Lääkärikammo

Lääkärikammo

Käyttäjä pala lasia aloittanut aikaan 23.06.2020 klo 17:45 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä pala lasia kirjoittanut 23.06.2020 klo 17:45

Hei!

En tiedä, onko muita lääkärikammoisia kuin minä. Mua on aina pelottanut lääkärissä käynti ja varsinkin, jos joutuu riisumaan edes paidan puhumattakaan enemmästä. Tammi- helmikuussa olin viimeksi lääkärissä kaatumisen vuoksi. Silloin oli ns. oma lääkäri.

Heinäkuussa mulla on lääkäri mm. työarvion tiimoilta sekä masennuslääkkeen tarkastus. Osaksi koronan ja kesälomien takia taas on vieras lääkäri. Olen kyllä kuullut häntä kehuttavan. Mua kauhistuttaa puhua hänelle mm. mun masennuksesta, masennuksen pahenemisesta sekä hetkittäisistä itsetuhoajatuksista. Mulla on vanhat traumat aktivoituneet aivan kuin kävisin kaiken tuskan uudestaan läpi.

11 vuotta sitten äitini kuoli ja sairastuin ekan kerran masennukseen. Silloin mulla alkoi kolmen vuoden lääkäri-potilassuhde työterveyslääkärin kanssa. Hän osasi auttaa ja neuvoa. Niin sitten tyl loppui ja loppui myös hoitosuhde. Se on mielestäni kultaakin kalliimpaa, että kokee lääkärillä tulleen kuulluksi ja autetuksi.

Nyt kaksi vuotta isän kuoleman jälkeen yksi lääkäri totesi astman, toinen lääkärillä antoi masennuslääkityksen, kolmas lääkärillä vaihtoi masennuslääkityksen, neljäs lääkäri antoi lääkekuurin kipuun ja viides lääkäri määräsi jatkuvan lääkityksen uuteen vaivaan. Ja osaksi siksi, että asun alueella, jossa ns. oma lääkäri on vaihtunut puolen vuoden välein. Nyt korona vei täältä oma lääkäri -järjestelmän pois joko väliaikaisesti tai pysyvästi.

Käyttäjä pala lasia kirjoittanut 11.08.2020 klo 17:06

Kiitos vastauksista keskustelua! Olet oikeassa. On hyvä, että lääkärit ovat suomea puhuvia.

Nyt on lähete kolonoskopiaan tehty. Tuli hullunkurinen mielikuva, jos samaan aikaan pitäisi olla psykiatrilla ja tähystyksessä. Toivottavasti ei. Muuten pitää ainakin toinen siirtää.

Mulla on nyt kova vatsakipu kohtaus. Joko tämä on psyykkistä tai ei. Otin buranaa. Tärisin jopa. Osa syy voi olla, kun edellisestä syömisestä oli 7 tuntia. Nyt en enää tärise. Kipu on vielä. Jos tämä helpottaa niin hyvässä, jos kovenee, niin päivystykseen. Sinnekin kai pitää ilmoittautua ekaksi ennenkuin menee.

Käyttäjä kirjoittanut 12.08.2020 klo 11:02

pala lasia kirjoitti:Nyt on lähete kolonoskopiaan tehty. Tuli hullunkurinen mielikuva, jos samaan aikaan pitäisi olla psykiatrilla ja tähystyksessä. Toivottavasti ei. Muuten pitää ainakin toinen siirtää.

Mulla on nyt kova vatsakipu kohtaus. Joko tämä on psyykkistä tai ei. Otin buranaa. Tärisin jopa. Osa syy voi olla, kun edellisestä syömisestä oli 7 tuntia. Nyt en enää tärise. Kipu on vielä. Jos tämä helpottaa niin hyvässä, jos kovenee, niin päivystykseen. Sinnekin kai pitää ilmoittautua ekaksi ennenkuin menee.

