tavallaan tuudittauduin siihen ajatukseen että maailma olisi jonkin näköinen lintukoto. Tämä maailma ja elämä on kyllä kaikkea muuta.

Mulla on taas masentunu ja ahistunu olo. Tekis mieli satuttaa itteänsä.

Voi kuinka mä kaipaan

Siihen tunteeseen

Kuinka mä haluun sinut syliini'

Tule pikkuinen täällä mä oon

Älä koskaan unohda kuka oot tai kenen oot

Oot aina mun pikkuinen

Älä pelkää pimeää

Se valo sinut johdattaa

Sitten kun aika on

Mä tuun sun luokse

Ja me ollaan taas yhdessä

Niityllä juoksemassa

Voi kuinka mä sinne kaipaan

Oon unessani nähnyt vain

Mut uskon et kohtalo meitä yhteen tuo ja ollaan taas yhdessä

Sulle rakkaalleni pikkuselle

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 6 kuukautta sitten. Syy: korjasin pari sanaa

Tässä kirjotuksessa on mielestäni hyvä näkökulma ja hyviä pointteja. Se että masentaa mutta myös taistelee sitä vastaan ja näyttää vaikka keskaria elämälle välillä. Masennuslääkkeet ei ole hyvä juttu minustakaan. On selvempi olo ilman niitä. Jos todella olisikin joku aito hyvä ystävä jonka kanssa jutella kaikki paskat ja tunteet läpi, niin se varmaan olisi hyvä juttu. Mutta kun ei ole, niin rassaa aika syvästi aina joskus.

Itsensä psyykkaus on tietysti hyvä juttu ja siihen kannattaa panostaa. Olen lukenut pinon kirjoja aiheesta ja kurssejakin kuunnellut. Niistä on jonkin verran apua ja antavat näkökulmaa mutta ei ne mitään ihmelääkkettä ole. Jo se että jos täällä jutellaan ja löytyis joku kaveri jonka kanssa ihan aikuisten oikeesti vois jutella pohjia myöten tuntemuksistaan, olis kyllä hyvä juttu.

minäitse89 kirjoitti:
Elämässä vaikeinta on pysytellä hengissä, mutta toisaalta sitähän elämä on. Ei tämä elämä ole sen kummoisempaa, kuin että täytyy nauttia mahdollisimman paljon ja kuitenkaan ei liikaa. En näe elämässä mitään muuta tarkoitusta kuin nauttiminen ja kuuluminen johonkin yhteisöön. Elämähän on vaikeaa ja vain sankarit selviytyvät täällä. Ja sitten kun joku on kuollut, niin hänestä ei tarvitse enää välittää. Elämä on kuitenkin se tärkein asia. Ja varsinkin hyvä elämä. Ihmisen täytyy terästää koko ajatus kykynsä ja sisunsa ahdistavia ajatuksia vastaan. Täytyy olla sitä periksi antamattomuutta, joka pitää ihmisen järjissään. Järki on kuitenkin se mikä täytyy säilyttää ja toisena tulee nautinto. Tietenkin pitää katsoa millaista nautintoa hakee. Esim. musiikin tuoma nautinto on hyvää, mutta sitten joku päihteiden tuoma nautinto taas ei, sillä päihteet pistävät elämän aivan sekaisin. Kun taas musiikki voi jopa tuoda järkeä lisää mm. klassinen. Näkisin että kulttuurielämä on todella tärkeää yhteiskunnalle ja varsinkin yksilölle. Ei ihme että valtio panostaa taiteisiin.

Ja sitten, jos on masentunut, niin täytyy nähdä masennuksen läpi. Nimittäin masennus usein on vain erilaisia haitallisia ajatuskulkuja ja kun pystyy sivuuttamaan nuo haitalliset ajatukset, niin löytää todella sen itsensä ytimen ja näkee elämän positiivisessa valossa.

Toki en väitä että masennus olisi vain sellaista, mutta itsekin lopetin kaikki mielialalääkkeet ja ei se olo ole pahemmaksi mennyt, Päinvastoin. Tavallaan sitä välillä nauttiikin kaiken tämän kärsimyksen keskellä. Se on minusta hienoa, että todella pystyy nauttimaan ja näyttämään maailmalle keskaria, että ei se vielä ole voitolla.

Toki tiedän sitten että vanhuus ei tule yksin. Kyllä sitä joka paikkaa alkaa kolottamaan, mutta vanhuus tuo myös sellaista syvää viisautta ja mielenrauhaa, että se varmasti kompensoi paljon kaikkia fyysisiä vaivoja.

