Ystävällä oli eilen isot juhlat. Olo on yllättävän hyvä, joskin aika väsynyt. Kävimme rääppiäisissä syömässä eilisiä tähteitä (juhlapaikka oli siivottu jo aamulla, eli auttamaan emme ehtineet), lähtiessä työnnettiin vielä oluet käteen. Juna kotiinpäin lähtee keskellä yöllä, joten olemme hotellissa vielä tämän päivän. Kallista, mutta ehkä se ettei tarvitse kuluttaa päivää raahaten rinkkaa ympäri kaupunkia on sen arvoista.
Olo tuntuu aika turhautuneelta töissä. En oikein tiedä mitä tekisin siellä enkä oikein osaa ilmaista asiaa. Periaatteessa on tekemistä, mutta sitten taas ei. Jotenkin mieleeni on herännyt ajatus, jos olisin tehnyt toisin kun aloitin töissä ekat päivät ei olisi tällaista. Mulla oli suunnitelma miten teen mutta nyt tuntuu että se ei oikein toimikaan tuolla. Ajattelen välillä "kunpa vain olisin vähän puheliaampi niin olisi helpompaa". En sanoisi että työni on epämielekästä koko ajan, mutta se on fyysisesti rankkaa. Ei hirveän paljon jaksaisi tehdä enempää. Toisaalta välillä tuskastun kun ei ole sitä tai sitä työvälinettä. Toisinaan tuntuu että teen työtä liikaa (enemmän kuin pitäisi ja vaadittaisiin) koska olen ujo ja arka juttelemaan ja uskon että kukaan ei ole kiinnostunut tällaisesta kuin olen. En löydä aina puhuttavaakaan näiden työkavereiden kanssa. Voi siis olla että tekemistä ei ole riittävästi siellä, mutta en oikein saa ilmaistua sitä niin kuin edellä sanoin. Jotenkin tuntuu siltä että työkaverit on yliarvostetussa asemassa työpaikalla. Minulta on niin usein kysytty että oletko jutellut/ystävystynyt työkavereiden kanssa yms. Noin voisin kuitenkin kokeilla aloittaa juttelua kun saan tilaisuuden. En tiedä onnistuuko vai onko asiasta noussut pakkopulla joka on vain paisunut pääni sisällä tyyliin nyt on pakko jutella. Tuota itsekin välillä mietin miten löydän sellaisia ihmisiä jotka oikeasti haluavat olla kanssani. Se olisi kyllä helpompaa jos olisi puheliaampi. Pitää varmaan vaan hakeutua sellaisiin paikkoihin mitkä ovat itselle mieluisia ja niissä jutellaan kiinnostavista asioista ja tehdä asioita mistä pitää niin löytää helpommin samanhenkisiä ihmisiä. 🤔
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Lisäys
Purjevene kirjoitti:
Soroppi, minullakin on sellaista nyt, että ihan pieni stressi jostain pienestä asiasta saa myöskin minut välittömästi ylivireystilaan.
Onko sulla käytössä, Purjevene, millaisia keinoja kehon/mielen rentouttamiseen kun huomaat olevasi ylivireystilassa? Kiinnostaisi kuulla. Mä olen yritänyt lisätä päiviin mindfullness- tai meditaatiohetkiä, tai ohjelmatonta lepoaikaa (kun annan itselleni luvan tehdä mitä huvittaa, ilman sen suurempia tavoitteita tai ohjelmaa), mutta niinä hetkinä kun olen ahdistunut, en välttämättä kärsi olla paikoillani niin pitkään että tekemisen/kehon hitaus ehtisi rauhoittaa mieltä.
Tuosta samanhenkisestä seurasta - ymmärrän kaipuun syvän yhteyden ja merkityksellisen vuorovaikutuksen kokemiseen, mutta jos ihmissuhteita lähestyy siitä näkökulmasta että ei ole yhtään kiinnostunut arkipäiväisestä kaveruudesta, eikö siinä samalla sulje itseltään pois aika monta vaihtoehtoa? Tarkoitan, että voihan hyvin käydä niinkin, että suhde alkaa sellaisena kahvi-/lounasseurusteluna, mutta luottamus lisääntyy ja suhde syvenee vasta ajan myötä, joskus pitkänkin ajan päästä.