 

Toivottavasti tieto on koossa lääkäreiden näytöillä kun sulle aikoja antavat ja varaavat! Ei kukaan voi revetä kahtia ja olla eri paikoissa samaan aikaan. Se on heidän hoidettavissa, heidän vastuulla tarkistaa ettei satu samaan aikaan.

Tuo tärinä jos on psyyken puolelta johtuvaa, sen saat ite rauhoitettua kun hengität ja syvennyt vaan hengittämiseen siksi ajaksi kun se vaivaa. Ei ole ihme, jos sulla vatsassa tuntuu kaikki tämä mitä sun mielessä liikkuu kun tätä vaihetta menet kaikki muistot mielessäsi. Olen ollut paksusuolen tähystyksessä, peräpukamien vuoksi, ja siksi kun äidillä ollut peräsuolisyöpä ja pelkäsin sitä. Vuodatko sinä verta, näkyykö verta pyyhkiessäsi ulostamisen jälkeen? - Kokemus jännitti tosi paljon, mutta sain huomata että turhaan liian paljon sitä jännitin; kun huomasin etten pysty mitenkään mitään, aloin vaan mielessä laskea lampaita kun lääkäri ja hoitaja operoi tähystystä. Ei ollut syöpää. Äitikin oli hoidettu säteilytyksellä ja solunsalpaajilla eikä enää käy edes vuosikontrolleissa. Syöpäkin voidaan nykyään hoitaa täysin pois kun se ajoissa huomataan.

Hyvä että olet valveutunut oman fyysisen suhteen. Luottamusta itseen ja varjelusta 💗

 

Käyttäjä kirjoittanut 12.08.2020 klo 11:17

pala lasia kirjoitti:
Kiitos keskustelua! Osanottoni veljesi puolesta! ❤

Kyllä tiedän, kuka murhasi siskoni. Se oli hänen kolumbialainen aviomiehensä, johon tutustui puoli vuotta aikaisemmin. Hän murhasi liki sadalla puukoniskulla. Häntä ei koskaan tuomittu. Hän joutui vankimielisairaalaan. Hänellä oli skitsofrenia. Myöhemmin hänet karkoitettiin maasta. Oi Luoja, kun kirjoitan tätä siskoni 50-vuotispäivänä!

Nyt kuopukseni, ainoa tyttäreni elää afganistanilaisen miehen kanssa. Heillä on 1v3kk vanha tyttö. Hän on mummun silmäterä. En ole rasisti. Vävy vaikuttaa kivalta. Siltikin menneisyys luo varjon tähän suhteeseen.

Psykologin kanssa olen näistä päässyt juttelemaan. Ikävä kyllä mulle on tullut kuoleman halu. Varsinkin isäni kuoleman jälkeen kaksi vuotta sitten. Siellä he ovat lapsuuden perheeni pikkusisko, äiti ja isi samassa haudassa.

Äiti on yksi syy, miksi psykoterapia alkoi 10 vuotta sitten sekä raiskatuksi tuleminen 21 vuotiaana neitsyenä. Nyt mulla on kyllä liiaksi itku pinnassa.

Siltikin olen positiivinen ihminen ja luotan ihmisen hyvään. Enkä ole vihainen mulle väärin tehneisiin vaan itselleni. Pitkään olen yrittänyt pärjätä yksin. Eikä mulle ollut helppoa mennä lääkärille kertomaan mun vaikeuksista.

 

 

Tuon menneisyyden varjon vuoksi ymmärtää, voi olla joinain hetkinä suuri huoli oman tyttären ja tyttärentyttären vuoksi. Voimia niihin hetkiin, että rakkaus antaisi voimia.

Surullista kun olet joutunut aika aikaisin elämään ilman omaa perusperhettä. Sekö sinusta on tehnyt niin vahvan? Vai onko luja parempi sana kuvata olemustasi?

