Painin itseni kanssa. Osa minusta huomaa ja haluaa nauttia kaikesta kauniista ja iloisesta. Osa ei salli sitä vaan tappelee kaikin keinoin vastaan hokien korvaani " muista sinulla ei ole oikeutta nautintoon. Tämähän on helvetti. ". Olen ajatellut ja luullut että tunnistan kaikki osat itsessäni mutta tätä en tunnista. Kuka tämä piru on joka niin kaihtaa kaikkea kaunista ja iloa tuovaa. Kuka on tuo vihainen ja katkera joka suorastaan pitää raudan lujasti kiinni kaikesta synkästä. Nyt hän on todella vihainen koska hänen yksin valtiuttaan minussa uhataan. hänen hallitsemaansa tilaan pyritään tunkemaan elämän iloa ja kauniita asioita, hyväksyntää ja ymmärrystä, lämpöä ja hellyyttä, tunteita. Hänen vihaansa ja katkeruuttaan pyritään kahlitsemaan näillä asioilla ja turruttamaan lääkeillä. Hän on vahva ja ei tule luovuttamaan helpolla mutta kuka hän minussa on ?
Olen pahoillani hänen puolestaan ja se saa hänet vain enemmän raivoihinsa. Hän ei halua sääliä, hän ei kaipaa mitään. Hän on minulle vihainen että olen alkanut sohimaan ampiaispesään jonka kuningatar hän yksinvaltiaan tavoin on saanut olla ja hallita rauhassa synkällä ja rautaisella tavallaan. Kuka hän sitten onkaan. On hänen vuoronsa väistyä.

Ruumis itse ilmoittautuu taas. Olen väsynyt. Nyt on mennyt jo ties kuinka monta yötä pätkä unilla ja aamut ovat aina vain vaikeampia. Mtt:ssä sanoivat että voin ottaa yhteyttä jos en jaksa. En kehtaa. Huomaan että vielä on kynnyksiä joita en uskalla ylittää. yritän pärjätä aina seuraavaan tapaamis kertaan ja en vain kehtaa ottaa tässä välissä yhteyttä vaikka välillä alkaa jo tuntua että olisi pakko kun väsymys piinaa jo niin kovasti. Minulla on edelleen tarve näyttää että jaksan ja pärjään. Mutta kelle minäkin tätä shouta esitän ja yllä pidän? Itseäni vain kidutan ja petän. Olen pässi kun en voi tajuta ymmärtää jo pikkuhiljaa päästää irti tästää naamarista ja muurista antaa väsymyksen ja heikkouden tulla esiin. He tekevät siellä vain työtään ja evät voi auttaa ellen itse anna periksi. Mutta kun ei luonne anna periksi. Olen tätä pärjäävää minää pitänyt pinnassa niin kauan etten osaa luopua siitä. En edes sen vertaa että myöntäisin tarvitsevani lepoa ja apua.

Olen taas miettinyt miten onneton olenkaan loppupelissä ihmisenä. Kadehdin niitä jotka pystyvät suoraan ilmaisemaan pahaa oloaan. Minulta se ei onnistu koksa häpeän itseäni ja asioitani. Sitten sorrunkin äärimmäisyyyksiin. Ensiksi sorrutaan alkoholiin että joko avaudutaan tai sitten satutetaan itseään ja sen jälkeen avaudutaan. Joku on väittänyt että olen vahva. En ole olen heikko. Olen liian heikko jotta osaisin myöntää itselleni tai edes jollekkin kinka paha olo minulla onkaan. Kuinka syvällä asioideni suossa olenkaan.
Nyt viikonlopuna taas join ja tilanne oli karata käsistä. Olen tietenkin ylpeä että hankin apua ja itseni satuttaminen jäi tekemättä mutta se miten yleisesti taas toimin oli kovin noloa. Miksi menin juomaan vaikka tiesin että siinä mielen tilassa se on äärimmäisen vaarallista puuhaa itselleni. Olenko todella niin itse tuhoinen että halusin turruttaa itseni niin että satuttamisen toteutus olisi helpompaa ja tunteet eivät pääsisi estämään tekoani. Jos olen niin olen todella sairas. Millainen tulevaisuus näin sairaalla ihmisellä voi olla. Olenko itsetuhoisuuteni vanki ikuisesti niin että aina kun jotain epämiellyttävää tapahtuu niin ei muuta nahka auki ja sairaalaan. Onko se ihmisen elämää enään. Vihaan itseäni tällaisena kuin olen. Aina keskusteluissa myönnän niin paljon asioita jotka ovat parempia vaihtoehtoja ilmaista tuskaa ja ahdistusta mutta sitten sorrun. Joku on sanonut että takapakkeja tulee eheytymisen tiellä ja niihin ei kannata jäädä jumiin mutta olen niin itsekriittinen ihminen etten kestä omia takapakkejani olllenkaan. Minulla vain ei saa olla niitä. Kun sellaisia tulee kasvaa häpeäni ja itse vihani suhteettomiin mittoihin ja niiden kanssa on todella vaikea elää.🤕

