Tämä päivä on mennyt juhlavalmisteluja tehden. Yhdeksän lasta on tulossa juhlimaan O:n kahdeksatta syntymäpäivää. Virallinen juhlapäivä on huomenna. Sain siivottua ja kaiken muunkin valmiiksi jo, joten minulla jäi hyvää aikaa nauttia kahvit rauhassa. On hyvä huomata, että toimintakykyä vielä riittää, vaikka tässä onkin ollut hyvin passiivisia päiviä.

Jännittää, miten kaikki sujuu, kun lapsia on niin paljon tulossa. Ohjelma on mietitty tarkasti ja onhan minulla apulaisia. Jostain syystä jännitän ja ahdistun jo etukäteen. Samalla on lievä ylivireystila, mitä kaikki hälinä vielä lietsoo. Mietin vielä, ottaako tarvittavaa varmuuden vuoksi. Eilenkin oli varomerkkejä ja otin tarvittavaa ja myöhemmin vielä Opamoxia itsetuhoajatuksiin.

Kunhan nämä juhlat on juhlittu, on enää jäljellä sunnuntain juhlat. Sitten ei tarvitse enää stressata.

Juhlat sujuivat loistavasti, joten olen helpottunut. Yksi peloistani on, että naapurit tulevat valittamaan metelistä tai mistä hyvänsä. Minulla on naapureihin liittyviä harhaluuloja, jotka onneksi kuitenkin ovat tällä hetkellä jokseenkin hallinnassa. En voi silti olla niin kuin haluan, on oltava valppaana, valmiudessa ja näkymätön. Se on kuluttavaa, mutta minulla ei ole parempiakaan selviytymiskeinoja.

Loppuillan aion rentoutua. Syödä ehkä jäätelöä ja katsoa Netflixiä. Tai ottaa Opamoxia.

Kirjoitin pitkän kirjoituksen, mutta se hävisi bittiavaruuteen... Huoh.

Sorruin. Typerää.

Olen yrittänyt tehdä aikajanaa elämästäni, jotta näkisin paremmin kokonaisuuden ja ymmärtäisin, miten sairauteni on edennyt. Olen koonnut aikajanan osia omien muistojen lisäksi hoito- ja käyntihistoriasta. Näistä kaikista osista syntyy suurinpiirtein yhtenäinen ja looginen elämänjana. Kaikkea ei tietysti voi muistaa eikä kaikkia tapahtumia välttämättä osaa ajoittaa oikeaan ajankohtaan. Muisto voi olla aivan toisenlainen kuin todellisuus oli. Aikajana kuitenkin helpottaa näkemään asiat oikeassa perspektiivissä, jolloin elämä näyttäytyy jatkumona, jonka tapahtumat ketjuttuvat toisiinsa muodostaen kokonaisuuden.

18-19 vuotiaana elämäni näyttää kriisiytyneen ja ottaneen askelia suuntaan, mistä ei ole ulospääsyä. Yksi asia johtaa hallitsemattomasti toiseen. Samoin viimeisimmät vuodet ovat olleet vaikeaa aikaa. Kuluneen kolmen vuoden aikana on tapahtunut paljon pahaa, mutta myös hyviä asioita. Kun katson elämänjanaani, ihmettelen, miten olen tästä kaikesta selvinnyt. Olen mennyt paniikissa sokeasti eteenpäin toivoen, että jostain löytyy turva ja tasapaino.

En ole vielä löytänyt aikajanalle sopivaa graafista muotoa. Merkittäviä tapahtumia on niin paljon, etteivät ne ehkä asetu perinteiselle aikajanalle.

Tämä päivä on taas mennyt ihan hukkaan lukuunottamatta aikajanan tekemistä. Lapset ovat taas touhunneet omiansa koko päivän ja saivat päivälliseksi valmisruokaa. Minä en ole noussut ylös kuin keittämään kahvia. Onneksi noilla tyttärillä on toisensa ja pieni ikäero, niin kotona on aina seuraa. Tai ainakin silloin kun eivät tappele keskenään. Esikoinen, 13-vuotias ei äidin seuraa kaipaakaan.

Huomenna aikaisin aamulla on aika työterveyteen. Hassua mennä sinne, kun olen ollut vuoden jo pois töistä. Haluan kuitenkin kaikki mahdolliset lausunnot eläkehakemusta varten. Ja toki työnantajankin on hyvä tietää missä mennään, ja miltä tulevaisuus työhön palaamisen suhteen näyttää. Toivon, että työterveyslääkäri on samoilla linjoilla työeläkevakuutusyhtiön asiantuntijalääkäreiden kanssa. Eli että paikkani on vielä kotona eikä kuntouttavissa toimissa. Tämä hiljattain alkanut masennus on kyllä osoitus asiasta.