Ei mulla oikeastaan ole muuta neuvoa masennuksen torjuntaan kuin kirjallisuus, hyvät kaverit, klassinen musiikki ja hyvät keskustelut, ei tämä maailma sen kummallisempi paikka ole. 🙂
<ul id="bbp-topic-revision-log-270534" class="bbp-topic-revision-log">
<li id="bbp-topic-revision-log-270534-item-270535" class="bbp-topic-revision-log-item">Muokattu kirjoittajan toimesta 2 viikkoa, 4 päivää sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
<li id="bbp-topic-revision-log-270534-item-270536" class="bbp-topic-revision-log-item">Muokattu kirjoittajan toimesta 2 viikkoa, 4 päivää sitten. Syy: Korjailu

Siis tuo apropoos nimimerkin juttu viittaa tähän kirjoitukseen😊

minäitse89 kirjoitti:
En tiedä mikä se pirullinen voima on joka saa tämän elämän välillä näyttämään niin synkältä, vaikka toisaalta meissä kaikissa on sisällä se halu elää kuitenkin. Uskon ainakin niin.

Tavallaan täytyy vain muuttaa tietyt asiat voimavaroiksi. Elämähän tuntuu olevan, evoluutio opinkin mukaan, vain hengissä selviytymistä pohjimmiltaan.

Elämä on myös tavattoman mutkikas asia. Kun meillä on uskonnot ja tieteet ja taiteet, ja niitten pohjalta pitäisi jotenkin raapia esiin totuus maailmasta.

On totta että meillä on tämä elimistö ja siitä täytyy pitää huolta, mutta minusta karmiva ajatus on juuri se että meillä ei olisi muuta kuin tämä elimistö. Se hirvittää. Toisaalta yritän jotenkin pitää tasapainon materialismin ja henkisyyden välillä. Tämä koko elämä on vain tällaista jonkinlaista balanssin hakemista. Aivan niin kuin on pouta päiviä ja sateisia.

Elämä täytyy pohjimmiltaan ottaa vakavasti, myös masennuksen keskellä. Täytyy vain painaa eteenpäin, koska päivät vaihtuu, tunnit kuluu. Joka sekunti ja kaikki teot ratkaisevat tulevaisuuden. Täytyy aina miettiä etukäteen mitä meinaa tehdä. Jokainen asia, mikä tuntuu jotenkin mitättömän pieneltä, saattaa olla se ratkaisevin juttu.

Tämän olen oppinut elämässä, että mitä teet tänään, vaikuttaa huomiseen.

Yksi hyvä juttu myös minkä olen oppinut masennuksen keskellä on, että hämää aivoja. Sen pystyy tekemään mm. musiikilla ja kirjoilla.

Että tällaisia juttuja. En nyt tiedä ketä tämä loppujen lopuksi auttaa, mutta tällaisia mietin...:)
<ul id="bbp-topic-revision-log-268011" class="bbp-topic-revision-log">
<li id="bbp-topic-revision-log-268011-item-268012" class="bbp-topic-revision-log-item">Muokattu kirjoittajan toimesta 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten. Syy: Korjailu

Hiton hyviä pointteja tässäkin kirjoituksessa. Aivoissa kun on se kielteinen vinouma joka maalailee kaikkea ikävää helposti. Aivoja voi tosiaan hämätä hyvällä musiikilla, kirjoilla tms. ja sitä kannattaa tehdä. Klassinen musiikki rauhoittaa.

Minä ajattelen että elämässä on paljon muutakin kuin tämä fyysinen elimistö. Henkinen puoli on hyvin merkittävä ja sitä kautta yhteys kaikkeuteen. Aikaan ennen syntymää ja kuolemamme jälkeen.  Sanotaan että materia ei voi kadota, taitaa olla fysiikan perusolettamus, se vaan muuttaa muotoaan. Samoin energia. Uskon niin että tämä henki joka meissä on, ei sekään katoa. Se on jotain meidän fyysistä kehoamme suurempaa ja kestävämpää, ei sekään katoa.

Miten tämä maailma voikaan olla tällainen että äitiluonto haluaa ihmisen lopulta surkastuvan vanhana. Kun 30 v. on tullut juuri täyteen, niin kyllä sitä jo jotenkin tuntee kuinka luita kolottaa.

Ja sitten pitäisi vielä riemuita, että Oi elämä. Kun tuntuu että elämä loppujen lopuksi antaa vain ristin ja multa kasan. Tämä on tietysti kyynistä, mutta miten kärsivä ihminen voi selvitä tässä elämässä? Sitä minä mietin, kun vanhuus sitten tulee ja täytyy vain koko ajan jatkaa matkaa vaikka joka paikkaan sattuu eikä jaksaisi enää kävellä metriäkään?