Minulla oli vielä hetki sitten päässäni selvänä mitä kirjoittaisin. Nyt se ei olekkaan niin selvää enään. Tunnen olevani nyt epäkelpo ihminen jonka sisus on läpensä mätä. Olen valtavan pettynyt itseeni ja minulla ei ole oikeutta tuntea että en ole huono ihminen. Koska olen sellainen. Niin moni ihminen on sanonut minulle että minulla on oikeus tunteisiini, minulla on oikeus apuun, minulla on oikeus tulla kuulluksi ja autetuksi. Koen kuitenkin evääväni itseltäni tuon oikeuden omalla tyhmällä käytökselläni. Minulla ei ole samoja oikeuksia kuin niillä jotka todella tekevät töitä paremman olonsa eteen jos en sen vertaa pysty että olisin toistamatta virheitäni. En koe yrittäväni tarpeeksi. En koe ottavani asioitani tarpeeksi vakavasti. Mikä oikeus minulla on ottaa apua vastaan jos en osaa pysyä irti vaikeuksista. En nyt päästä itseäni helpolla. Ja se on minulle ihan oikein. Minulla on oikeus olla vihainen itselleni. Minulla on oikeus olla armoton itseäni kohtaan että opin sen että virheistään on jokaisen maksettava ja rangaistuksetta ei pääse.

Kommentoin tähänkin, kirjoitin jo toisaalle. Edistymistähän tuo on. Eikä mikään takapakki. Miksi ihmeessä pidät sitä takapakkina?

Varmaan siksi että sorruin alkoholiin lievittääkseni oloa vaikka tiesin riskit tasan tarkkaan. Oloahan se vain pahensi mutta pitihän tyhmän kokeilla taas. Sitten hain apua hiprakassa ja se hävettää valtavasti. Temput tein itselleni vaikka tiesin että olisin voinut toimia toisin. Mutta en toiminut.😳

Viime perjantaina oli kaukan pelkäämä mtt käynti taas. Pelkäsin sen takia että häpesin pääsiäisen tapahtumia. Pelkäsin että minua peräti toruttaisiin mutta ei. Menin hämilleni kun sain kehuja siitä että olin osannut hakea apua enkä jäänyt pahan oloni kanssa yksin ja viiltänyt. Tämä myötätunto ja tsemppaus ovat minulle niin uusia ja outoja asioita että ne saa minut hämilleen jopa hieman ahdistumaan koska en usko ansaisevani niitä. En koskaan ole kokenut vastaavaa.
Kävimme läpi testejä joita olin täyttänyt. Minua pelotti mitä niistä selviää. En ollut kauhean hanakka kuulemaan itsestäni asioita vaikka samalla haluan niin kovasti tietää mikä piru minua vaivaa. Masennuksen lisäksi esiinon noussut hyvin vahvana vaativa persoonallisuus. Se kuultaa kaikesta läpi ihan selvästi. Toisaalta olen helpottunut että jotain selviää mutta samalla hämmentynyt. Vaativa persoonallsiisuus. Tiedän vaativani itseltäni paljon mutta olen aina ajatellut että muuten en elämästä selviä ellen vaadi itseltäni parasta koska maailma on paska paikka ja vain vahvat täällä selviytyvät. No ensi perjantaina taas jatketaan. Viiltämisen halu on minussa hyvin vahvana edelleenkin. Olen nyt tehnyt kovasti kaiken näköistä puuhaa jolla olen yrittänyt löytää toisenlaisen keinon jolla purkaa pahaa oloani ja ahdistusta sisälläni mutta mikään ei tunnu tehoavan. Vaikka en olekkaan sortunut niin olen kovin turhautunut koska kipu tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta purkaa mötikkää sisälläni ja nyt olen kieltänyt sen itseltäni. Näen välillä niin helpottavan kuvan itsestäni missä olen täynnä syviä viiltoja ympäri kehoa ja kuinka pikkuhiljaa paha veri se vain valuu minta ulos.Toivon että joskut haaveeni ovat erillaisia. Sellaisia missä aurinko paistaa ja kaikki on kaunista ja ihanaa ja ainoa asia mikä kehooni kohdistuu olisi auringin lämpö ja ihan vilvoittava tuuli. Nyt se ei vain ole haaveeni. Se on haaveeni haaveesta. Todellinen haaveeni on sykempi ja haluan siitä eroon.