Minua alkaa ottaa päähän se, ettei korona-aikana ole edes mahdollista lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin. Se oli/on ollut minulle vaikeaa aina, ja nyt kun pelkään että kynnys siihen on koronaeristyksen myötä kasvanut niin korkeaksi, etten saa itseäni liikkeelle sitten kun sen aika on.
Totta, usein ystävyyssuhteet alkavat nimenomaan kahvi- tai lounasseurusteluna työpaikalla, ja ainakin itse toivoisin löytäväni työpaikalta elinikäisiä ystäviä joiden kanssa jutella/viestitellä joskus 20 vuoden päästä kun ei nähdä enää joka päivä. Voiko ystävyyssuhteita verrata työpaikan hakuun?
Voiko ystävyyssuhteita verrata työpaikan hakuun?
Ehkä prosesseista voi löytää samoja piirteitä, mutta eipä kyllä ainakaan minun kokemuksissani ole niin paljon yhtäläisyyksiä että olisi tullut mieleen verrata. Onneksi, ystävien hakeminen samalla tavalla kuin haen työpaikkoja tuntuu jotenkin kamalan stressaavalta ajatukselta. Kaipa minua houkuttelee enemmän sellainen orgaaninen, muun elämän ja tekemisen ohessa tapahtuva tutustuminen - ehkä siksi, että silloin siitä ei tarvitse ottaa asiasta niin paljon paineita, kun ei niin tietoisesti ajattele että yritän tässä ystävystyä?
Tavallaan kyllä hauska idea - miten kätevää ystävänhakujärjestelmä olisi! Sinne vaan laittaisi hakemuksen siitä, mitä ystävyyssuhteelta toivoo ja millainen on itse (mielestään) ystävänä, ja sitten vaan odottaisi yhteydenottoja...* Toisaalta, jotenkin tuntuu että ystäviä etsiessä on jotenkin enemmän "oma persoonallisuus" pelissä (ei voi mennä piiloon ammatillisen roolin taakse), joten niiden yhteydenottojen puute tai kielteiset päätökset voisivat tuntua enemmän murskaavilta.
*Ehkä jotkut netin seuranhaku- tai deittisivustot jo toimivatkin tällaisella konseptilla.
Vanillaflower kirjoitti:
Totta, usein ystävyyssuhteet alkavat nimenomaan kahvi- tai lounasseurusteluna työpaikalla, ja ainakin itse toivoisin löytäväni työpaikalta elinikäisiä ystäviä joiden kanssa jutella/viestitellä joskus 20 vuoden päästä kun ei nähdä enää joka päivä. Voiko ystävyyssuhteita verrata työpaikan hakuun?
Hei, jos on joku itseä kiinnostava ~ harrastus ~ jos niin voi sanoa, sen tiimoilla ehkä vois olla joku jossa samanlaista kiinnostusta aiheeseen; esim. jos jossain vaikka 'mielen kuvat' maalausryhmä tms. tai vastaavanlainen. Jos tilanteita tauoilla syntyy esim.kahvin tai paikasta toisen siirtymisen tilanteissa, jos voi rohkaista ja sanoa kuin jo tuntisi ihmisestä jotain (on samanlaista kiinnostusta esim. tässä esim.tapauksessa maalaamiseen). Nykyään työttömilläkin on mahd.saada koulutusseteli tms.minkä niminen se missäkin päin maata on ainakin yhteen kurssiin? näitä lyhytkursseja on monen tiimoilta. Itse ollut joskus kielikursseilla, mutta niillä porukka vaan koolla sen tunnin ja kaikk katoa, ei juurikaan mahd.tutustumisen alkuhin, joista ehkä yhdestä voisi tulla tutumpi. Tuommoinen prosessiluonteinen kurssi sisältää enemmän taukoja ja siten mahdollisuuksia?
Oo, kuulostaisipa maalauskurssi kivalta!
