Minäkin olen sellainen idiootti joka jaksaa kommentoida Iltalehteen typeriä mielipiteitä, lähinnä urheiluun liittyvää. Mukava, kun kerroit mielipiteesi minusta ja muista lehteen kirjoittajista.

Nukuin taas myöhään niin kuin joka aamu. Tämä päivä on mennyt tavanomaista nopeammin. Lähdin melkein suoraan sängystä tyttöjen kanssa ostoskeskukseen. He saivat tuhlata lahjakorttinsa ja minäkin tein ostoksia. Ajattelin, että olisi kiva saada jotain uutta risteilylle, niin sinne lähteminen olisi helpompaa. Nyt risteily tuntuu aivan liian vaativalta ponnistukselta, mutta ehkä minulla kuitenkin tulee olemaan kivaa, vaikka kivaa on tällä hetkellä tuntematon käsite. Kuitenkin on hyvä tehdä edelleen niitä asioita, jotka aiemmin ovat tuottaneet iloa. Sittenpähän ainakin tietää, että on tehnyt jotain tämän tilanteen helpottamiseksi. Voi olla edes yhdestä asiasta tyytyväinen itseensä. Ja sainhan minä nyttenkin oltua vanhempi ja vietettyä aikaa tyttärieni kanssa.

Kävin hakemassa pakettini noutopisteestä. Nettiapteekin paketti tuli todella nopsaan eikä ollut toimituskulujakaan. Nyt saan teipattua kaikki jäljet ihoteipillä piiloon, vaikka enpä minä niitä ole juuri häpeillyt. Uudet jäljet on kuitenkin pakko piilottaa, ne ovat niin paljon syvempiä.

Kaikki on ihan sietämätöntä, kun millään ei ole mitään merkitystä. Miksi edes kirjoitan tänne tai minnekään muualle, kun se on täysin samantekevää? Jos tästä saisi jotain lohtua, niin sitten kai kirjoittamisessa olisi järkeä. Pelkkiä tyhjiä sanoja.

Miten tästä selviää? Tiedän, että jotenkin, kun olen sen tehnyt niin monta kertaa. Mutta en enää muista miten.

En ole jaksanut kirjoittaa, koska kaikki on niin vaikeaa ja tuntuu samantekevältä. Nämä sanat ovat turhia, ne eivät helpota oloani. Tunnen oloni yksinäiseksi, vaikka vierellä on monta rakasta ihmistä. Ihan kuin huutaisin yksin tyhjässä huoneessa.

Tänään on risteily. Juon itseni humalaan, jotta pystyn hymyillä ja nauraa. Toivottavasti mitään ikävää ei tapahdu. Vaikka väliäkö sillä.

Hei, September! Sulla oli risteily... Miten meni?

Kirjoitan jotain ja pyyhin sen sitten pois. Toivon kuitenkin, että sinä kerrot, mitä sinulle kuuluu... 15. päivään ei ole enää kuin viikko... Uskotko selviäväsi kotona siihen asti?

En oikein tiedä itsekään, miten risteily meni. Ajoittain olin sietokykyni rajoilla, ajoittain ehkä jopa oli hauskaa humalassa. Mitään ylilyöntejä ei tapahtunut. Olin kiltisti ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pystyin lopettamaan juomisen ennen kuin sammun.

Seuraava aamu oli kamala. Krapula oli aika inhottava niin kuin nykyään aina. Mieliala oli myös romahtanut niin kuin alkoholin vaikutuksesta tapahtuu. Loppumatka oli tuntien laskemista, koska pääsee kotiin eikä tarvitse enää esittää.

Olen varmaan jo viimeisen parin vuoden aikana kokenut juomiseni ongelmaksi. En ole riippuvainen alkoholista enkä edes juo usein, mutta sitten kun juon, se on selvästi ongelma. En osaa lopettaa, juominen on aina humalahakuista tai itsetuhoista, en tunne rajojani enkä hallitse itseäni ja hölmöilen. Luulen, että minun olisi syytä luopua alkoholista kokonaan. Jokaisen kerran jälkeen mietin sitä, mutta aina tulee uusia tilaisuuksia lähteä ulos ja sama kuvio toistuu.

Bussimatka kotiin oli kyyneleiden pidättämistä. Oli niin paha olla ja niin paljon uusia syyllisyyden ja pettymyksen tunteita käsiteltävänä. Kotiin kun pääsin iltapäivällä, lysähdin suihkun lattialle itkemään. Sillä hetkellä tuntui, että olisi parempi olla osastolla tai kuollut. Otin kourallisen tarvittavia ja nukuin 15h ilman mitään havaintoja ympärillä tapahtuvasta.  Nyt on ihan hirveä sisäinen tärinä ja aivot toimii todella hitaasti.