Haluaisin muuttaa ketjuni otsikkoa. Vaikka elämä vielä tuntuukin ja pahemman kautta potkivan päähän niin en heluaisi otsikon olevan enään katkeraa elämää vaan Selviytyjän taistelu. Sitähän tämän on. Olen selviytyjä ja taistelen. 🙂👍

Tänään se nyt sitten virallisesti on. Täytän 40v. Aamulla kipitin heti peilin eteen vilasee miltäs 40v mahtaa näyttää. Samalta kuin ennenkin joten huokasin helpotuksesta ja totesin että voin edelleenkin väittää huoleti olevani 25v😉

Kun itsekselläin olen täällä kotosalla pyörinyt niin minulla on ollut aikaa taas ajatella . Olen huomannut oloni kohentuneen ja itsevarmuuteni kasvaneen. Olen miettinut myös syitä siihen. Osaltaan tietenkin lääkitys on auttanut mutta mitä minussa itsessäni on tapahtunut. Kun muistelen alkuaikojani tätä työrupeamaa alottaessani ensimmäisen oli vahvana pinnassa häpeä itsestäni ja pahasta olostani. Olin katkera ihmisille jotka vaikuttivat onnellisilta ja tasapainoisilta ja epätoivoisesti yritin olla heidän laisensa toivoen attä kun suljen murheet sisääni ne jossain vaiheessa kyllästyvät vaivaamasta minua ja katoavat pois. Odotin vain sitä uutta ja eheämpää päivää jolloin huomaan näin tapahtuneen. Kuitenkin odottaminen oli tuskallista ja paineet nousivat aika-ajoin pintaan sellaisella voimalla että purin niitä itseeni koska muutakaan en keksinyt ja pidin itseäni heikkona ja koin etten yrittänyt tarpeeksi kun en onnistunut joten rankaisin itseäni.
Nyt kun mietin niin suurin muutos on ollut siinä ehkä että olen tunnustanut murheeeni todellisiksi. Ne ovat olemassa ja vaikuttavat minuun. Koen että jos en tunnustaisi murheitani todellisiksi ja olemassa oleviksi kuinka voisin työstää niitä ja koskaan saada/ löytää niille omaa paikkaansa elämässäni ja menneisyydessäni. Kuinka voisin jättää sellaista taakseni minkä olemassa oloa en ole koskaan tunnstanut?. Nyt olen ja yllättävää kyllä romahtamisen pelon sijaan olen saanut rauhaa ja vahvuutta koska nyt uskallan käydä niiden kimppuun. Tiedän heikkouteni ja näin pystyn paremmin työstämään niitä. Taival tulee olemaan pitkä ja saattaa olla että edistyminenkin hidasta mutta ainakin tunnen että on valtavan paljon toivoa koska nyt tiedän mitä työstää. Joskus vielä uskon niin nämä kaikki menneisyyden peikot ja asiat kääntyvät minua hallinneista tuskallisista ja ahdistavista asioista omaksi vahvuudekseni selvitä eteen päin ja antaa lapselleni realistiset ja hyvä eväät tulevaan. Maailmani ei ole mustavalkoinen.

Tätähän tämä elo ja olo varmaan tulee olemaan. Sahaamista aika-ajoin laidasta laitaan. Tunnen nyt taas alkavani valua pohjattomaan kuiluun kun vasta viikko sitten kävin mtt:ssä kertomassa miten minusta on tuntunut hyvältä jo pitkän aikaa. Nyt ei tunnu hyvältä. Suru ja epätoivo täyttää minua hiljalleen sisältäpäin ja alan taas väsyä. Tuntuu kuin elämäni seisoisi. Polkee paikallaan. En halua tätä takapakkia mutta tunnen kuinka se tunkee läpi vaikka kuinka tappelen vastaan. Ja tämä tappeleminen väsyttää. Tunnnen jo valehtelevani itsellenikin. Esittäväni roolia jopa itselleni yrittäen saada itseni uskomaan että kyseessä on yksi huono päivä vaan. Mutta mitä kun niitä alkaa tulla taas putkeen ja sen huomaaminen masentaa. Ei ole oikein joutua murehtimaan sitä että murehtii vaikka ei tiedä edes mitä. olisi ihanaa jos murheet olisivat sellaisia että ne edes selkeästi johtuisivat jostain eivätkä vain tulisi ja olisi.🤔

