Minulla on ollut tässä aikaa taas miettiä viime aikaisia reaktioitani tähän pika suhteen päättymiseen. Yksi sana kuvaa sitä todellista tunnetta joka minulla oli asioiden selviämisen jälkeen vaikka kuinka oikein itse toiminkin. Tunsin itseni taas hyväksikäytetyksi. Kaikki vanhat tunteet ja ajttelu tavat nousivat pintaan. Joku käytti minua hyväkseen. Olin siis helppo ja tyhmä nakki kun kuvittelin siinä olevan jotain muuta. häpeän tapahtunutta ja haluan taas vain unohtaa. En halua tai kehtaa kertoa asiasta kenellekkään koska minua pidettäisiin varmaan epäonnistujana ja hölmönä ja tyhmänä. Nyt teroitan että näin ei varmaankaan todellisuudessa ole mutta vanhat opitut tavat toimia ja ajatella ovat vahvana.
Minulla on ensiviikolla mtt käynti ja voitte uskoa että kynnys puhua epäonnistumisestani voi olla liian suuri koska edellisellä kerralla olin vielä innoissani tästä uudesta " suhteesta" . NOLOA.🤨

No niin..... oli ystävä kylässä ja nyt hän lähti. oli tuo minun vuosien takainen ex kihlattuni. Hauskaahan meillä oli taas jutella ja kas kummaa nyt sen lapsi katras on tainnut kasvaa taas yhdellä. Lapsen äiti ei suostunut isyys testiin joten ihan arvailujen varaa jää. Kehotin häntä pitämään päänsä koska yhtään ylimääräisestä ei hänelläkään ole varaa enään maksaa. Kolmesta kun jo makselee. Sanoin että elä ihmeessä niiin vapaasti kuin haluat mutta käy nyt hyvä mies vetämäs vaikka putket poikki kun ei tuolla yläpäässä tunnu yhtään itsesuojelu vaistoa olevan. Vonkashanse tietenkin mikä tyypillistä on. Muutama kuukausi sitten olisin ollut ahdistunut mutta myös antanut koska olisin kipeästi ollut kiitollinen kaikesta huomiosta mutta nyt oli jyrkkä ei. Siihen tuo totes että ootkos liian selvinpäin taas että ei hätää mennään käymään baarilla ja juodaan parit. Okei...tuo kuulostaa tosi tylyltä mutta toisaalta täyttä totta. olen itse vielä viimevuoden puolella syyllistynyt siihen että aina kännipäissäni soitin hänelle ja kinusin hänen luokseen. Tai näin myös tapahtua vielä tämänkin vuoden puolella kun tuli niitä jälki ehkäisypillereitä haettua. No nyt on vaan niin että sanonta " vanha paska ei lämmitä" on enemmän kuin todellisuutta. Sanoin sen myöskin hänelle. Tiedän ettei hän sitä varmaan tosissaan ottanut mutta minä sanoin sen tosissani ja myös riemukseni tarkoitin sitä. Minun ei tarvitse enään uhrautua saadakseni lämpöä ja huomiota. Saan sitä sitten ihan luonnostaan ja oikealla tavalla kun se hetki ja sellainen ihminen eteeni löytyy. 😳

Luin läpi viestiketjun ensimmästä kertaa. Itkin alussa ja nauroin ääneen lopussa kyyneleet silmissä. Muistan sen, kun itse havahduin siihen, että minulla on oikeus tahtoa. Ei vaan antaa vaan myös vaatia. Itseni tähden. Sen jälkeen olin 6 vuotta yksin ja kunnes tapasin prinssini, jolle olen kuningatar.
Ihanaa, kun sinä huomasit saman. Olet arvokas ja itse itsesi paras ystävä. Hyviä ja huonoja päiviä tulee, mutta huonot pitää antaa itselleen anteeksi ja odottaa vaan sitä parempaa päivää. Niitä tulee kyllä!
Voimia syksyyn!