Iltapäivällä on vielä toinen tapaaminen perheneuvolassa. Vertaistukiryhmän loppuhaastattelu niin minulle kuin lapselleni. O hyötyi kyllä merkittävästi ryhmästä, minä en niinkään. Ryhmä alkoi, kun kotiuduin osastolta, ja siinä vaiheessa olisin halunnut jo hetken taukoa vaikeiden asioiden käsittelystä, varsinkin kuin minulla meni aika mukavasti. Lapsen takia kuitenkin ryhmään lähdin, ja hänen kannaltaan saimme juuri sen, mitä haimmekin.

Huomiseksi ostin vielä minulle ja tytöille risteilyn Tallinnaan. Ajattelin, että jos suunnittelen jonkun reissun, minun on pakko lähteä sinne ja pakko nousta sängystä ylös. Voi olla, että olen iltaan mennessä puhki kaikista tapaamisista, mutta ainakin yritän tehdä masennukselle jotain. Ja tytöt saavat vaihtelua tähän kotona jumittamiseen. Vaikka en itse nauttisikaan matkassa, tytöt varmasti nauttivat. Ja sitä paitsi pääsee valmiiseen pöytään!

Piti vielä kirjoittaa siitä, että en kestä naapureita. Naapurithan on varmasti ihan kivoja tyyppejä, jos niihin viitsisi tutustua, mutta en pidä siitä, mitä ne tekevät pääni sisällä. On taas alkanut ahdistaa, vaikka samaan aikaan en jaksa välittää, mitä muut meistä ajattelee. Eivätkä ne naapurit varmaan meistä pahaa ajattelekaan muuta kuin pääni sisällä.

Ahdistus ei onneksi ole sitä luokkaa kuin se on pahimmillaan ollut. Nuorempana pakenin omasta kodistani, koska luulin vauvani olevan vaarassa. Luulin, että jotkut tahot yrittivät tulla viemään lapseni minulta. Tyypillistä synnytyksen jälkeistä masennusta, joka menee vähän överiksi. Nuoruusvuosien jälkeen luulot ovat siirtyneet naapureihin. Luulen, että jokaista askeltani seurataan. Luulen, että minusta puhutaan pahaa.

Eilen joku talonyhtiön päätöksestä kai leikkasi sireenipensaan kylppärin ikkunamme edestä. Melkein lamaannuin siihen paikkaan. Havahduin siihen, kun kurkin kylppärin ikkunasta nähdäkseni, kuka oikein minua tarkkailee. Viritin pyyhkeet verhoiksi kahteen pieneen ikkunaan, jotta he eivät näkisi minua. Todellisuudessa ikkunat ovat niin korkealla, ettei niistä kai voi mitään nähdä.

En pääse näistä ajatuksista eroon. AINA kun kuulen puhetta ulkoota, kuulen muka että minusta puhutaan. Kun joku kävelee etupihamme ohi tai jää sen välittömään läheisyyteen tekemään jotain, piiloudun ja kurkin sädekaihtimien välistä. Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Paradoksaalisesti se olen minä, joka stalkkaa muita.

Nämä harhaluulot vaikuttavat merkittävästi elämänlaatuuni, mutta niistä ei tunnu eroon pääsevän. Yksi asia on kuitenkin auttanut merkittävästi ja sen avulla olen selvinnyt näinkin hyvin keväästä ja tästä alkukesästä. Se on sähköhoidon ansioita. Sähköhoidon vaikutukset eivät masennuksen osalta olleet kauaskantoisia, mutta sitäkin enemmän niistä oli apua psykoosioireisiin, harhaluuloihin ja itsetuhoisuuteen. Talven osastoreissulla toivoin uutta sähköhoitosarja, mutta lääkäri eväsi sen minulta. Syksyn hypomania/sekamuotoiset oireet ilmeisesti johtuivat sähköhoidosta.

Oikeastaan odotan nyt huomista laivareissua, koska pääsen vuorokaudeksi pois täältä tarkkailevien silmien alta. Laivalla kukaan ei minua tarkkaile tai arvostele. Ketään ei kiinnosta. Hetkeksi voi rentoutua ja laskea suojamuurit. Ja ennen kaikkea, ei tarvitse laskelmoida muiden askeleita tai kytätä sälekaihtimien välistä.