Ja jos Jumala on tuolla jossain, niin luulen että hän on kironnut ihmisen. Miten tässä elää enää hyvää elämää, kun tuntuu että luuytimiä myöten särkee koko ajan. Ja kun pitää koko ajan jaksaa mennä kaiken näköisiin sosiaalisiin tilanteihin, vaikka tiedän että tuskin sieltä mitään heilaa löytyy ja eipä se yleensä käy edes mielessä. Erakko mikä erakko.

Kun edes saisi armoa fyysisistä kivuista, mutta kun ei niin ei. Elämä on siitä kummallista, että usein nuorena miettii im:ää. Ja sitten elämän loppu puolella miettii elämistä. Kun miettii tätä koko elämää, niin ei tässä kyllä tarvitse ilosta hyppiä. En yhtään ihmettele, minkä takia jotkut käyttävät alkoholia paljon. Jotain muuta sitä varmasti silloin haluaa, kuin tätä tasaista harmaana laahaavaa elämää. Miten sitä ylipäätänsä voisi edes elää esim. 80-vuotiaaksi, kun koko ajan on päivä, yö, päivä, yö ja tätä se on elämän loppuun asti. Siis ihminenkö on muka evoluution huippu? Ei varmasti ole.

Miten sitä pystyy kestää tätä ikuista yön ja päivän vuorottelua? Sitä tässä nyt haen takaa... Ja miten kestää harmaata elämää?

minäitse89 kirjoitti:
Olen täysin tuuliajolla tämän elämän kanssa.

Joskus näin näkyjä Taivaasta ja Jumalasta, ja se oli minun parasta aikaa. Sen jälkeen minun piti palata tähän maailmaan, joka on täysin rikkinäinen.

Psykatrit ja muut tietenkin sanovat että näyt oliva vain aivokemiaa, mutta minulle ne merkitsivät paljon.

Kun olin täysin uupunut, niin sain näistä jumalaisista näyistä lohtua.

Olen nyt myöhemmin elämässäni kokenut kurjuutta yms. Mutta jotenkin se usko on siellä pinnan alla.

Joten uskon ne sanat että taivastenvaltakunnassa vasta on se oikea elämä. Täällä meidän täytyy vain pitää pää pinnalla ja yrittää selviytyä päivästä toiseen ja rukoilla että jos Jumala helpottaisi meidän taakkaamme.

Tiedän että ns. tiede kieltää Jumalan olemassa olon. Mutta tunsin Hänen läsnäolonsa noin 10 vuotta sitten. En ole sitä unohtanut. Muistan sen kuin eilispäivän.

Mutta se ei poista sitä tosiasiaa että me elämme nyt tässä maailmassa ja tällä pallolla. Täytyy keskittyä nyt vain tähän elämään ja pitää seuraava jossain mielen salaisessa kammiossa. Näin olen käytännön kautta oppinut.

Kipuilen siinä tämän maailman ja Taivaan välillä. Toisaalta Taivas olisi ihana paikka, mutta täytyy silti jatkaa taistelua maanpäällisessä elämässä.

Tämä vyyhti on niin hirvittävän monimutkainen ja ihminen on niin hirvittävän monimutkainen olento, että tämän elämän aikana tuskin pystyy pääsemään perille ihmisestä kokonaisuutena.

Hiton hyviä ajatuksia sinulla minäitse89. Usko rohkeasti Jumalaan, tiede sanoo mitä sanoo ja on loppujen lopuksi väärässä monessa asiassa. Luota sisimpääsi, siihen sisäiseen ääneen.

Kiitos Apropoos.

Mietin noita Jumala-asioita paljon. Ja toki voi uskoa Jumalaan monesta syystä, mutta luulisin että on vielä enemmän syitä olla uskomatta.

Kun miettii, että ihminen on heitetty maailmaan. Että me olemme täällä tuuliajolla. Sen takia mietin usein, että usko itseensä on se kaikkein tärkein asia. Että vain loppujen lopuksi omasta itsestään on velvollinen maailmalle. Omista teoistaan ennen kaikkea ja omasta elämän taideteoksesta. Sillä elämän voi nähdä myös taideteoksena... 🙂

En vain käsitä sitä, minkä takia mieli lykkää vaihtoehdoksi im:ää? Minkä takia, joka päivä kehoa särkee? Minkä takia, jos on olemassa hyvä ja kaikkivaltias Jumala, hän kiduttaa näin hirveästi ihmistä?

Minusta suurin syy ateismiin on juuri se, että ihminen joutuu kitumaan elämässä niin suunnattoman paljon. Minkä takia Jumala ensin loisi ihmisen ja sitten tappaisi tämän?

Toisaalta voi hyvin kyseenalaistaa: onko Jumala kaikkivoipa...