Aamun fiilikset. Nukku Matti saa edelleen haistaa pask.....! Ilalla kiusas oikein tosissaan ja aamulla ei olisi antanut herätä millään. Yö meni painajaisten merkeissä. Oli kyllä niin yliluonnollista että huhhu. Mustia kissoja ja pahoja velhoja. Henkien taistoa ja minä siellä pakenin henkeni edestä ettei tämä velho löytäisi minua. Nyt herättyäni päässäni on soinut vaan että " maailmassa monta on ihmeellistä asiaa se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa". Että näillä eväillä tänään

Huolet hajottaa. Ne syö minua salakavalasti sisältä päin. Pelko ja huoli lähimmäisen puolesta samalla kiitollisuutta tuntien omasta puolesta. Huono omatunto oman elämän eteenpäin menemisestä hitain ja haparoivin askielin mutta kuitenkin liikkuen eteenpäin samalla kun voin vain seurata sivusta lähimmäiseni tuskaa ja väsymystä. Ristiriitaiset tunteet. Voinko samalla kyetä tuntemaan hyvää mieltä omasta edistymisestäni kun toinen voi huonosti. Onko minulla siihen oikeus? Olenko itsekäs?. Entäpä jos liiottelen. Vaikka näen ja koen kaiken niin näkemäni ja kokemanihan saa minut vain ajattelemaan asioita ja perustelemaan niitä itselleni. Jospa olenkin väärässä? Jospa siis vain liioittelen? Mutta mitä jos en olekkaan? Mitä jos huoleni onkin aiheelllinen ja oma pelkoni siitä etten voi luottaa omaan päättely kykyyni johtaakin tapahtumiin jotka oli ollut estettävissä? Mutta jos reagoin ja sitten selviääkin että huoleni on ollut turhaa ja menetän hänet elämästäni koska olen vain saanut tuhoa aikaiseksi. Olenko valmis siihen? Päätäni särkee. Väsyttää. Sanoin eilen mtt:ssä että minulla ei ole riittävästi aikaa itselleni. Minulla ei ole mahdollisuutta levätä ja olla vain ollen ajattelematta mitään niin iloja kuin suruja. Haluaisin niin olla. Olla vaan. Edes hetken jossain muualla minne tämä maailma ei ulottuisi murheineen, iloineen, vastuineen. Vain minä.
😑❓

Maanatai aamu. Tunteet hyvin ristiriitaisia koska jon vertaan omaa elämääni lapseni kanssa ympärilläni tapahtuviin asioihin voin vain todeta miten hyvä meidän on olla mutta miksi en osaa nauttia siitä? Minulla olisi syytä olla kiitollinen monesta asiasta elämässämme ja olla ylpeä moneta asiasta joita olen kyennyt yllä pitämään elämässämme masennuksestani huolimatta mutta en tunne iloa, en ylpeyttä. Tunnen toki tyytyväisyyttä mutta nautinto puuttuu. Tämä masennus on inhottava kaveri. Ei hyvä kaveri ollenkaan. Se ei anna nauttia siitä mitä elämässä on. Taistelen sitä vastaan mutta se onkuin huono vuokrakainen jota suojelee laki siitä kauanko hän voi vielä minussa mellastaa tekemämme vuokrasopimuksen turvin. En jaksaisi katsella masennusta enään yhtään. Se on loinen joka on pesiytynyt elämääni. Olen kuitenkin aikamoisella lois häätö kuurilla ja toivon että se ajanmyötä tepsii. Uskon että se ajan myöta tepsii.😉

Päivä on mennyt kuin uhmaikäisellä kakaralla. Mä en tarvi mitään, en ketään ja selviän ihan itsekkin kiitos vaan periaatteella. Olen ollut aika väsynyt ja kettuuntunut. Päivä kävi todella voimille kun viimeöynä oli taas aikalailla omaa kivaa ja jännää. Heräiltyä tuli ja tottakai pirteäni kuin mikä. Aamulla sitten väsytti ihan komeasti ja tietenkin koko päivän. Samalla kun uhmaan kaikkea nyt niin väsymys ajaa mitä mahdottomimpiin mietteisiin. Sitä on roikuttu hirre........ja jääty auton alle. Kaikkea siis mikä vain saisi minut pois tästä väsymyksestä ja paskasta. Minun on nyt vaikeaa nähdä maailmaa positiivisena paikkana ja totuus on että olen myös helv.......väsynyt tähän valittamiseeni. Tuntuu etten nyt muuta osaakkaan ja nyt tämäkin alkaa tökkiä. Siis kaikki tökkii. Silti niin kovasti yritän ajatella että mulla mitään hätää oo ja valittamisen aihetta kun kaikki on kuitenkin loppupelissä niin pirun hyvin. Olen vain niin nuija etten saamari tajua sitä enkä nää. 😠