Onko itsetuhoisuus ominaisuus vai vain sairaudesta johtuvaa?

Olen sortunut viiltelyyn taas ties monennen kerran. Olen kai aina ollut itsetuhoinen. Teininä istuin lukemattomat kerrat suihkun lattialla ja pitelin veistä kädessä. En kuitenkaan uskaltanut. Ja hyvä niin. Täysi-ikäisyyden myötä alkoholin astuttua kuvioihin homma kuitenkin lähti lapasesta. Juominen oli itsetuhoista enkä ole oppinut vielä tähänkään päivään mennessä kohtuullista alkoholinkäyttöä. En ole sentään vatsahuuhteluun tai putkaan päätynyt uudestaan.

18-vuotiaana otin yliannostuksen, mutta pettyneenä heräsin 20 tuntia myöhemmin omasta sängystä ilman suurempaa vahinkoa. Vuoden päästä yritin hypätä kerrostalosta, mutta sekin oli tuhoon tuomittu yritys... Tai siis totaali epäonnistuminen. Sairaalareissu ensiapuun ja häpeä anopin tullessa hakemaan seuraavana päivänä.

Tilanne vähän rauhottui ensimmäinen aikuisuuden vuosikymmenen aikana ja kaksikymppisestä kolmekymppiseksi sujui ilman vahinkoa itselle. Nurkan takana odotti kuitenkin entistä vaikeammat ajat, ja välillä tuntui, ettei omat lapsetkaan estä aikeita. Tolkutonta alkoholinkäyttöä, viiltelyä, lääkkeiden väärinkäyttöä ja pakonomaisia itsetuhoajatuksia, jotka kiersivät kehää 24/7. Myös osittain tahalleen aiheutettu kuivuminen ja siitä seurannut litium-myrkytys oli jollain sairaalla tavalla itsetuhoisuutta.

En tiedä, onko itsetuhoisuus ominaisuus vai sairauden oire, mutta minulta se ainakin löytyy. Taas uuden masennusjakson myötä nämä sairaat ajatukset alkavat kiertää päässä. Minulla on taipumus, mutta yhtä lailla se on oire. Sitten kun homma eskaloituu, omat aivoni alkavat käskemään minua toimimaan itsetuhoisesti. Jos en toimi, pää ei hiljene. Tästä hyvä esimerkki oli eräs tuskallinen yö osastolla, jolloin viilsin käteni täyteen paperihaavoja, jonka jälkeen aivoni hiljenivät ja pystyin nukkumaan. Paperi oli ainut ase jonka keksin. Huonetoveri nukkui tietämättä mitään tästä yöllisestä kidutuksesta (kaikki tietävät, että paperihaavat sattuvat eniten). Yritin myös käydä vessassa polttamassa kättäni tulikuumalla vedellä, mutta se ei yllättäen toiminut ravintola-alan ammattilaiselle, jonka kädet oli entuudestaan täynnä arpia palovammoista.

Nähtäväksi jää, miten tilanne tällä kertaa kehittyy. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, milloin pääsee osastolle itseltänsä turvaan. Sitä tilannetta on kuitenkin vaikea nähdä tilanteen ollessa päällä. Siinä vaiheessa todellisuudentaju alkaa jo rakoilla eikä erota, milloin sairaus puhuu ja milloin viisas mieli puhuu

Kävin työterveyden kautta työkykyselvittäjää tapaamassa. Täytyy sanoa kyllä, että olen entistä enemmän hukassa näiden etuuksien kanssa. Kaikki on kuitenkin niin kuin pitääkin ja ensi viikkolla uusi aika työterveyslääkärille lausuntoa varten. Kävimme läpi etuusasiat ja sairaushistoriani.

Eilisestä aikajanan tekemisestä oli muuten hyötyä. Ilman sitä en olisi pystynyt antamaan niin tarkkaa kuvaa sairaushistoriasta ja elämän tapahtumista. Työkykyselvittelijä sanoi, että kerroin hyvin loogisesti ja analyyttisesti. Minua monesti ärsyttää se, että lausunnoissa on virheitä. Kuten edellisessä minun todettiin asuvan lapsuudenkodissani, vaikka tosiasiassa asumme mieheni lapsuudenkodissa.

Tää olotila on ihan hirveä. Pahinta on, kun ei pysty tuntemaan mitään. Ja kun ei jaksa mitään eikä pysty syömään mitään.

