keskustelua kirjoitti:
pala lasia kirjoitti:
Kiitos keskustelua! Osanottoni veljesi puolesta! ❤
Kyllä tiedän, kuka murhasi siskoni. Se oli hänen kolumbialainen aviomiehensä, johon tutustui puoli vuotta aikaisemmin. Hän murhasi liki sadalla puukoniskulla. Häntä ei koskaan tuomittu. Hän joutui vankimielisairaalaan. Hänellä oli skitsofrenia. Myöhemmin hänet karkoitettiin maasta. Oi Luoja, kun kirjoitan tätä siskoni 50-vuotispäivänä!
Nyt kuopukseni, ainoa tyttäreni elää afganistanilaisen miehen kanssa. Heillä on 1v3kk vanha tyttö. Hän on mummun silmäterä. En ole rasisti. Vävy vaikuttaa kivalta. Siltikin menneisyys luo varjon tähän suhteeseen.
Psykologin kanssa olen näistä päässyt juttelemaan. Ikävä kyllä mulle on tullut kuoleman halu. Varsinkin isäni kuoleman jälkeen kaksi vuotta sitten. Siellä he ovat lapsuuden perheeni pikkusisko, äiti ja isi samassa haudassa.
Äiti on yksi syy, miksi psykoterapia alkoi 10 vuotta sitten sekä raiskatuksi tuleminen 21 vuotiaana neitsyenä. Nyt mulla on kyllä liiaksi itku pinnassa.
Siltikin olen positiivinen ihminen ja luotan ihmisen hyvään. Enkä ole vihainen mulle väärin tehneisiin vaan itselleni. Pitkään olen yrittänyt pärjätä yksin. Eikä mulle ollut helppoa mennä lääkärille kertomaan mun vaikeuksista.
Tuon menneisyyden varjon vuoksi ymmärtää, voi olla joinain hetkinä suuri huoli oman tyttären ja tyttärentyttären vuoksi. Voimia niihin hetkiin, että rakkaus antaisi voimia.
Surullista kun olet joutunut aika aikaisin elämään ilman omaa perusperhettä. Sekö sinusta on tehnyt niin vahvan? Vai onko luja parempi sana kuvata olemustasi?
Väkivallan kohteeksi, hyväksikäytön, sitä ei toivo kenellekään. Onko se pahempaa kokea kun itse ymmärtää jo mitä itse tahtoo, vai kun kuten tuolla jossa raiskaavat lapsia jolloin lapsi ei ymmärrä vielä oikein mistään mitään?
Miksi vihainen itselle? Se mysteeri jos ratkeaa, voi olo helpottua? Olosuhteet on usein vaikuttamassa siihen, että jonkun hyväksikäytön kohteeksi voi joutua. Samaa probleemaa myös itse kannan; vaikka olen oppinut ottamaan vastaan anteeksiantoa, itseä usein moitin miten olisin voinut jossain tilanteessa toimia viisaammin. Mutta kun olen vain ihminen, ja nimeni voisi olla vaikka Vahinko ja Erehdys. Kuin vahingossa olen sattunut syntymään ja erehdyksiä tehnyt pitkin vuosikymmenien elämän matkaa.
Kiitos keskustelua, kun sanot mua vahvaksi. Et ole ensimmäinen, joka niin sanoo. Ei kyllä tunnu siltä.
Vaikka äiti oli mulle paha, kun hakkasi mut mustelmille ja uhkasi mun henkeä, kun olin alle 8v. Niin mulla oli 3 turvallista aikuista: isi, mummo ja A-täti. A-täti puolusti ja suojeli mua äidiltä.
Sitä en tiedä, miksi olen vihainen itselleni enkä pahantekijöilleni. Olen rankaissut itseäni. 10 vuotta sitten, kun tulin uudestaan raiskatuksi. Pääsin kolmesti käymään psykiatrilla. Psykiatri sanoi, että yritän tuhota itsessäni äitini.
Olen ihmetellyt psykologille, miksi olen taas tässä jamassa. Mm. 2009 äiti kuoli ja sairastuin masennukseen. 2010 raiskaus... 2011 avioero ja jäin yksin neljän lapsen kanssa. 2012 potkut 20 vuotisesta työstä, koska se työ loppui Suomessa. Tuona aikana kävin psykoterapiassa. Nyt tähän psykologin mukaan on tullut väliin hyvää. Niin mieli prosessoi asiat uudestaan. Niin ja oli pari raivoamistapausta miesten taholta. Toisessa opiskelukaveri raivosi syksyllä, kun olin kurssilla. Toisessa mies bussissa raivosi ja käytti samaa murretta kuin mun nuoruuden hyväksikäyttäjäni. Jostain syystä ne ovat laukaisseet mussa jotain liikkeelle.
Musta tuli masennuksesta huolimatta rakastava ja välittävä äiti lapsilleni. Lapseni ovat yksi mun kantava voima. Meillä on erittäin hyvät välit. Enkä soisi lapsilleni sitä taakkaa, että lopettaisin elämäni. Enkä tiedä, pääsenkö kokonaan menneisyyden taakasta eroon. Jos siihen tarvitaan viimeinen silaus. Isoja takapakkeja en enää kestä. Tosiasia on, että mun täytyy löytää luottamus huomiseen. Kunhan taas huvittaisi tehdä mitään. Kannustan ystäviäni, mutta itseäni kohtelen kaltoin.
Nyt odotan kutsua psykiatrille ja tähystykseen.