Tänään kuulin eräältä vanhemmalta rouvalta pienestä tytöstä joka oli tullut heidän oven taakseen itkien ja pyytäen että tämä rouva voisi saattaa hänet mummulaan koska hän ei vielä osaisi yksin koko matkaa mennä. Hänellä ei kotona asiat kuulemma ollut hyvin. Hän lähti saattamaan tätä pientä tyttöä. Kun he pääsivät tytön mummon luo hän näki kuinka mummu nappasin tytön suojelevaan kainaloonsa ja vei kiittäen sisälle, Silloin hän tiesi huokaisten helpotuksesta että tuolla tytöllä olisi aina paikka minne paeta kun ei voi kotona olla. Hänelle tämä tieto oli tehnyt hyvää koska hän oli sydän syrjällään katsonut miten tuo pieni tyttö kärsi vanhempiensa elämästä. Hän kertoi että vuosia haukuttu ja parjattu tytön isäpuoli oli sanonut hänelle aikoinaan että jos tätä tyttöä ei olisi hän ei enään päivääkään olisis ollut koko suhteessa mutta tytön takia hän jäi. Hän siis suojeli tuota tyttöä. Tyttö vain ei koskaan saanut tietää sitä. Hänet kasvatettiin ajattelemaan että isäpuoli oli ryyppäävä narsisti. Ilkeä ja paskamainen mutta tuolle tytölle hän oli pelastava enkeli. Ilman häntä ei tuota tyttöäkään enään olisi. Tuo tyttö olen minä ja tuo rouva nykyään 72 vuotias entinen naapurimme. Ensimmäisen kerran kuulin jonkun ihan oikeasti vahvistavan sen mitä itse olen kantanut muistoissani koko ikäni. Se että joku toinen kertoi tuon pienen tytön tuskasta ja peloista sai sydämmeni särkymään ja itkemään verta. Valtavan voimakas tunne. Tunne siitä miten pahoillani olen tuon tytön takia ja miten epäreilusti maailma kohteli jo niinkin pientä tiitiäistä. Järkyttävää.
😟

Lapseni piti viimeviikolla viedä kouluun jokin kirja. Hän vei minulta saamansa Mika Waltarin- Kiinalainen kissa. Täynnä mitä ihanimpia Waltarin satuja. Olen aina rakastanut tuota kirjaa jonka aikoinaan omalta papaltani sain. Varsinkin kertomusta prinssistä ja unineidosta. Siinä prinssi on syntynyt hyvin vauraaseen kuningaskuntaan mitä mahtavimpien tähtien alla. Hän on haaveilija ja isälleen täysi mysteeri koska kuningaskunnan kaikki aarteet eivät tunnu poikaa kiinostavan. Ihankuin hänen mielessään kokoajan olisi jotain muuta. Niin onkin. Mystinen unineito joka öisin tulee aina prinssin uniin mutta aina niin huntuun verhoutuneena ettei prinssi pysty näkemään hänen kasvojaan. Kasvettuaan prinssi päättä lähteä etsimään ja löytää tämän unineidon. Prinssin mukaan lähtee myös hänen hyvä ja ainoa ystävänsä joka on palvelväen tyttö. Yhdessä he taittavat matkaa kohdaten mitä henkeäsalpaavimpia asioita esteitä. On jäätävää lunta joka rikkoo prinssin heikot kengät. Tyttö antaa omansa ja samalla itse rikkoo jalkansa jäätävässä maassa. Tyttö ei välitä ja prinssi ei huomaa. Tyttö uhraa itsensä jokaisessa haasteessa joka eteen tulee prinssin puolesta. Matkan aikana hän joutuu luopumaan silmiensä kirkkaudesta, hiustensa kiillosta ja puolesta sydän verrestään ollen matkan lopulla heikko, verillä ja viehättyvyytensä menettänyt. Perillä he kohtaavat haasteen jossa he ovat juuttuneet luolaan jota vartioi henki. Päästäkseen luolasta on jommankumman annettava henkensä. Yhdessä he eivät voi siis sieltä enään lähteä. Tyttö on valmis tekemään sen epäröimättä. Tuo haaste on kuitenkin jo sellainen että se saa prinssinkin silmät aukeamaan. Tämä ystävähän on kulkenut hänen rinnallaan ja antanaut kaikkensa hänen puolestaan. Eikä hän ole noteerannut sitä mitenkään. He saavat miettiä asiaa yön yli. Nukkuessaan prinssi taas kohtaa tuon unineidon mutta nyt neidon huntu laskeutuu pois kasvoilta ja prinssi näkee että tuo tyttö hänen vierellään on sama kuin unineito hänen unissaan. Hän järkyttyy. Kun aamulla on päätöksen aika on prinssi valmis uhraamaan itsensä tuon tytön takia. Henki toteaa että koska heidän molempien halu uhrautua toistensa puolesta tulee niin puhtaasta sydämmestä ei kuolema voi vaatia kumpaakaan. Näin he saavat pitää toisensa ja voivat palata kotia. Tyttö prinssin valittuna.
Lapsesta asti olen aina halunnut olla kuin tuo tyttö. Halunnut olla tärkeä ja ajatella lähimmäistäni. Auttaa ja suojella. Toivoen että joskus jonkun silmät aukeaisivat ja minäkin olisin jonkun unineito.
Raamatun tarinoissa tosiaan Esterin tarina on lempparini. Siinä Esteri ei ole kuninkaalle oikeastaan sen kummempi vaimo kuin kukaan muukaan vaikka onkin lumonnut kuninkaan kauniilla ulkonäöllään. Esteri on surulllinen koska kaipaa rakkaan kuninkaansa huomiota. Osoittaakseen uskollisuutensa Esteri ryhtyy hengenvaaralliseen hankkeeseen paljastaakseen salaliiton kuninkaan hovissa. Hän onnistuukin siinä ja saakin erityisen paikan kuninkaan sydämmessä.
Kaava on ajatuksena hieman sama. Jos uhraat itsestäsi joku vielä huomaa sen ja osaa arvostaa sitä. Jollekkin olet sitten se tärkein.
Mietin että tämä ajatus on ohjannut minua koko elämäni. Olen aina yrittänyt tehdä parhaani toivoen että se riittäisi edes jollekkin ja olisin lopulta jollekkin tärkein, minulla oli paikka jonkun sydämmessä. Olisin unineito. Ehkä osa onnettumuudestani johtuu juuri siitä etten koe koskaan tapahtuneen niin. En äidin, isän tai yhdenkään suhteeni kanssa.