Kielikurssilla tekeminen on ehkä niin ohjelmoitua, että vapaalle juttelulle/tutustumiselle ei ole aikaa (tai sitten kielitaito rajoittaa sitä mitä haluaisi sanoa) - toisaalta, ainakin minä olen sen verran spontaaneja tilanteita jännittävä ihminen, että tehtävän varjolla voi myös tuntua turvallisemmalta jutella ventovieraille ihmisille, kun on ulkoapäin annetut ohjeet siihen mitä on tarkoitus sanoa - eikä kielioppi-/sanastovirheistä ole haittaa, kun kaikki ovat siellä oppimassa kuitenkin.
Muistatko keskustelua, minkä kielen kurssilla olit?
***
Viiden tunnin katkonaisilla unilla mennään. Ei-hyvä, koska suunnitelmissani olin päivällä skarppi ja aikaansaava, mutta niin käy välillä - katsotaan tavoitteita sitten uudestaan sen mukaan mihin kyvyt ja taidot riittävät. Kumppani kysyi alkuviikosta, eikö minun kannattaisi alkaa uudestaan syömään melatoniinia, nyt kun uniongelmia on 1-3 yönä viikosta. Ainakin eilen illalla olisi kannattanut se ottaa - muistan että asia kävi mielessäni (vai olikohan se jokin aiempi yö?), mutta jostakin syystä en harkinnut pillerin hakemista.
Täällä taas, puolikas melatoniini toi unen nopeasti, mutta vähän ennen kolmea herätessäni olin sen verran huolissani työkuvioista, että ajatusmyllyn resetoiminen muuta puuhailemalla tuntui välttämättömältä. Kirjoitin huolistani päiväkirjaan kunnes tuntui että olin saanut jotain päätettyä (pahin ahdistus lievitti) ja luin romaania - mutta tässäpä vielä ollaan, olo on sen verran levoton etten malttanut odotella unta.
Muistan.. Ehkä se oli englannin kurssi?
Nyt en löydä sitä viestiä jossa joku kysyi siitä useammn lauantain kurssista. Se oli tosiaan nimeltään Mielen kuvat. Ryhmä oli pieni, kun tila oli pieni, osaksi lattiatilassa maalattiin.
keskustelua kirjoitti:
Ryhmä oli pieni, kun tila oli pieni, osaksi lattiatilassa maalattiin.
Tästä minulle nouseva mielikuva on että istutte vanhan puutalon lattialla ringissä ja maalaatte toistenne selkiä tukena käyttäen 😊
Kivaa muuten, että olet tullut takaisin!
Vanillaflower kirjoitti:
Voiko ystävyyssuhteita verrata työpaikan hakuun?
Tämä kysymys oli mielessä uudelleen tänään, tällä kertaa näkökulmasta että kyllä voi hyvinkin - kummassakaan ei tulla sinua kotoa asti hakemaan, vaan omasta aktiivisuudesta on hyötyä.
Olin kai viimeksi sen verran uuvuksissa työnhakuun (vaikea tietää, milloin teen tarpeeksi), että en jaksanut yhtään ajatella asiaa. Ystävystyminen on minulle jonkin verran vaikea keskustelunaihe - ehkä siksi että se pakottaa minut kohtaamaan sen että olen aika ajoin yksinäinen, enkä siltikään ole valmis tekemään mitään konkreettista asian muuttamiseksi.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: lisäys
Mulla on taas vähän maanissävyinen työputki (joka usein edeltää deadlineja) menossa - päivät venyy yli kymmentuntisiksi, ja unta tulee sen verran mitä tulee. Suhtaudun siihen vähän kaksijakoisesti: toisaalta tuntuu hyvältä tehdä asioita jotka itseä kiinnostavat ja nautin yrittämiseen ja ponnisteluun liittyvästä haasteesta, toisaalta taas tiedostan että tällä voi olla ikäviä seurauksia omalle hyvinvoinnille, jos perfektionismi ja sellainen yritys työntää itsensä vielä pikkuisen parempaan suoritukseen jää deadlinen jälkeen päälle.
(Mieleen tulee miten terapeutilla oli tapana sanoa että seiskan suoritus on joskus kirkkaasti parempi kuin kymppi. Siinäpä jotain mitä yrittää pitää mielessä.)
Anteeksi unohdinkin vastata tähän lattialla istumisrinkiajatukseen..
