Hyvä että jaksoit kysyä perään! Kiitä itseäsi. Selailin näitä sivuja läpi ja ajattelin jo tuossa joku kirjoitus sitten, että jossain pitää olla jotain vikaa. Tuttukin kyseli omien asioidensa perään ja sai tietää olleensa väärässä jonossa...
Jaksamista!

Minua jännittää. En ole koskaan käynyt mtt:ssä ja en ole edes koskaan ajatellut että olisi tarvettakaan. Lapsesta pitäen päätin ettei minusta koskaan tule samanlaista kuin äidistäni joka on koko ikänsä juossut siellä. Kuvittelin jollain tapaa että jaksan olla vahva ja nyt koen epäonnistuneeni. Siinä ei ole mitään hävettävää jos sinne menee tiedän sen mutta minulle tämä onkin tavallaan häviö koska en ole pystynyt olemaan vahvempi kuin äitini. Olen tyytyväinen että minulla on tuo lähete nyt koska se on tarpeeseen viiltely ja itsensä näännyttäminen ei ole tervettä. Tiedostan senkin mutta vähättelen omaa tarvettani ja pelkään etteivät he ota minua tosissaan. Pelkään että murheeni ovat oikeastaan niin pieniä että on vain ajan kysymys milloin itse tajuan sen ja sitten olen nolona. Olen nähnyt unta missä he toruvat minua kun tulen sinne ruikuttamaan vaikka monella muulla on asiat paljon pahemmin. Kuvittelen joskus että joku kaunis aamu kun katson peilistä itseäni näen itseni mutta äitini ruumiissa. Minulle on nyt työterveydessä tarjottu sairaslomaa kaksi kertaa. Olen kieltäytynyt. Pitää olla vahva ja jaksaa. Pitää pyrkiä pitämään päivärutiineista kiinni muuten mulla on liikaa aikaa pyöritellä asioita päässäni. Samalla kuitenkin työtahtini ei enään pysy samana. Olen väsynyt. Väsynyt aamulla, päivällä ja illalla. Ja nyt on pinnalla " millään ei ole mitään väliä" ajatukset. Mikään ei naurata. Mikään ei suruta. Mikään ei pistä vihaksi. Mikään ei ole mitään. tästä ehkä hyötynä on se että kun ei tunne edes vihaa ei ole tehnyt mieli viillelläkkään. Olen kuin zombie. Teen vain päivän rutiinit ja sillä siisti.
Olenko jo yliväsynyt...en tiedä.....ja totuus.......mitä väliä.😳

Tässä sitä vielä ootellaan. 8.3 olisi aika. Aika paljon pelottaa koska edessä on kahden ihmisen tapaaminen. Kahden ihmisen jotka on suunnillen koulutettu näkemään lävitseni tai ainakin kuvittelen niin. En tiedä onko se paha vai hyvä asia. Häpeän asioitani niin että hermostun jo ajatuksesta että he pyrkivät katsomaan silmiin. Itse en varmaan uskalla vaan pälyilen sinne tänne. Minulla on nyt tuo alkukartoituspaperi mutta en saa saanaakaan siihen laitettua. ongelmia on vaikka kuinka paljon mutta kun niitä pitäisi osata laittaa paperille niin en saa päähäni yhtäkään sellaista joka ei kuulostaisi liioittelulta. Sitten seuraava kysymys milloin nämä alkoivat. Mistä oikeastaan tiedän koska olen aina ollut tällainen joskus paremalla kaudella ja joskus pahemmalla mutta milloin ne todella alkoivat. Silloin kun synnyin vai joskus myöhemmin. Nyt kun taas kaikki viimevuodenpuolella nousi pintaan jälleen kerran? Pelkään tekeväni itseni naurunalaiseksi jos kirjoitan mitä todella ajattelen, tunnen ja pelkään. Vieläkin minulla on jollain tapaa sellainen tunne että mitä ihmettä minä nyt valitan asioista ja murehdin niitä kun olen jo tän ikäinen. En vaan pääse tästä eroon. Mitä pirua teen jos en saa tonne paperille syntymään mitään?😟