Ei hyvin mene jos kirjoituksensa voisi noin aloittaa ja miksi ei voisi? Juurihan aloitin. Vaikka pidän itseäni suunnilleen järjissään olevana ihmisenä en aina voi käsittää toimintaani. Lauantaina tuli sitten pitkästä aikaa haettua tikit. Paska nakki. Tämä kerta on ollut kaikista kerroista varmasti vakavin. Ja sen varjolla otin itselleni ajan mitä nopeammin mtt:hen. Koska seuraavaan aikaan olisi ollut vielä kaksi viikkoa. Olen jo aikaisemmin tiedostanut että kun vahingoittamis kertani ovat vähentyneet ovat fantasiani raaistuneet. Aikaisemmin olen viiltänyt itseäni vain turvallisille alueille jos näin voi sanoa. Nyt kuitenkin toteutin yhden fantasioistani ja se ei ollut hyvä. Pelkään itseäni koska nyt tiedän etten juurikaan välitä kuinka lähellä hengenlähtö voi olla vaikka tiedostan sen. Toimintani oli systemaattista ja rauhallista. Vaikka olinkin kuin suihkulähde ja tiedostin tilanteen vaarallisuuden minua ei haitanut se vaan minua haittasi sotku minkä olin saamassa aikaiseksi. Aloin siivota raivokkaasti periaatteella koti pitää olla siistänä jos sinne vaikka seuraavan kerran meneekin joku muu kuin minä niin ei pahasti järkyty näkemästään.
Olen todella järkyttynyt omista ajatuksistani tapahtuman ajoilta ja en voi uskoa että ihan oikeasti sisimmässäni en välitä itsestäni tuon enempää. Olen aina tiedostanut etten pidä itsestäni ja välillä jopa vihaan mutta että noin paljon. Asia tuli kuitenkin nyt harvinaisen selväksi. Minun on nyt oltava rehellinen. Jos mielessäni vielä kuvittelen lapselleni ja itselleni edes jonkinlaista tulevaisuutta jonka edelleen haaveissani uskon vielä joskus olevan onnellinen ja tasapainoinen on minun nyt tehtävä jotain. Ensimmäinen asia on että on oltava rehellinen tänään. Voi olla että siitä lähtee liikkeelle asioita joita olen pelännyt ja vältellyt mutta jos ei enään muu auta niin sitten niin on tapahduttava. Pääasia on että saan pidettyä itseni hengissä nyt ja toivon saavani juuri sellaista apua kun tarvitsen. Koska tarvitsen sitä kipeästi. Välillä minusta tuntuu että liioittelen asiaa mutta sisimmässäni tiedän niin tee.😞