Väkivallan kohteeksi, hyväksikäytön, sitä ei toivo kenellekään. Onko se pahempaa kokea kun itse ymmärtää jo mitä itse tahtoo, vai kun kuten tuolla jossa raiskaavat lapsia jolloin lapsi ei ymmärrä vielä oikein mistään mitään?

Miksi vihainen itselle? Se mysteeri jos ratkeaa, voi olo helpottua? Olosuhteet on usein vaikuttamassa siihen, että jonkun hyväksikäytön kohteeksi voi joutua. Samaa probleemaa myös itse kannan; vaikka olen oppinut ottamaan vastaan anteeksiantoa, itseä usein moitin miten olisin voinut jossain tilanteessa toimia viisaammin. Mutta kun olen vain ihminen, ja nimeni voisi olla vaikka Vahinko ja Erehdys. Kuin vahingossa olen sattunut syntymään ja erehdyksiä tehnyt pitkin vuosikymmenien elämän matkaa.

Käyttäjä pala lasia kirjoittanut 12.08.2020 klo 12:20

keskustelua kirjoitti:

pala lasia kirjoitti:Nyt on lähete kolonoskopiaan tehty. Tuli hullunkurinen mielikuva, jos samaan aikaan pitäisi olla psykiatrilla ja tähystyksessä. Toivottavasti ei. Muuten pitää ainakin toinen siirtää.

Mulla on nyt kova vatsakipu kohtaus. Joko tämä on psyykkistä tai ei. Otin buranaa. Tärisin jopa. Osa syy voi olla, kun edellisestä syömisestä oli 7 tuntia. Nyt en enää tärise. Kipu on vielä. Jos tämä helpottaa niin hyvässä, jos kovenee, niin päivystykseen. Sinnekin kai pitää ilmoittautua ekaksi ennenkuin menee.

 

Toivottavasti tieto on koossa lääkäreiden näytöillä kun sulle aikoja antavat ja varaavat! Ei kukaan voi revetä kahtia ja olla eri paikoissa samaan aikaan. Se on heidän hoidettavissa, heidän vastuulla tarkistaa ettei satu samaan aikaan.

Tuo tärinä jos on psyyken puolelta johtuvaa, sen saat ite rauhoitettua kun hengität ja syvennyt vaan hengittämiseen siksi ajaksi kun se vaivaa. Ei ole ihme, jos sulla vatsassa tuntuu kaikki tämä mitä sun mielessä liikkuu kun tätä vaihetta menet kaikki muistot mielessäsi. Olen ollut paksusuolen tähystyksessä, peräpukamien vuoksi, ja siksi kun äidillä ollut peräsuolisyöpä ja pelkäsin sitä. Vuodatko sinä verta, näkyykö verta pyyhkiessäsi ulostamisen jälkeen? - Kokemus jännitti tosi paljon, mutta sain huomata että turhaan liian paljon sitä jännitin; kun huomasin etten pysty mitenkään mitään, aloin vaan mielessä laskea lampaita kun lääkäri ja hoitaja operoi tähystystä. Ei ollut syöpää. Äitikin oli hoidettu säteilytyksellä ja solunsalpaajilla eikä enää käy edes vuosikontrolleissa. Syöpäkin voidaan nykyään hoitaa täysin pois kun se ajoissa huomataan.

Hyvä että olet valveutunut oman fyysisen suhteen. Luottamusta itseen ja varjelusta 💗

 

Kiitos keskustelua!

Kyllä välillä tulee verta. Isällä oli Crohnin tauti. Molemmat isoisät ovat kuolleet vatsasyöpään. Äidillä ja isillä myös oli syövät. Äidillä oli rintasyöpä. Siskon kanssa jäi viimeiseksi viestittelyksi äidin rintasyöpäleikkauksen jälkeen, miten äiti voi. (Asun 100 kilometrin päässä kotipaikkakunnalta) Isillä oli alahuulessa syöpä. Molempien syöpä saatiin hoidettua. Lääkäri itseasiassa kysyi, pelkäänkö syöpää. En pelkää sitä.