Jotenkin hämärästi muistan ett ois istuttu just toisteppäin. Kukaan ei tuntenu ketään ennalta. Mun lähellä maalas kuitenkin vanhempi nainen, ja käytettiin osaksi samoja värejä/maaleja. Oli useamman lauantain sarja ne kokoontumiset. Jaettiin niissä koolla olemisissa jotain ajatuksia, joita muisteltiin viime kesänä torimarkkinoilla.. Saman kojun ruokajonossa peräkkäin seistessä alettiin sanoa jotain josta huomattiin ett ollaan jostain tutunolosia. Kelattiin kaikenlaisia mahdollisia paikkoja kunnes muistui Eli ihan sattuman sanelemaa on mun elämässä olleet tutustumisen poikaset. Elämässä on tullut kaikenlaista eteen, mutta onneksi kaikki rohkeus ei ole täysin kadonnu.
Kiva muuten ett huomasit paluun😊
Ei hätää keskustelua, multakin jää välillä useaksi päiväksi vastaamatta, kuten huomaat 🙂 Kiva sattumus tuo torijonossa tapaaminen.
Olen väsynyt. Sain haalimani työhommat melkein valmiiksi, mutta kaikki muu tuntuu kertyneen epämääräisiksi läjiksi joiden purkamiseen ja siivoamiseen ei riittäisi voimat. Pitkä lista lukematonta sähköpostia (lähinnä työpaikkailmoituksia, joista pitäisi selata läpi mitkä ovat minulle relevantteja, ja järjestää kiireellisyyden mukaan), ja lauantaihin mennessä pitäisi tyhjentää lipastot ja pakata laatikot muuttokuormaa varten. Ja koska olen uuvuksissa, tuntuu että pitäisi nukkua paremmin, ehtiä harrastaa enemmän, ja varmaan syödäkin terveellisemmin - taidan olla vain jonkinlaisessa riittämättömyyden kierteessä, jossa vaadin itseltäni aina vaan enemmän. Tuntuu pahalta se, että aiemmin vakuuttelin kumppanille (hänen stressiään rauhoitellakseni) että minähän voin työttömänä ottaa isomman vastuun muuttokuvioiden järjestämisestä, mutta nyt on mennyt omiin hommiin niin paljon aikaa ettei se ole toteutunut.
Mutta pala kerrallaan. Tänään palautin kirjaston kirjan, ehkä huomenna ehdin hakemaan postista paketin. Pitäisi myös lähettää "pikkuisen" myöhässä olevat joululahjat, mutta ehkä lykkään sitä vielä eteenpäin.
Jollain tapaa ehkä ystävystyminen on vaikea keskustelunaihe itsellekin kun ei ole koskaan ollut sitä parasta ystävää eikä oikein ystäviä ollenkaan. En edes tiedä olenko itsekään valmis tekemään ystävystyminen eteen mitään. Olen salaa kateellinen ihmisille, jotka voivat sanoa vaikka antavansa ystäville joululahjoja.
Muuttaminen on aikamoinen voimanponnistus. Tsemppejä siihen, ja muuhun mitä vireillä siellä. Lempeää suhtautumista tekemisiin, niin voimia riittää. 🤔☀️
Kiitos keskustelua, lempeitä tuulia myös sinne 💛
Joululahjat lähetin kyllä ihan perheelle vaan. Ystäville lahjojen antamisessa on (joskus odotettuun) vastavuoroisuuteen liittyvä ongelma - kun jotain antaa, toiselle helposti voi tulla huonommuuden tunne siitä ettei ole tullut miettineeksi mitään vastalahjaa. Ehkä jossain vaiheessa elämää on taas niin läheisiä ystäviä joiden kohdalla tämä ei tunnu ongelmalta, mutta ei nyt.
Silmiä polttelee väsymys, pitäisi varmaan mennä petiin. Mutta huomenna on kirjakerho, ja tämänkertaisesta setistä olisi vielä kymmenkunta sivua lukematta. Vaikka voihan sinne mennä vähän puoliksi valmistautuneenakin - en usko että kukaan siitä tuomitsee, ja jos epäilyttää puhua aiheesta josta ei tiedä samoja asioita kuin muut, voi olla hiljaa vaan.