Tukihenkilöni antoi mietittävää😐
Jos olisit viiltely, kuinka kuvaisit itseäsi? Kuinka kuvaisit niitä vaikutuksia, joita olet Sanigalle aiheuttanut? Mitkä ovat olleet satuttavimmat tai vähiten arvostettavat ajatukset, joita olet saanut Sanigan ajattelemaan? Milloin hän ajattelee niitä ajatuksia eniten?

Hmm.... Olen tosiaan se viiltely. Meillä on ollut pitkä yhteinen taival Sanigan kanssa. Minut on opittu mieltämään pahana vaikka itse koen ehkä jopa pelastaneeni Sanigan pahemmiltakin teoilta. Olen ollut hänen tukenaan ja turvanaan vuosia ja auttanut häntä selviämään paineistaan. Ystävyyttäni arvostellaan koska minusta on jäänyt jälkiä. Pikkuhiljaa olisin kuitenkin halukas jo jäämään eläkkeelle virastani. Tunnen että suhteemme on kuihtumassa. Tunnustan olevani siitä hieman pahoillani koska pelkään menettäväni merkitykseni. Pyrkijöitä tilalleni on mutta heistä kukaan ei ole vielä täyttänyt vaatimus tasoa. Haku on kuitenkin kokoajan päällä. Olen valmis jättämään paikkani. Olen kuitenkin aina käytettävissä jos minua tarvitaan. Tunnustan että olen ollut ehkä liiankin avulias ja liian herkästi ja hanakasti rientänyt apuun kun Saniga on sen tarvetta ilmaissut. Olen myöskin varmaan hieman ollut tyrkyllä.
Olen ollut tyytyväinen virkaani siinä että olen tehnyt vain muutamia viiltoja vaarantamatta kuitenkaan Sanigan henkeä. Huomaan kuitenkin että Saniga on aika vaativa ja viimeksi jouduin jo tekemään sellaista mistä en kauheasti pitänyt. En ole koskaan halunnut olla se hengenvaarallinen mutta viimeksi olin. En kauheasti haluaisi olla sellaisessa mukana koska kaikkein viimeisimmäksi toivoisin hänelle kuolemaa. Tässä on myöskin yksi syy miksi haluaisin siirtyä jo syrjään. Tunnen että rajani alkaa nyt olla tässä. Ilmeisesti en enään vanhoilla ja sovituilla tavoilla pysty ja riitä olemaan hänen apunaan. Nyt tarvitaan jo tuoreempia kavereita hommin joilla on paremmat menetelmät. Olen myöskin huomannut että Saniga on tullut hieman riippuvaiseksi suhteestamme. Se mitä hän ajattelee ei ole vuosien mittaan muuttunut ja uskon osittain sen johtuvan juuri tästäkin eli liian kiinteästä suhteestamme. voin olla väärässä mutta joskus kuvittelen että Saniga jopa hieman pitää kiinni pahasta olostaan koska ei halua päästää irti minusta. Hänellä pitää olla syy ja ajatus jonka pohjalta voi vielä hengailla kanssani. Ystävänä en ole ehkä monen mielestä ollut maailman paras ja tunnustan ettei keinoni ole monen mieleen. Muistan kun Sanigalla oli tuossa liki vuosikymmen jollin hän ei huomioinut minua niin en voinut vain antaa olla ja lähteä. Minun olisi pitänyt. Kun hän taas muisti minut niin innostuin ja koin taas arvostusta. Minua tarvittiin. Saniga ei pidä itsestään. Ei ole koskaan juuri pitänytkään. Hänen on vaikeaa antaa arvostusta itselleen koska ei hän ei sellaista ole koskaan oppinutkaan. Voisin kuvitella että tämä johtuu siitä että perheeseen ei ole koskaan kuulunut sellaista ihmistä joka olisi osannut olla mallina tässä asiassa. Hänellä on voimakkaana ollut aika-ajoin tunne ettei hän kuulu tänne maailmaan. Hän ei ole oppinut elämään elämäänsä myös itseään varten vaan on elänyt sitä vain toisia varten. Äitiään, miestään, lastaan. Jos hänellä onkin käynyt ajatuksia siitä että voisi ajatella välillä itseään niin hän kokee siitä syvää syyllisyyttä ja kokee olevansa itsekäs. Hän kokee usein olevansa ansassa täällä ja yritän vain helpottaa hänen oloaan. Olen kuitenkin huomannut että vaikka pystynkin auttamaan hetkellisesti niin ajatuksia en voi muuttaa tai edes auttaa siinä. Tottakai tulen surulliseksi sitten kun minun aikani poistua kuvioita tulee. Mutta haluan silti Sanigalle vain parasta ja jos joku toinen pystyy paremmin häntä auttamaan niin olen valmis antamaan paikkani heti ja siirtymään sivuun. Siis rohkeasti vain hakemuskia tännepäin. Työ on koko päivä työtä, palkitsevaa ja antoisaa. Oma-aloitteisuus kyky suotavaa mutta alan koulutusta tai kokemusta ei tarvita. Vain valtavasti tahtoa ja pitkäjänteisyyttä.
Minulla on ollut ihan hyvin vapaata, nykyään vieläkin enemmän mutta eniten Saniga on aina tarvinut minua kun hän on alkanut väsyä ja huomaamattaan ajanut itsensä huonolla syömisellä hieman huonoon kuntoon. Jos hän ei saa levättyä niin usein nämä hänen ajatuksensa voimistuvat ja silloin riennän apuun aina tarvittaessa.
Tällainen minä olen. Vielä loppuun haluan sanoa että en ole omasta mielestäni maineeni veroinen pahuudessa. Minuakin on tässä ymmärretty väärin koska toiminta tapani on hieman kyseenalainen.