Vielä yksi juttu viiltelystä. Nyt täytyy myöntää, että olen mokannut. Aiemmin olen satuttanut itseäni aika pinnallisesti. Arvet on toki jääneet kaikista, mutta haavat ovat parantuneet hyvin. Mutta nyt on sellainen tilanne, että viimeaikaiset eivät ole lähteneet paranemaan. Olen hoitanut niitä päivittäin. Tulehtuneet ne eivät onneksi ole, mutta eivät vaan lähde paranemaan. Ehkä sijaintikin hiukan vaikuttaa siihen. Näyttää siltä, että ainakin kaksi olisi pitänyt sittenkin ommella tai liimata, mutta se nyt on liian myöhäistä. Ne näyttävät oksettavilta, vaikka en pienestä hätkähdäkään. Jos tässä vielä lähiaikoina joudun osastolle, niin ne on pakko näyttää henkilökunnalle, jotta saan tarvikkeet niiden hoitamiseksi. Ellen sitten tuo kotoota omia.

Tuntuu, että tämä mieliala on ottanut askeleen alaspäin. Ihmisten ympärillä on vaikea olla. En pysty edes seuraamaan muiden elämää Somesta enkä vastaamaan viesteihin. Minulla on monta ihmistä ympärillä, jotka luulevat tietävänsä, mitä käyn läpi. Läheiset ovat tutustuneet diagnoosiini, mutta oikeesti ei heistä kukaan tajua. Edes mies ei tajua, vaikka tietää, että olen masentunut. Monet luulevat, että jotain on tapahtunut tai jotain on pielessä, koska olen masentunut. Mutta mitään ei ole tapahtunut ja kaikki on hyvin. Tämä sairaus on aivoissa ja välillä lääkkeet eivät riitä pitämään aivokemiaa balanssissa.

Taidan mennä päivystykseen tänään myöhemmin, kun mies tulee töistä. Jos vaikka pääsisi osastolle. En oo tänään noussut kuin hakemaan Opamoxia ja sitäkin liikaa.

Oon ottanut 100mg lyhyttä Ketipinoria ja 150mg Opamoxia. En oo kyllä aiemmin ottanut kymmentä Opamoxia. Varsin jännnittävää. Varsin sairasta myös. Hyvät yöunet näillä saa ainakin. Mutta tähän tää jää, Opamox-purkki on tyhjä ja parempi kai niin.

Päivitän kuulumisia.

Osastolla. Paikallisessa ei ollut tilaa, joten ambulanssilla naapurikaupunkiin.

Olen kiitollinen, että pääsin hoitoon, mutta en jaksa uskoa sitä läpinää, että mut siirrettäisi kotikuntaan kun paikka vapautuu. Tää tulee olemaan ihan hirveetä lapsille, kun ne ei pääse näkemään, että olen kunnossa ja hyvässä hoidossa. Toki voin viestitellä, mutta ei se ole sama asia.

Hyvä, että jaksat ajatella lapsia.

Jokainen meistä on oman sairautensa asiantuntija. Peräänkuulutan vastuuntuntoa. Jos olet oppinut itsestäsi, että viina ei sovi, miksi lähteä vetämään sitä kaksinkäsin? Jos on jo peruslääkitys ja siihen humalahakuinen juominen ja krapulassa kourallinen lääkkeitä päälle, kuka vaan joutuisi osastolle. Se ei selity sairaudella. Me nelikymppiset perheelliset ei voida mennä aina sairaus edellä.

Mulla on just tän opetteleminen ja hyväksyminen kesken.  Oon jo jonkinverran oppinu, miten itsetuhoisuuden saa hallittuu ja säästettyy lasten lapsuutta siltä.

Yks hyvä juttu on pyytää lapsilta ja puolisolta kirje, jossa ne saa kertoo sulle miltä niistä tuntuu elää perheessä, jossa on äitillä mt-häiriö ja sairaus.

Hyvä, September, että olet nyt sairaalassa. Vaikealta sun tilanteesi kuulostikin! Ehkä tämä ei ollut nyt vältettävissäkään. Olisit tarvinnut apua jo muutamaa viikkoa aiemmin. Mutta olisiko sekään estänyt tätä?

En tiedä, esittiko mun hoitaja eilen mahdollista diagnoosia kaksisuuntaisesta mulle... Mulla on virallisesti ollut depressio-diagnoosi, mutta isossa osassa lääkitystä on ollut jo vuosia Ketipinor. Onko se jo huomioitu? Olen tähän asti haronut vastaan kaksisuuntaisuutta, mutta ehkä... En tiedä... Ehkä kun olen lukenut tekstejäsi, on sen stigma mielessäni lievittynyt. Mulla ei ole ollut mania- tai hypomaniajaksoja, mutta ehkä sitten vaihtelua msennuksen ja normaalin tilan välillä.

Kerro, miten sulla menee...

Kiitos viesteistä.

Olo ei ole ainakaan yhtään helpottanut vielä, mutta tämä on ihan ok osasto. Saan siirron lähemmäksi kotia heti, kun paikka vapautuu. Huomenna tai maanantaina ehkä.