Asiat nyt tuntuvat kolahtelevan enemmän kuin ennen. Johtuuko kenties siitä että muurini murenevat. Pointti on nyt se että tajuan loppupelissä olevani kuitenkin yksin näiden esiin nousevien tunnetilojeni kanssa. Tunnetilojen ja ajatusten jotka ovat aina olleet läsnä mutta jotka ovat olleet muurini takana. Muurin joka on suojellut jopa minua itseäni niiltä. On tietenkin hyvä että minulla on mahdollisuus käydä mtt:ssä puhumassa asioista mutta harvoin jos voisin sanoa koskaan tunteet ja ajatukset ovat pinnassa juuri silloin kun siellä olen. Ne ovat silloin kun olen yksin ja minun on kestettävä ne yksin. Seuraava aika kun mtt:hen on niin usein tilanteet ovat jo menneet ja eletyt. Sitten minun on vaikeaa jo puhua niistä koska ne eivät tunnu enään niin pahoilta. Alitajuisesti koen jo selvinneeni taas yhdestä ja siitä on enään turha puhua kunnes kohdalle osuu toinen ja sitten taas toinen ja toinen. Kierre on loputon. Joskus mietin.............mietin miten paljolta muurini minua onkaan suojellut vaikka tiedosta että sen kanssa ikuisuuksiin eläminen mahdollisesti olisi tuhonnut minut pikkuhiljaa ihmisenä. Kaipaan muuriani koska tunteet ovat niin todellisin ja voimakkaita. En ole koskaan halunnut törmätä niihin ja käsitellä niitä. Nyt se on vaikeaa ja hämmentävää.

Minä olen lakannut olemasta katkera verratessani muiden elämään (no en ihan kokonaan), koska olen ruvennut ajattelemaan, että ehkä muutkin esittävät kuten minäkin. Ulospäinhän minäkin näytän hyvinkin vahvalta ja pärjäävältä. Kaikki, jotka vähänkään kuitenkaan tietävät, minkälainen perhetilanne meillä on, kyselevät aina ihmetellen, miten minä jaksan. No, paremmin minut tuntevat tietävät, etten todellakaan jaksa vaan romahtelen tämän tästä.

Olen myös miettinyt, että onko tässä elämässä mitään järkeä, kun tämä on tällaista rämpimistä ja romahtelua. En usko, että tämä tämän paremmaksi muuttuu koskaan. Täytynee varmaan vaan hyväksyä tilanne ja antaa tämän huolestuttavasti alkaneen syrjäytymisen edetä. ☹️

Käyn nyt läpi asioita todella rankan kaavan kautta. Tunteet heittelee laidasta laitaan ja hetkessä saatan muuttua vahvasta ja hyväntuulisesta, väsyneeksi ja epätoivoiseksi.
Sairasloma on ollut minulle hyväksi vaikka olenkin tuntenut sen aika-ajoin ahdistavaksi.
Ruumiini tekee omaa työtään väsymyksen ja tressin kanssa. Olen nyt kahtena yönä hikoillut valtavasti mutta aamut ovat sitä mukaan parantuneet.
Mielessäni pyörii kuitenkin koko ajan tunne elämäni tyhjyydestä. Parisuhteeni tai sen poikasen toivottomuudesta. Tunnen olevani vain kassien tyhjennys paikka. En pääse tuosta tunteesta eroon vaikka toinen sanoisi tai tekisi mitä. En saa jutusta kiinni millään. Kaipaan lämpöä ja hellyyttä mutta tunnen että sitä saadakseni minun on uhrattava itsestäni jotain.
Olen menettänyt myös parhaan ystäväni tämän masennuksen myötä. Tämä on ollut asia jonka sisäistäminen on vienyt minulta aikaa. Olen ollut surullinen mutta nyt tunnen masennuksen vain erotelleen jyvät akanoista. Onko hän sittenkään todella ollut paras ystäväni vai vain ihminen jonka kanssa olen tullut hyvin toimeen ja olenko itse tiedostamattani ollut hänelle vain juuri tuo jälkimmäinen. Ilmeisesti. Kuitenkin vaikka asia satuttaa se helpottaa. Selkeyttää maailmaani ja en tunne enään eläväni valheessa. Valheessa joka on perustunut vain omien luulojeni pohjalle. Tervetuloa siis todellisuuteen.
Vaikka asiat joista kirjoitan eivät ole sieltä mukavimmasta päästä olen ajatellut että ne kuitenkin ovat vahvistaneet minua ihmisenä. Tunnistan tyytymättömyyteni ja sen aiheuttajat. En enään lakaise niitä piiloon vaan otan ne sellaisena kuin ne on ja nyt haluan että ettei asiat enään jatku näin. Minulle on kehittymässä oma tahto. Halu miellyttää itseäni. Halu tuntea että olen enemmän arvoinen. Minulla on oikeuteni.
Ähh näillä eväillä ja sekavalla kerronnalla eteenpäin😝

Minusta tuo kuulosti hienolta ja on selvästi merkkejä eteenpäinmenosta. Ehkä minullakin vielä jonain päivänä. Hirvittävän hitaita on kyllä nämä toipumisen prosessit.