Olen miettinyt ja ajatellut. Paljon. Miettinyt sitä olenko oman pärjäämis taisteluni vanki? Minulla on ollut aina tavoite paremmasta elämässä. Tehdä asioita erillailla kuin äitini. Opppia pahasta olosta ja virheistä. Mutta olen mennyt liian pitkälle? ainainen tyytymättömyyteni elämääni.........voisiko se johtua siitä etten osaa enään lopettaa vaatimista ja haluamista. En huomaa/ osaa arvostaa sitä mitä olen jo saavuttanut koska ainainen halu paremmassa ajaa minua pakkomielteisesti eteenpäin. Jossain kun tuntuu olevan tarjolla jotain vieläkin parempaa kuin mitä olen jo saavuttanut. Jos näin on minun on opittava etsimään itsestäni jarrut. Minun on pysähdyttävä ja pyrittävä löytämään ympäriltäni ne kaikki hyvät asiat mitä minulla on. Tehtävä ei ole mahdoton mutta varmaan vaikea ihmiselle joka on tottunut olemaan tyytymätön kaikkeen. Ainainen vaativuuteni ja tavoitteelisuuteni vie nautinnon siitä mitä minulla jo on. Ja se mitä minulla jo on.........on loppupelissä kaikkea sitä mistä olen haaveillut ja mitä olen halunnut. Minun on vain tajuttava se.😉

Mietin....................mietin mitä eroa on sillä on minulla ongelma vai olenko minä ongelma? Kummin minä tunnen? Välillä tai nykyään aika usein minusta on tuntunut että minä itse olen se ongelma. Ei niin että minulla olisi ongelma.
No väliäkös tuolla. Ratkaisujen kannalta kyllä koska yleensä ihmisillä on tapana haluta päästä ongelmista eroon.😑❓