Käyttäjä pala lasia kirjoittanut 12.08.2020 klo 12:56

keskustelua kirjoitti:

pala lasia kirjoitti:
Kiitos keskustelua! Osanottoni veljesi puolesta! ❤

Kyllä tiedän, kuka murhasi siskoni. Se oli hänen kolumbialainen aviomiehensä, johon tutustui puoli vuotta aikaisemmin. Hän murhasi liki sadalla puukoniskulla. Häntä ei koskaan tuomittu. Hän joutui vankimielisairaalaan. Hänellä oli skitsofrenia. Myöhemmin hänet karkoitettiin maasta. Oi Luoja, kun kirjoitan tätä siskoni 50-vuotispäivänä!

Nyt kuopukseni, ainoa tyttäreni elää afganistanilaisen miehen kanssa. Heillä on 1v3kk vanha tyttö. Hän on mummun silmäterä. En ole rasisti. Vävy vaikuttaa kivalta. Siltikin menneisyys luo varjon tähän suhteeseen.

Psykologin kanssa olen näistä päässyt juttelemaan. Ikävä kyllä mulle on tullut kuoleman halu. Varsinkin isäni kuoleman jälkeen kaksi vuotta sitten. Siellä he ovat lapsuuden perheeni pikkusisko, äiti ja isi samassa haudassa.

Äiti on yksi syy, miksi psykoterapia alkoi 10 vuotta sitten sekä raiskatuksi tuleminen 21 vuotiaana neitsyenä. Nyt mulla on kyllä liiaksi itku pinnassa.

Siltikin olen positiivinen ihminen ja luotan ihmisen hyvään. Enkä ole vihainen mulle väärin tehneisiin vaan itselleni. Pitkään olen yrittänyt pärjätä yksin. Eikä mulle ollut helppoa mennä lääkärille kertomaan mun vaikeuksista.

 

 

Tuon menneisyyden varjon vuoksi ymmärtää, voi olla joinain hetkinä suuri huoli oman tyttären ja tyttärentyttären vuoksi. Voimia niihin hetkiin, että rakkaus antaisi voimia.

Surullista kun olet joutunut aika aikaisin elämään ilman omaa perusperhettä. Sekö sinusta on tehnyt niin vahvan? Vai onko luja parempi sana kuvata olemustasi?

Väkivallan kohteeksi, hyväksikäytön, sitä ei toivo kenellekään. Onko se pahempaa kokea kun itse ymmärtää jo mitä itse tahtoo, vai kun kuten tuolla jossa raiskaavat lapsia jolloin lapsi ei ymmärrä vielä oikein mistään mitään?

Miksi vihainen itselle? Se mysteeri jos ratkeaa, voi olo helpottua? Olosuhteet on usein vaikuttamassa siihen, että jonkun hyväksikäytön kohteeksi voi joutua. Samaa probleemaa myös itse kannan; vaikka olen oppinut ottamaan vastaan anteeksiantoa, itseä usein moitin miten olisin voinut jossain tilanteessa toimia viisaammin. Mutta kun olen vain ihminen, ja nimeni voisi olla vaikka Vahinko ja Erehdys. Kuin vahingossa olen sattunut syntymään ja erehdyksiä tehnyt pitkin vuosikymmenien elämän matkaa.

Kiitos keskustelua, kun sanot mua vahvaksi. Et ole ensimmäinen, joka niin sanoo. Ei kyllä tunnu siltä.

Vaikka äiti oli mulle paha, kun hakkasi mut mustelmille ja uhkasi mun henkeä, kun olin alle 8v. Niin mulla oli 3 turvallista aikuista: isi, mummo ja A-täti. A-täti puolusti ja suojeli mua äidiltä.

Sitä en tiedä, miksi olen vihainen itselleni enkä pahantekijöilleni. Olen rankaissut itseäni. 10 vuotta sitten, kun tulin uudestaan raiskatuksi. Pääsin kolmesti käymään psykiatrilla. Psykiatri sanoi, että yritän tuhota itsessäni äitini.