No niin paperi on täytetty. Tekstiä tuli niin että kynä sauhusi ja terioitin rallatti. Voi miten väsynyt ja peloissani olen. Olen astumassa johonkin uuteen ja tuntemattomaan. Yritän painaa pelkojani jonnekkin heittämällä herjaa ja hyvää läppää päivästä toiseen ystäville ja työkavereille. Olemalla "iloinen" ja "positiivinen" vaikka pelko syö minua sisältä. Olen viiltänyt taas koska tilanteen tuoma paine on saatava ulos. Eihän se ole kuin psykologista helpotusta muta jos se auttaa kestämään tämän painenn ja jännityksen niin olkoot. Sitäpaitsi se ei tunnu enään niin pahalta asialta. Se vain tapahtuu ja sillä selvä. Olen siis riippuvainen jo siitä. En ole enään viikkoihin pyrkinyt löytämään muita keinoja purkaa tuskaa koska en ole jaksanut.
Paperilla on nyt kaikenlaista paskaa. Ihan yleisesti ja rehellisesti se mitä tunnen tällä hetkellä. Ei mitään syväluotausta mutta tarinaa riitti silti. Toivottavasti en nolaa itseäni.
Toivottavasti he eivät vähättele ongelmiani koska osaan sen homman vallan hienosti itsekkin. Vai vähättelenkö vai olenko jo liian väsynyt välittämään. Jännä miten ruumis jaksaa mutta mieli alkaa väsyä. Se on kuin vuoristorata. Mielialat vaihtelee. joku päivä eloisa ja naurava. Toisena päiväni hiljainen hissukka joka haluaisi paeta jonnekkin nurkkaan nyhjöttämään.😟

Heippa
Joo ei se ole heikko ihminen joka hakee apua kun apua tarvitsee.
Ihmisen pitää hakea apua heti kun tarvitsee ja mieluummin aikaisessa vaiheessa kuin
liijjan myöhään.
Ei ammatti ihmiset vähättele kyllä niillä on halu auttaa ihmisiä.
Jos et pysty pyhumaan asioista niin minulla on hyvä neuvo sinulle kirjoita kaikki asiat
paperille mistä haluat puhua niin sillon ei mitkään asiat unohdu.
Yritä ulkoilla mahdollisimman paljon se virkistää ihmistä.
Kaunista kevättä sinulle

Hei!

Luin järkyttyneenä viestiketjun alkua!
Sinun mielestäni pitää ja täytyy hakea apua itsellesi!
Mieluummin tänään, kuin huomenna!
Ulkopuoliselt lääkäriltä, psykiatsilta, mielenterveyshoitajalta
omalla työpaikalla ei taida onnistua?
Eikö äitiäsi saa millään hoitoon?
Täysin kohtuutonta, jos otat kaiken vastuun ja huolen omille harteillesi!
Ei sellaista voi edes olettaa kenenkään kestävän....

Rohkaisethan mielesi, ja hakeudut jonnekin, mistä apua saa,
ja saat varmasti sairaslomaa.
Sinun elämästäsi on kyse ☺️❤️

🌻🙂🌻 Olet ottanut ison askeleen, onnittelen siitä. Ongelmista puhuminen ei aina ole todellakaan helppoa. Mutta muista että sinun ongelmasi, olosi ei ole sinusta johtuva vaan siitä mitä olet kokenut. Se että auttaa läheistään, on todella hienoa, siinä täytyisi osata vain itseäänkin hoitaa (helpompi sanoa kuin tehdä) Mutta se että olet täyttänyt paperin, varannut ajan, kirjoittanut tänne, osoittaa minusta sen että olet nyt siihen valmis ja "kypsä".

Omasta kokemuksesta lupaan että jossain vaiheessa koet hyvää oloa ja onnellisuutta siitä että olet saanut "hanat" auki.

