En tiedä, mikä pitää minut hengissä. Voi kai puhua, että minulla on suunnitelmia – ei siis vain yhtä – itsemurhaa varten. Jostain syystä en ole vielä lähtenyt niitä toteuttamaan. Jotenkin tilanne pelottaa minua. Mutta toisaalta haluaisin olla jo kuollut.
Tapasin eilen ensimmäistä kertaa uuden hoitajani. Hän ei kysynyt mitään nykyisestä voinnistani. Ei mitään puhetta kriisistä, jossa nyt olen. Enkä minä kertonut. En selviä tällä hoidolla. Tarvitsen enemmän. Ehkä se olisi sitten se sairaalahoito, mutta ei vielä. Vielä en ole valmis astumaan sairaalan ovista sisään. En, vaikka se toisi turvallisuuttta.
Itkettää.😭
Ja pelottaa😯🗯️
Jardin Prive
Hei,
vastaan sinulle, koska sinä niin ystävällisesti vastasit minulle.
Ei, en tiedä mikä on elämän tarkoitus. Miksi synnytään ja kuollaan - ehkä sillä ei ole mitään tarkoitusta. Tarkoitus on vaan, että niin tapahtuu mikä tapahtuu. Jos tietäisimme tarkoituksen, miten se auttaisi meitä elämään? Olisiko silloin kaikki jo valmiiksi pureskeltua eikä sitten olisi enää mitään pohdittavaa? 😐
En jaksanut lukea koko ketjua läpi, sillä omakaan vointini ei ole maailman paras keskittymiskyvyn kannalta. Silti huomaan, että kirjoitat täällä hyvin mielenkiintoisesti ja pohdiskelevasti. Vaikutat ihmiseltä, joka taistelee olemassaolostaan ja jolla on annettavaa muillekin huolimatta omasta vaikeasta tilanteestaan. Jatka tuota taistelua, ehkä lopputuloksena on jotain hyvin arvokasta, syvää elämäntuntemusta ja viisautta. 🙂👍
Voimia sinulle.🙂🌻
Katariina
Kiitos teille, Vaeltaja-ihmettelijä ja Katariina50.
En jaksa nyt ajatella kuolemaa. 😉 Ei ole niin synkkä olo. Mutta kyllä minä silti kuoleman kanssa tanssin.
Jardin Prive
Minä ajattelen kuolemaa lähes päivittäin. Olen miettinyt miksi. Ehkä siinä vaan on jotain tavallaan lohduttavaa ja vapauttavaa, että kun ei meinaa jaksaa elää, niin toivoo, että voisi kuolla. Koska järjellä jos ajattelee, niin sehän olisi ihan kamalaa, jos itsensä tappaisi. Kyllä siinä puoliso ja lapset kärsisivät aikalailla. Samoin sisarukset ja ystävät. Jäisi monia ihmisiä kaipaamaan. Ja varmasti joku kokisi syyllisyyttäkin. Mutta kun tulevaisuus tuntuu pelottavalta, ahdistavalta ja toivottomalta, niin on helpompi ajatella sen tilalle kuolemaa. Olen yrittänytkin itsemurhaa monta kertaa. Lääkkeillä monta kertaa, ranteen viiltämällä parikin kertaa. Kerran yritin hypätä junan alle. Mutta juuri, kun olisi pitänyt hypätä, en sitten uskaltanutkaan. Ehkä minussa joku osa kuitenkin haluaa elää. Ehkä tulevaisuus on sittenkin, vaikka siihen ei jaksaisi uskoakaan.
Olen lukenut tätä ketjua ja Jardin Prive näyttää olevan kovassa kärsimyksen aallossa. Onneksi pääset kuitenkin aina siitä ylös, kuin aallon harjalla ja pohjalla. Itsemurhaa mietin itsekin aiemmin aika useinkin, eri tasolla tosin kuin Jardin Privellä varmaan, mutta huomasin sitten että sen ajattelu ja siitä puhuminen loppui kun tein päätöksen. On tietty tilanne, jonka toteutuessa en voi jatkaa elämääni. Nyt voin vain odottaa mitä tapahtuu. Mutta päätös toimintatavasta että teen todellakin lopun tästä kaikesta rauhoitti, enkä tunne enää tarvetta miettiä ja puhua itsemurhasta. Uskon että sinulla Jardin Prive on kuitenkin aika voimakas tahto elää, kaikesta huolimatta.
Nyt kuoli eno...
Luulen, että kun kirjoitan täällä tai puhun hoitohenkilökunnan kanssa itsemurhasta, minun ei enää tarvitse pelotella läheisiä asialla. Aiemmin puihuin monesti kuolemastani, mutta nyt, vaikka itsetuhoisuus on hetkittäin hyvinkin voimakas, minulla ei ole tarvetta kertoa siitä ihan joka paikassa.
Enon hautajaiset parin viikon päästä. (Kuoli ihan luonnollisesti.)
Jardin Prive
Tuntuu jotenkin etten jaksa enää. Odottaa. Että näkisin mitä tapahtuu tulevassa; en usko että mitään positiivista. Ajattelin, että jaksan odottaa miten ongelmat lopulta ratkeavat, nehän aina jotenkin ratkevat hyvään tai pahaan, mutta en usko että toivoa on missään. Miten täältä lähen olen päättänyt. On se vaan aika vaikeeta tietty ja pitäs olla varma, että talo on tyhjä riittävän kauan. Muutenhan menee pieleen jos joku ehtii väliin. Se nyt olis kaiken huippu. Väittävät että itsarilla uhkailu on hätähuuto. Kaipa se osin on, mutta kirjotan hätähuutoja vaan tänne, ettei läheiset huomaa mitään. Tietäähän ne että masentunut ja muuta, mutta täytyy jonkin aikaa vetää showta siitä, että se kaikki on nyt mennyttä ja voin mahtavasti nyt. Suunnittelu on kaiken a ja o. Hyvin suunniteltu on puoleksi tehty. Olen aika hyvä esittämään jne. mutta jo pitkään filmi pyörii päässä, hyvästien jättö lienee lähellä. Vaan mietin onkohan sitä helvettiä oikeasti, jos on niin sinnehän sitä tällä päätyisi eli menisi taas vaihteeksi ojasta allikkoon. Uskotteko ihmiset tuohon helvettiin? Toinen mitä mietin että jos kotona sen teen niin siitähän tulee hirveä sotku, siis ihan kirjaimellisesti ja läheiset löytää mitä jäljellä. Töihin vois jäädä ku kaikki on lähtenyt ehkä, sotku siirtyis sinne.