Risteilyltä kotiuduttu. O ja N olivat sitä mieltä, että tämä oli paras risteily ikinä. Ja kyllä se olikin hyvä. Tytöt seikkailivat laivassa keskenään, joten minulla oli myös aikaa levätä. Etenkin tämä aamuna, kun väsymyksen ja pyörrytyksen johdosta nuokuin aamupalapöydässä jossain unen ja tajuttomuuden rajamailla. Tunsin, kuinka ihmiset katsoivat ja henkilökuntakin kävi kysymässä tarvitaanko lääkäriä. Näytin varmaan ihan hirveältä. Ajattelin, että ihmiset varmaan luulevat, että olen dokannut koko yön. Aiemmin ei ole pyörryttänyt näin kovasti, että istualtaankin meinaa lähtee taju. Onneksi tilanne siitä selvisi, kun pääsin vielä muutamaksi tunniksi hyttiin nukkumaan.

Kohta pitäisi lähteä hakemaan raparperia vanhempien pihalta. Ei yhtään kiinnostaisi nähdä ketään. Varsinkaan, kun äiti varmaan puhuu vain siskoni uudesta unelma-asunnosta. Olen iloinen, että heillä oli mahdollisuus siihen asuntoon ja että he muuttavat tänne ollakseen meitä lähellä, mutta välillä toisten onni nostaa mieleen niitä asioita, jotka olen itse sotkenut elämässäni. Mikään ei kai ole mahdotonta, mutta helvetin vaikeeksi olen ainakin tehnyt monet asiat itselleni.

Mieliala on surkea, tekee mieli itkeä, mutta nyt ei ole aikaa sellaiseen. Sunnuntaina taas juhlitaan. Huominen menee leipoessa ja siivotessa. Onneksi pystyn äärimmäiseen tehokkuuteen aina tarvittaessa. Mitä vaan, ettei kulissit romahda. Tosiasia on se, että en ihan oikeasti jaksa. En jaksa leipoa enkä varsinkaan jaksa ottaa vieraita vastaan ja emännöidä. Silloin, kun vedän roolia, hymyni on luonnottoman iso ja nauru todella hersyvää. No, onneksi tämä kaikki on pian ohi.

Olen touhunnut koko päivän. Leiponut ja siivonnut. Sain kaiken tehtyä mitä suunnittelin, joten huomenna ei tule stressiä. Aion silti varmuuden vuoksi nousta ajoissa. Olen ollut hirveän kiukkuinen ja välillä olen piiloutunut vessaan itkemään. Oli väärin huutaa miehelle ja lapsille, mutta se oli ainut tapa purkaa paha olo pois.

En jaksa kirjoittaa. En edes tiedä, mistä kirjoittaisin.

Heräsin poikkeuksellisen aikaisin, 05.30. En ole pitkään aikaan noussut näin aikaisin tai aikaisin ylipäätään. Aamut ovat nykyään todella vaikeita, joten ihmettelen, miksi heräsin näin aikaisin ja pääsin ylöskin. Voi tietty olla, että eilinen touhuaminen sai ylikierroksille. Yksi lääke on myös loppu, joten se jäi ottamatta eilen illalla. Se voi hyvinkin olla syy siihen, että ylösnouseminen oli niin helppoa.

Tälle päivälle jäi kakkujen viimeistely ja kinkkupiirakan leipominen. Ja tietty kattaus. Haluaisin ehtiä vielä pesemään terassin ja hakemaan jotain kukkia. Ehkä lähetän lapset keräämään luonnonkukkia maljakkoon.

Olen helpottunut, että kesäkuu on pian ohi. Tosin heinäkuulle ei ole mitään suunnitelmia ja se voi olla huono juttu. Saa nähdä, miten tämä olotila tästä kehittyy. Elokuussa on aika lääkärille, sinne asti pitäisi kestää.

Turhauttaa, ettei tämä nykyinenkään lääkitys estä sairausjaksoja. En halua luopua kummastakaan lääkkeestä vaan tarvitsen siihen jonkun lisäksi. Litium on vaan ongelmallinen masennuksessa enkä halua, että lääkäri ottaa sen pois, vaikka minulla on nytkin myrkytysoireita. Luulen, että pitoisuus on taas noussut, koska en syö ja juo normaalisti. Saa nähdä, mitä tästä taas tulee.

Sain kaiken valmiiksi hyvissä ajoin, mutta voi luoja, että on paska olo. Tekisi mieli vaan itkeä, mutta meikit menisi pilalle. Vaikka samapa tuo.