Halauksia🙂👍

Huomenna minulla on nyt sitten sinne mtt:hen se ensimmäinen kerta. Kylläpä voi ihmislasta jännittää. En oikein osaa kertoa tuntemuksistani nyt koska jännittää niin paljon. Äitini on saanut apua jo vuosia ja säälin niitä ihmisiä jotka hänen kanssaan työskentelevät koska tässä vaiheessa päivän selvää on ettei häntä voi auttaa. Häneltä itseltään puuttuu täysin halu saada asioitaan järjestykseen. Olen nyt yrittänyt pysyä kauempana hänestä mutta laihoin tuloksin. Huomaan että olen niin oppinut siihen huolehtimisen kaavaan että en voi noin vain lopettaa. Kuten eräs serkkuni tokaisi niin meidät on kasvatettu tähän. No uuden elämän opetteleminen ei tule olemaan helppoa mutta teen sen. Lapseni ja itseni takia. 😉

Mietin tänään tätä elämääni. Milloin tästä on tullut suorittamista? Suoritan hyviä päiviä. Suoritan huonoja päiviä. Suoritan läheisten kanssa/ tukena olemista ja suoritan lapseni äitinä olemista. Suoritan työni ja suoritan itseni kestämistä. Tämä saattaakin olla yksi iso osa ongelmiani. Kaikki mitä teen on jonkinlaista suorittamista. Ei elämistä. En elä kunnolla hyviä enkä huonoja hetkiä. En elä läheisteni kanssa jakaen tukea ja ottaen sitä vastaan. En osaa täydellisesti nauttia äitiyden hyvistä ja huonoistakin puolista koska en elä sitä vaan suoritan. En osaa nauttia työstäni hyvinä aikoina enkä juurikaan vihata huonoimpina koska teen vain sen. En osaa antaa nautintoa ja iloa itselleni. Arvostusta ja hyväksyntää koska enhän tarvi sellaista koska olen vain olento joka suorittaa. Elämä ei ole minulle elämä joka pitää elää ja josta pitää nauttia koska se eletään vain kerran. Elämä on minulle tehtävä, tehtävä joka pitää suorittaa. Mitkä ovat siis tavoitteeni......tulla selviytyjästä voittajaksi......suorittajasta eläjäksi. Tavoitteet ovat kovat.
Olen taas eksynyt hieman itsetuhoisiin tapoihini kun paineita olen purkanut. Mieleni on sekoittanut jännitys, pelko, hyvän olon tunne, väsymys, tyytyväisyys, onnistumisen ilo. Ne kaikki vain ovat sekaisin ja välillä olen iloinen että asiat menevät eteenpäin mutta välillä olen vihainen koska olen lähtenyt avaautumaan asioista joista EI SAANUT PUHUA ja joista minun piti selvitä ihan yksin. Ensimmäinen mtt:n reissu oli itseni kannalta menestys koska pahin pelkoni siitä että menen mykäksi ei toteutunut. Sain puhuttua paljonkin asioita. Reissu oli pelottava ja raskas mutta olen tyytyväinen.
Toinen kerta on nyt ensi viikolla. Haluaisin kysellä vähän kauanko minun pitää tuota masennuslääkettä syödä koska olen lihonut hieman ja tämähän on minulle katastrofi. Olen muutenkin huono ollut syömään nyt ja pelkään omia reagtioitani siihen että pari kiloa on tullut lisää. Yritän olla tekemättä siitä numeroa ja välttelen kaloreiden laskemista ja vaakaa mutta tiedän etten voi vastustella kauaa jos tunnen lihoneeni ja minä TIEDÄN lihoneeni. Minusta on tulossa entistä rumempi ja mitä pahinta piaan äitini kaltainen jos en tee asialle mitään. Riittää että olen sisäisesti sekaisin ja heikoilla jäillä en halua olla enään vailinainen ruumiillisesti.

Jo toista päivää kauhea väsymys. Väsymys olotilaani ja itseeni. Tämä paine sisälläni vie voimat. olen nyt kaksi kertaa käynyt mtt:ssä ja hyvä niin että olen päässyt alkuun mutta kunhan jaksaisin sinne asti että tästä alkaa olla jotain hyötyä. haluaisin olla niin yksin ja rauhassa. Maata vaan tai nukkua. On vaikeaa olla äiti lapselleen jos ei jaksa olla ihminen edes itselleen. Ihminen joka ´jaksaisi elää ja ajatella. Haluan vaipua koomaan, haluan vain että ajatukset loppuvat. haluan hiljaisuuden päähäni. Haaveilen taas asioista joista ei pitäisi. Toivon asioita joita ei pitäisi.
Mitä mahdollisuuksia minulla on? Minun on vain jaksettava taas huomiseen ja toivottava että se olisi parempi.😞