Olen ihmetellyt psykologille, miksi olen taas tässä jamassa. Mm. 2009 äiti kuoli ja sairastuin masennukseen. 2010 raiskaus... 2011 avioero ja jäin yksin neljän lapsen kanssa. 2012 potkut 20 vuotisesta työstä, koska se työ loppui Suomessa. Tuona aikana kävin psykoterapiassa. Nyt tähän psykologin mukaan on tullut väliin hyvää. Niin mieli prosessoi asiat uudestaan. Niin ja oli pari raivoamistapausta miesten taholta. Toisessa opiskelukaveri raivosi syksyllä, kun olin kurssilla. Toisessa mies bussissa raivosi ja käytti samaa murretta kuin mun nuoruuden hyväksikäyttäjäni. Jostain syystä ne ovat laukaisseet mussa jotain liikkeelle.

Musta tuli masennuksesta huolimatta rakastava ja välittävä äiti lapsilleni. Lapseni ovat yksi mun kantava voima. Meillä on erittäin hyvät välit. Enkä soisi lapsilleni sitä taakkaa, että lopettaisin elämäni. Enkä tiedä, pääsenkö kokonaan menneisyyden taakasta eroon. Jos siihen tarvitaan viimeinen silaus. Isoja takapakkeja en enää kestä. Tosiasia on, että mun täytyy löytää luottamus huomiseen. Kunhan taas huvittaisi tehdä mitään. Kannustan ystäviäni, mutta itseäni kohtelen kaltoin.

Nyt odotan kutsua psykiatrille ja tähystykseen.

Käyttäjä kirjoittanut 12.08.2020 klo 13:31

Nyt vaan lyhyesti joitain ajatuksia...

Veikkaan, että tuossa itsevihassa on niitä aineksia joita imetty äidinmaidossa. Omalla äidilläni oli suhde äitiinsä sellainen, ettei mummi hyväksynyt äitiäni. Oli sanonut jopa isälleni äitiä riiamaan tullessa "älä tule, T on niin vaikea luonne" eli kai sekin kertoo jotain asetelmasta.  Minun synnytyä laitoksella oli hoitaja joutunut tuomaan minut käärönä äidille joka vasta kolmannella kerralla oli suostunut ottamaan vastaan. "Ei tämä ole minun". Kai oli niin iso pettymys kun ei ollutkaan poikavauvasta kyse.

Nämä jutut näyttää menevän niin ketjuissa. Kun ei ole alusta asti ollut hyväksytty sellaisena kuin on - tai äidin omasta tilanteestaan ja syistään johtuen - tuota hyväksytyksitulemista hakee koko elämänsä ajan.

Ihmisen mieli suojaa, vähän kerrassaan pulpahtaa käsittelyyn ja pohdintaan asioita, mutta ei kaikkea kerralla koska semmoista ei kestä kukaan. Niinkuin keho muistaa koetut jutut, niin mielikin. Hyväksyntä armahtaa paljosta vaikkei joka kohtaa käsittäisikään. Täytyy saada kokea rakkautta, edes antaa jos ei sitä saa, antaminen on toinen puoli sen kokemista.

Tuossa jotain niin tuttua, muille helpompi antaa välittämistä mutta itseä kohtaan välillä raastavaa asennetta.

Luottamus huomiseen on jo, tämän ajan selvittäminen vahvistaa sen.

 

 

Käyttäjä pala lasia kirjoittanut 13.08.2020 klo 17:14

Kiitos keskustelua!

Minä myös käytän usein ilmaisua äidinmaidossa. En ole syntynyt normaalisti vaan keisarinleikkauksella. Olin keskonen. Se oli isä, joka toi mulle äidinmaitoa joka päivä ei äiti.