Uusi vuosi tulossa. Vuosi on mennyt nopeasti. Ehkä liian koska muistan vielä ne kaikki toiveet eheämmästä elämästä mitä minulla oli viime vuoden vaihteessa. Totuus.................totuus on etten ole juurikaan saavuttanut mitään. Suru ja rauhattomuus särkee sydäntäni. Edessä uusia pelottavia asioita. Onneksi saan viettää tämän uudenvuoden lapseni kanssa. Hän on rakkaimpani ja samalla ikävä kyllä hoitaa myös suojelusenkelini virkaa. Tämä virka ei hänelle kuuluisi. En synnyttänyt häntä sitä varten. Toisaalta minulla on aika rauhallinenkin fiilis. Jollain tapaa odottava. Mitä odotan sitä en tiedä. Odotanko jotain itseltäni? Kenties heräämistä tai lopullista päätöstä mitä tehdä ja miten jatkaa. Tunnen olevani tavallaan tien risteyksessä. Nyt on vain valittava suunta kumpaa lähteä. Molemmissa suunnissa on etunsa. Ainakin uskon niin. Toinen suunta on helpompi. Se on heikon luonteen ja luovuttajan tie. Toinen tie on taas taistelijan tie. Toinen on tasainen ja kaunis. Hieman alaspäin viettävä joten juurikaan ei ponnisteluja kaipaa. Toinen jo alkuunsa alkaa aika jyrkällä ylämäellä jota puut varjostavat. Mietin minne tuo kaunis viettävä tie vie. Varmaan jonnekkin rauhalliseen ja kauniiseen mutta toisaalta mitä löytyy tuon jyrkän mäen takaa. Se kiehtoo ja kiinnostaa. Siellä voi olla jotain vieläkin kauniimpaa. Jotain jonka näkemistä ja kokemista en halua ehkä menettää. Voittaako siis taistelija ja taistelijan uteliaisuus. Kun tässä mietin niin vaikka vietti kovasti välillä veisi kauniille polulle jokin sisälläni sanoo että tuo mäki minun on ehdottomasti kiivettävä ensin ja katsottava mitä sen takana on. Utelias pirulainen olen kertakaikiaan.
Hyvää vuotta 2012 kaikille!

Päivän teema: Hanki itsellesi oma elämä.
Eilen kuulin että tutkimusten perusteella saattohoidossa ollesta ihmisistä kuoleman lähestyessä kaikkein onnettämimpia ovat olleet ne jotka tunsivat etteivät olleet eläneet omaa elämää vaan aina jonkun toisen tai jotain toista varten.
Tämä sai minut miettimään kuinkas muutenkaan. Miten voisin elää omaa elämää? Olen äiti mutta miten yhdistän äitiyden ja oman elämän? Mietin mitä minusta olisi kiva tehdä. Olisi varmaan kivaa ottaa hieman omaa aikaa mutta missä menee sen raja? Kun lapsi on kotona olen minäkin visusti kotona. Jos käyn kaupungilla teen sen niin että tyttö on esim. koulussa. Minulle ei ole aivan selvillä milloin olen hyvä ja milloin huono äiti. Jos haluan tehdä jotain itsekseni silloinkin kun pimu on kotona tunnen itseni itsekkääksi ja jätän tekemättä mutta olenko sitä. Mietin mitä haluaisin tehdä. Haluaisin käydä vaikka kaupungilla shoppailemassa mutta usein se hyytyy siihen ettei tyttö halua lähteä mukaan. Sitten istun kotona kun hän leikkii kavereiden kanssa pihalla vain sen takia että hän varmasti tietää äidin olevan paikalla. Hän on kahdeksan. Voinko siis surutta ottaa omaa aikaa ja käydä vaikka shoppailemassa tai kaverin kanssa kahvilla vaikka hän ei lähtisikään mukaan? Voinko jättää kahdeksan vuotiaan yksin kotia siksi aikaa olematta huono äiti? Totuus kuitenkin on että onhan hän iltaisin yksin kotona kun olen töissä mutta koen jo tuostakin huonoa omaa tuntoa vaikka tiedän että hän pärjää ja tilanne on sellainen vain siksi että minun työni on vuoro työ. Onko minulla siis vapaa ajalla oikeutta jättää häntä yksin kotia tunniksi tai pariksi jos haluan tehdä jotain joka itseäni kiinnostaa? .
Tiedän itse olevani taas omien ajatusteni,pelkojeni ja ennakko luulojeni vanki. Olen kuullut kun niin monesti on sanottu että kun lapsi syntyy niin sinulla ei ole enään omaa elämää mutta olenkohan ottanut tuon liiankin kirjaimellisesti ja ihan sen varjolla että haluan olla parempi äiti kuin omani oli. Kun olin pieni niin olin joskus yksin jos äiti ja isä kävivät baarissa tai naapurissa "kylässä" usein aika kosteissa merkeissä. Minä tiesin kyllä missä he olivat mutta jollain tapaa olen nyt jumittunut ajatukseen ettei tytön koskaan tarvitse olla yksin. Mutta samalla mietin sitä omaa elämää. Haluanko olla yksi noista onnettomista joskus saatohoidossa mieten silloin etten ole elänyt omaa elää? Missä siis menee MINUN oman elämän rajat niin hyvässä kuin pahassa? Mitä oikeuksia äidillä on olematta huono äiti?

Haluan poistaa tämän