Heippa
Hyvä kun käyt ammattiauttajan luona ja käy niin kauan kuin tarvitset apua
niin auttaa varmasti eläämääsi.
vaikka kuinka väsyttää ja haluaisit vaan nukkua niin yritä liikkua ulkona luonnossa
vaikka vähän niin jokainen askel on eteenpäin menoa.
Onkos sinulla mitään kevät / kesä suunnitelmia??? voi olla ihan pikku juttuja
mistä saat onnellisen olon ja hyvän mielen.
Kuinkas sinä olet nyt jaksanut??
Kaunista kevättä sinulle

Luin koko ketjun läpi ja ensimmäisenä toivotan Paljon voimia.

Mä tiedän mitä tuollainen äitisuhde on. Munkaan äiti ei osannut olla vanhempi. Hänen tarpeensa menivät aina edelle ja minä olin se tuki ja turva perheessämme tosi nuoresta asti.

Mulle auttoi kolmen vuoden psykoterapia. Se sai mut ymmärtämään, että äitini on aikuinen ihminen ja hän ei ole minun vastuullani. Vaikka hän soittaa minulle ja kertoo ottaneensa yliannostuksen bentsoja, niin ok, soitan ambulanssin, mut en lähde repimään itseäni kohtuuttomasti ja hoitamaan hänen asioitaan. Tästä huolimatta olemme edelleen väleissä äitini kanssa. Pahimmassa tapauksessa olisin kyllä valmis katkaisemaan välit häneen, mutta tämä selkeiden rajojen pitäminen on riittänyt.

Itse käyn edelleen läpi lapsuuden ja nuoruuden traumojani, mutta nykytilanne itsessään ei rasita minua niin tämän rajan vedon ansiosta. Tätä suosittelisin sinullekkin. Tiedän, että se on helvetin vaikeeta, mutta minua se on auttanut.

Mullakin on 5 vuotias lapsi. Muista, että se lapsi on sinun vastuullasi ja sinun on huolehdittava itsestäs jotta voit huolehtia hänestä. Älä missään nimessä syyttele itseäsi, että olisit toiminut jotenkin väärin hakiessasi apua. Ei avun pyytäminen ole heikkoutta, se on vahvuutta tunnistaa omat puutteensa ja kehittää itseään. Ei kukaan meistä ole täydellinen, eikä tarvikkaan olla. Sairaslomalle saa ja kannattaa jäädä, jos ei voi hyvin. Pääasia on kuitenkin se, että jaksat huolehtia itsestäsi ja lapsestasi.

Viesteistäsi sai kuvan, että mielialasi ovat heitelleet paljon. Saitko jotain lääkitystä itsellesi? Itselläni ainakin voimakas mielialojen heittely kuluttaa voimia todella paljon ja sopiva lääkitys auttaa jaksamaan..

Muista, että sinä olet hyvä äiti, hyvä, arvostusta ansaitseva ja riittävä ihminen, vaikka äitisi ei ole näin sinua kohdellut. Olet saanut paljon sontaa päälle elämäsi aikana, mutta se ei ole sinun vikasi. Sinä olet tärkeä ja tyttärellesi varsinkin maailman tärkein ihminen. Hän luottaa suhun ja rakastaa sua. Älä satuta enää itseäsi, ei se auta mitään.