Olin tänään torilla kahvilla parin ystäväni kanssa. Sinne tuli menneisyydestä kolme eläkkeellä olevaa terkkaria työterveydestä. Meinasin saada kohtauksen. Paniikkikohtaus iski myöhemmin rullaportaissa.

Vuonna 2000 kävin ekalla terkkarilla rikkoutuneen kynsinauhan takia. Käski laittaa betadinea. Käytin sitä. Ei auttanut. Olin töissä 2 iltaa ja 4 yötä. Sunnuntaiaamuna, kun pääsin kotiin ajattelin, että kuolen. Herättyäni menin päivystykseen. Siellä kysyttiin, onko peukalo palanut, kun nahka oli lähtenyt pois. Sanoin ei. Lääkäri laittoi kaksi puudutuspiikkiä. Teki kolme viiltoa ja puristi mädät pois. Laittoi siteen ja määräsi antibioottikuurin.

Vuonna 2002 toisella terkkarilla siskon murhan jälkeen menin mittauttamaan verenpainetta. Verenpaine oli pilvissä. Itkin terkkarilla ja terkkari itki mun kanssa.

Vuotta 2010 kolmannella terkkarilla raiskauksen jälkeen. Menin sinne suoraan psykoterapiasta. Ilman psykoterapeuttia en olisi mennyt. Terkkari oli rauhoittava ja kehotti menemään sairaalanmäkeen, jossa tutkimukset tehtiin, kun poliisi oli tullut.

Tämä kaikki tuli mieleen, kun näin terkkarikolmikon. Oli hirveetä saada paniikkikohtaus rullaportaus. Oli lähellä, että olisin mennyt nurin. Selviydyin kauppareissusta. Toinen paniikki iski linja-autoasemalla. En aina hallitse tunteitani. No, maanantaina on kerrottavaa psykologille.

Käyttäjä kirjoittanut 15.08.2020 klo 16:45

pala lasia kirjoitti:
Kiitos keskustelua!

Minä myös käytän usein ilmaisua äidinmaidossa. En ole syntynyt normaalisti vaan keisarinleikkauksella. Olin keskonen. Se oli isä, joka toi mulle äidinmaitoa joka päivä ei äiti.

Olin tänään torilla kahvilla parin ystäväni kanssa. Sinne tuli menneisyydestä kolme eläkkeellä olevaa terkkaria työterveydestä. Meinasin saada kohtauksen. Paniikkikohtaus iski myöhemmin rullaportaissa.

Vuonna 2000 kävin ekalla terkkarilla rikkoutuneen kynsinauhan takia. Käski laittaa betadinea. Käytin sitä. Ei auttanut. Olin töissä 2 iltaa ja 4 yötä. Sunnuntaiaamuna, kun pääsin kotiin ajattelin, että kuolen. Herättyäni menin päivystykseen. Siellä kysyttiin, onko peukalo palanut, kun nahka oli lähtenyt pois. Sanoin ei. Lääkäri laittoi kaksi puudutuspiikkiä. Teki kolme viiltoa ja puristi mädät pois. Laittoi siteen ja määräsi antibioottikuurin.

Vuonna 2002 toisella terkkarilla siskon murhan jälkeen menin mittauttamaan verenpainetta. Verenpaine oli pilvissä. Itkin terkkarilla ja terkkari itki mun kanssa.

Vuotta 2010 kolmannella terkkarilla raiskauksen jälkeen. Menin sinne suoraan psykoterapiasta. Ilman psykoterapeuttia en olisi mennyt. Terkkari oli rauhoittava ja kehotti menemään sairaalanmäkeen, jossa tutkimukset tehtiin, kun poliisi oli tullut.

Tämä kaikki tuli mieleen, kun näin terkkarikolmikon. Oli hirveetä saada paniikkikohtaus rullaportaus. Oli lähellä, että olisin mennyt nurin. Selviydyin kauppareissusta. Toinen paniikki iski linja-autoasemalla. En aina hallitse tunteitani. No, maanantaina on kerrottavaa psykologille.