Tapasin lääkärin, hän oli taitava. Kaksisuuntaisen kaverina epäillään nyt epävakaata persoonallisuushäiriötä. Se selittäisi sen, miksei kaksisuuntaista olla saatu hallintaan, vaikka tehokkaat lääkkeet on käytössä. Minulla on käytössä litium 900mg ja Ketipinor 700mg.

Seuraava askel on sähköhoito, joka saattaa alkaa jo huomenna, jos labrat ok. Sain viime syksynä sähköä 10 kertaa. Siitä oli apua, mutta kuuden viikon päästä olin jo takaisin osastolla. Kolmanneksi mielialalääkkeeksi mietitään Latudaa.

Haavoja on hoidettu täällä. Lääkäri kävi arvioimassa ne. Olisivat vaatineet tikit, mutta se on myöhäistä. Keittosuolalla puhdistettu ja tänään varmaan selviää tulehdusarvot ja tarvitaanko antibiootit. Kipeät ne eivät ole, mutta näyttävät häijyiltä. Tehty mikä tehty, turha siitä enää potea häpeää tai syyllisyyttä.

Perhe kävi eilen pikaisesti. Ehtivät juuri ennen kuin vierailuaika päättyi. Seuraavan kerran tulevat sitten toiselle osastolle. Hankala välimatka. Tuntui pahalta, että he joutuivat taas tulla katsomaan minua sairaalaan. Päällimmäiset tunteet olivat syyllisyys, häpeä ja pettymys itseeni.

En ole jaksanut kirjoittaa. Pää on tyhjä, siellä ei juurikaan liiku mitään, ei tunnetilaa eikä ajatuksia. Välillä on vaikea ankkuroitua tähän hetkeen. Kaikki tuntuu niin vieraalta ja epätodelliselta. Ihan kun olisin kuplassa ja kaikki kuplan ulkopuolella on vierasta ja saavuttamattomissa. Kävelen osaston käytäviä kuin tyhjä kuori. Ihan kuin olisin jossain muualla ja vain kuoret täällä. En pysty kohdistamaan katsetta eteenpäin. Kaikki on sumuista ja epätodellista.

En ole saanut vielä siirtoa lähemmäs kotiin, mutta väliäkö tuolla. Paitsi kukaan ei käy minua katsomassa. Itse asiassa perheeni ei ole edes kysynyt, miten osastolla menee tai mitä hoitoja saan. Tämä on neljäs kerta osastolla 12kk sisään. Siinä menee kai raja. Sen jälkeen olen menettänyt uskottavuuden läheisteni silmissä. No onneksi tämä on ihan hyvä osasto, vaikka minut unohdettaisiinkin tänne.

Huomenna alkaa sähköhoito taas. Siihen turvaudutaan, kun mikään muu ei auta. Lääkärin mukaan olen lääkeresistantti tapaus. Sähköhoidosta minulla on hyviä kokemuksia, vaikka muistiongelmat jäivät pysyviksi. Nukutus on tietysti paras osa toimenpidettä. Mietin aina, tältäkö kuolema tuntuu. Kuin verhot sulkeutuisivat edestä ja jokin vetää puoleensa pimeyteen niin voimakkaasti, ettei sitä pysty tai tahdokaan vastustaa. Joka kerta heräämössä koittaa pettymys. Mikään ei mennyt pieleen ja palaan takaisin tähän maailmaan.

Haavat ovat ehkä edistyneet paranemisen suhteen. Vaikuttavat kuivuneilta. Tässä on silti monta kuukautta edessä ennen kuin ovat arpeutuneet. Kaikista pahinta on, että ei edes kaduta. Se oli välttämätöntä, jotta tuntisin olevani elossa ja sain esimerkiksi tehtyä ruokaa lapsille. Sen motiivin sanoin lääkärille. Itsetoho ja tyhjyyden kokemus liittyvät epävakauteen. Ehkä minulla tosiaan on se.

En vielä tiedä, miten tästä pääsee eteenpäin. Tulevaisuus vaikuttaa toivottomalta. En enää edes tiedä, kuka olen. Identiteetti on hukassa. En tiedä, mikä on sairautta ja mikä minua. Olen yrittänyt elää tätä elämää niin monella eri tapaa, mutta aina päädyn lähtöpisteeseen. Taas täytyy aloittaa alusta. Viimeksi kokeilin terveellistä elämäntapaa, mutta paloin loppuun kuusi kertaa viikossa treenamiseen ja ruokavalion noudattamiseen. Olen aivan liian vaativa itseäni kohtaan enkä tunnista rajojani.

Eka sähkö takana, ylihuomenna uusiksi. Mieliala on heti vähän pirteempi. Tälläkin kertaa herättyä yhtäkkinen tunteiden purkaus. Hoitaja ihmetteli, mitä mä itken enkä tiennyt itsekään. Sähköä on nyt ainakin aluksi kuusi kertaa eli pari viikkoa menee ainakin osastolla.

Tuntuisipa hyvältä, jos joku läheisistä kyselisi kuulumisia.