Nostivat viimekerralla Cipralexsin voimakkuutta. Muuta lääkitystä minulla ei ole. Olen kauhean lääkevastainen johtuen varmaan äitini lääkkeiden käytöstä jota olen seurannut koko elämäni. Oloni on ollut hieman parempi nyt muutaman päivän. Tuntuu kuin alkaisin herätä jostain painajaisesta. Pystyn nyt jollain tapaa paremmin taistelemaan masennustani vastaan mutta välillä vielä on todella rankkoja hetkiä. Harmikseni huomaan etten ole kyennyt hallitsemaan tilannetta niin hyvin kuin itse olen uskonut. Viimeviikolla juoksin pari päivää tukka putkella hoitelemassa asioita jotka olisi pitänyt hoitaa jo viimevuoden puolella. Puheluitakin oon soitellut jo vaikka kuinka monta. En ole tajunnut ollenkaan että viime syksyn ja talven pahimpana aikana olen vain kaikki kirjeet tunkenut kaappiin avaamatta niitä. Tämä paljastui minulle kun viime viikolla menin kaapille etsiäkseni yhden paperin jota tarvitsin. Järkytyn oli suuri. En ihan oikeasti ole edes tajunnut tehneeni niin. Tämä sai minut myöskin tajuamaan kuinka huonossa kunnossa olen oikeastaan ollutkaan vaikka missään vaiheessa en ole sitä itselleni myöntänyt. Onkohan nyt jo aika? Kaikki muisti vaikeudet, ongelmat kirjoittamisessa ja nämä ongelmat asioiden hoidossa. En ole osannut ottaan yhtäkään vakavasti vaan luovinut eteenpäin ymmärtämättä sitä tosiasiaa että nämä ovat oireita jostain vakavammasta. Olen vain ajatellut olevani oikeasti hieman hutilus.
Vaikeaa minun on näitä asioita vieläkään myöntää. Ovat jotenkin kuin kuvaus jonkun toisen elämästä. Ei minun. Minun joka tekee kaikenlaista, nauraa, on tarkka ja vaativa. Aina ajoissa ja asiat hoidettuina jopa etuajassa.
Häpeän puhua näistä mtt:ssä koska luulen mielessäni että liioittelen kokoajan. Kuvittelen että minut lokeridaan katekoriaan heikot ja epäonnistuneet.
En voi myöntää että minun omin avuin pärjäämiseni raja olisi tullut nyt tässä vastaan. Vuosien paini olisi mennyt hukkaan eikä minulla olekkaan niin vahvoja pattereita kun olen aina luullut. Tämän tosiasian myöntäminen tekee kipeää koska melkein ainoita asioita mistä olen elämässäni voinut olla ylpeä on ollut vahvuuteni ja nyt koen pettäneeni itseni ja menettänneeni senkin.

Taas yksi mtt käynti takana. Aika ....sanoisinko järkyttävä kerta koska kyllähän tiesin että oma psykansairaanhoitaja oli lomalla ja hänellä on sijainen mutta että se sijainen oli justiinsa meidän alueelta kolahti kovasti. Hän havaitsi tämän tuttuus asian myös ja ensimmäiseksi kysyikin häiritseekö tämä minua. Vastasin että EI vaikka häiritsihän tuo mutta mielessäni olin päättänyt että EN anna sen hallita tapaamista ja tämäkin kynnys on ylitettävä.
Hyvinhän se tapaaminen menikin. Olin kovin avoin ja nyt sain kakaistua ulos myös hyväksikäyttöni lapsuudessa. Tämä ei ollut helppoa ja olenkin nyt hieman arvaillut teinkö oikein ja olinkohan ihan valmis mainitsemaan tuosta asiasta koska nyt se häiritsee minua pirusti. Minulla on nyt valtavan epävarma ja häpeilevä olo. Samalla olen kuitenkin ylpeäkin koska sain sanottua tämän asian ääneen. Asian josta en ole koskaan antanut itselleni lupaa puhua. Minulla on olo iahn kuin olisin tehnyt syntiä. Valehdellut. Puhunut pahaa toisesta ihmisestä. Ja odotan koko ajan että minulle kerrotaan että valehtelin heidän mielestään niinkuin lapsenakin minulle sanottiin kun kerroin kotona. Olen ihan varautunut tyrmäykseen.
Jännittää aikalailla seuraava kerta kun pitää mennä sinne. Tuskin haluan asiasta ensi kerralla puhua jos kysyvät.

Hei Saniga!
Sulla ei ole mitään syytä häpeillä. Ymmärrän, että vanhasta tottumuksesta odotat "tyrmäystä". Toivon sun kannalta, että tyrmäystä ei tule. 🌻🙂🌻