 

 

Olipa sulla tuuri, kaikki kolme sulle tuttuja epämukavasta tilanteesta!

Nuo on aika ilkeältä tuntuvia tilanteita, kun pelko ottaa vallan. Tai meinaa ottaa. Käsitin, että nykyään hallitsetkin noita vaikeita tilanteita. Onni, ettet kaatunut niissä rullaportaissa!

Vaikeiden tilanteiden tunteita voikin olla aika mahdoton hallita. Minulle on annettu neuvoksi hengittämiseen keskittyminen ja kaiken muun unohtaminen siinä htetkessä. Paperipussiin jos voi hengittää, siitäkin voi olla apua, vaan aika harvoin sattuu kohdalle sellaista.

Käyttäjä pala lasia kirjoittanut 16.08.2020 klo 15:18

Kiitos keskustelua!

Olen mä useinmiten noita tilanteita hallinnutkin. Paniikki tuli aivan yllättäen. Osaksi siihen sekottui myös se työn menetys. Toinen ystävistä tunnisti myös terkkarit. Sain sanottua siitä terkkarista, joka itki mun kanssa. En saanut sanottua raiskauksen jälkeisestä terkkarista. Se tuli niin voimalla päälle. Tilanne aiheutti sen, että rankaisin itseäni, mitä en ole 9 vuoteen tehnyt. Olen mun kipuilujen kanssa ottanut pahasti takapakkia. No, huomenna mulla on psykologilla käynti.

Sekin rauhoittaa, kun kirjoitan tänne. Silloin, kun voin huonosti, on tarve kirjoittaa ja purkaa tuntojaan ulos. Nyt vaan taas satutin itseäni, mikä ei ole hyvä juttu! Ei kai se lääkäri turhaa laittanut lähetettä psykiatrille, vaikka sitä saa odottaakin.

Sitä kun asuu ja elää yksin, ei voi turvautua kehenkään. Muistelen lämmöllä aikaa, kun joskus oli syli mihin käpertyä. Mun täytyy kehittää itselleni se turva-ajatus. Silloin, kun ahdistus iskee, on tosiaan vaikeaa siirtää ajatus muualle.

Käyttäjä kirjoittanut 17.08.2020 klo 20:35

Siksi minulla on kissa 😸 .

Käyttäjä pala lasia kirjoittanut 17.08.2020 klo 20:54

Tänään tuli keskusteltua vakavasti psykologin kanssa. Nyt, kun kaikki on jotenkin pinnassa. Inhoan ja häpeän tätä olotilaa. Psykologin kanssa onneksi saan puhutuksi. Vasta lopussa tunnustin mun murtumisen viime viikolla. Mun on vaikeaa myöntää, että tarvitsen apua. Olen aina yrittänyt pärjätä. Onneksi elämässä on myös niitä helmiä, eikä pelkästään kusipäitä.

Tänään tuli yliopistollisesta sairaalasta kutsu tähystykseen. Onneksi ei tarvii mennä bussilla 50 kilsan päähän. Pääsen oman terveysaseman sairaalan puolelle poliklinikalle. Aika on vasta joulukuussa. Jos sitten paljastuu, mikä vatsaa vaivaa.

Käyttäjä pala lasia kirjoittanut 18.08.2020 klo 12:19

Kiitos keskustelua! Ihanaa kun sinulla on kissa. Meillä oli myös pari kissaa, veljestä n. 10 vuotta sitten, kunnes ne kuolivat. Moneen otteeseen olisin halunnut ottaa kissan. Tähän vuokra-asuntoon ei saa ottaa lemmikkieläintä. Sairastan astmaa ja olen herkistynyt kissoille. Kissalle pystyi kertomaan mitä vaan. Ja kissan silittäminen oli ihanaa! En kaipaa kylläkään kissanpissan hajua.

Nyt halaan enää pehmolelupossua, jonka olen tyttäreltäni saanut.

Käyttäjä pala lasia kirjoittanut 19.08.2020 klo 15:37

Nyt sain ajan aikuispsykiatrian poliklinikalle. Tai lapussa lukee mielialahäiriötyöryhmä. Mut ottaa vastaan lääkäri ja hoitaja. Aika on 14.9.20 eli neljän viikon päästä.

Olen lapseni kanssa ollut silloin, kun hän kävi Nupossa. Oli lääkäri ja hoitaja. Nyt en ole mukana vaan minä olen se kohde.

En yhtään tiedä, mitä odottaa. Olla vaan minä. Mitä on olla minä? Minä, jota on satutettu monesti ja useammalta taholta. Ei musta vielä tullut ehjää. En voi muuta toivoa, kun saisin apua. On mulla lupa ja oikeus siihen? Olen äärimmäisen epävarma itsestäni! Autan kyllä lähimmäistä. Sitten,  kun on kyse itsestäni, kyseenalaistan oikeuden apuun. Tätä tämä on, kun kipuilen.

Käyttäjä pala lasia kirjoittanut 21.08.2020 klo 15:08

Kävin te-palveluiden sivuilla katsomassa näkyykö musta tehty työkykyarvio jo. Ei näkynyt. Siellä näkyi kyllä 8 vuotta sitten tehty työterveyslääkärin tekemä. Kenellä pääsin käymään 3 vuotta.

Soitin terveysasemalle takaisinsoittojärjestelmään. Soittivat sitten takaisin ja selvisi, että lääkäri on tehnyt työkykyarvion 13.8.2020. Sitten se on postitettu mulle. Ei ainakaan vielä ole tullut.

Kysyin samalla, onko taas pääsy jatkossa omalle terveysasemalle. Niin on ollut jo 10.8. alkaen. Koronasta en uskaltanut kysyä. Olin mä jo huomannut, kun mun kihtilääke oli uusittu, niin sen oli uusinnut pääterveysasemalta sama lääkäri, joka sen mulle määräsikin. Siitä osasin jo epäillä, että voi olla pääsy jatkossa omalle terveysasemalle.

Psykologi on kyllä toisella asemalla. Siellä, missä olin puoli vuotta työllistettynä töissä 4 vuotta sitten. Oli kyllä ihana kokemus. Siellä käydessä tulee moikkailtua ainakin paria läheistä työkaveria infosta, jossa olin töissä sekä tuttuja laitoshuoltajia.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 21.08.2020 klo 23:01

pala lasia kirjoitti:
En yhtään tiedä, mitä odottaa. Olla vaan minä. Mitä on olla minä? Minä, jota on satutettu monesti ja useammalta taholta. Ei musta vielä tullut ehjää. En voi muuta toivoa, kun saisin apua. On mulla lupa ja oikeus siihen? Olen äärimmäisen epävarma itsestäni! Autan kyllä lähimmäistä. Sitten,  kun on kyse itsestäni, kyseenalaistan oikeuden apuun. Tätä tämä on, kun kipuilen.

Ihan varmasti sulla on oikeus hakea apua ja toivoa että löydät sen! Vaikka olisit vähän rikkinäinen, vaikka sua olisi satutettu. Joskus läheisistä huolehtiminen antaa kimmokkeen olla se joka kannattelee toista, ja antaa voimia selvitä vähän pidemmälle - mutta sitten kun tarve lakkaa tai omat voimat yllättäen hupenevat, sitä päätyykin uuteen tilanteeseen. Vastaanottamaan. Se on omalla tavallaan vähän pelottavaa (ainakin mulle oli), mutta toisaalta se voi myös olla lohdullista ja hoitavaa. Tajuta että joku välittää ja haluaa huolehtia minusta (vaikka en ole kyseiselle ihmiselle koskaan mitään antanut), samalla tavalla kuin minä olen joskus välittänyt ja halunnut huolehtia toisesta.