Kaikista vaikeinta on jaksaa silloin, kun on pakko jaksaa. Kun pitää hymyillä ja esittää, vaikka haluaisi vaan mennä peiton alle piiloon maailmaa ja ihmisiä.

Menin ja viilsin taas. Nyt alkaa helpottaa. Otin vielä Opamoxia, että tämä itku loppuu ja ahdistus helpottaa. Tiedän, minulla on haitalliset selviytymiskeinot, mutta pakkohan nämä lasten juhlat on emännöidä. Jos ei auta, otan lisää Opamoxia. En viillä enää.

Nyt ne on ohi. Vihdoinkin. Kaikkeni annoin. Juhlat olivat kivat ja vieraat viipyivät pitkään. Tarjoiluja kehuttiin kovasti niin kuin aina (kakkuhommat ovat lähellä sydäntä). Jaksoin keskustella vieraiden kanssa, vaikka puhetta riitti muutenkin. Ystäväni kilvan sopivat menoja kanssani, mutta minä en voinut kuin valehdella. Vaikka olisivat he varmaan ymmärtäneet, jos olisin sanonut, että nyt on vähän huono tilanne ja voimani eivät riitä. Tilanne tuli kuitenkin yllättäen ja ihmisiä oli paljon ympärillä, joten panikoin ja valehtelin.

Juhlien jälkeen oli heti päästävä suihkuun pesemään meikit naamasta. Suorastaan inhotti se maski, jonka taakse piilouduin, ja siitä oli päästävä äkkiä eroon. Ihan hullua, minkälaisen esityksen järjestin. Ei pelkästään kasvoille huolella taiteiltu meikki vaan ihan kaikki muukin. Tiptop siistiksi laitettu koti, jossa servetitkin oli valittu maljakossa olevien kesäkukkien sävyihin sopivaksi. Kakut toinen toistaan upeampia ja herkullisia. Lapsille oma herkkupöytä, jossa ihan pienimmätkin vieraat oli otettu huomioon. Kaikki tämä ja minkä takia? O ja N olisivat varmasti tyytyneet vähempäänkin. Toisaalta he ovat liian nuoria ymmärtämään. Tämä esitys upposi jokaiseen aikuiseen katsojaan. Yksikään ei olisi uskonut juhlia edeltäviä tapahtumia todeksi. Että minun oli niin paha olla, että näin ainoaksi vaihtoehdoksi tarttua terään ja rauhoittaviin.

Olen toistamiseen kertonut, että kesäkuu on ollut yhtä juhlaa. Nyt se on vihdoin ohi. Heinäkuussa ei ole mitään ohjelmaa. Se voi olla hyvä juttu tai sitten huono. Ei tarvitse yrittää mitään. Pakollinen ohjelma on kuitenkin saanut minut liikkeelle. Lasten takia on pakko yrittää edes vähän. Paha olo kuitenkin lisääntyy koko ajan. Viiltelystä on tulossa ongelma. Ensi viikolla on työterveyslääkäri. Oma lääkäri on elokuussa, mutta en tiedä, voinko odottaa niin pitkään.

Illalla oli tosi vaikeaa ja nukkumaanmenosta ei meinannut tulla mitään. Aamulla herätessäkin oli vielä raskas olo ja edelleenkin.

Yritän päästä apteekkiin ja kauppaan, vaikka kaupassa käymisestä ei meinaa tulla yhtään mitään. Haahuilen kaupassa enkä muista, mitä olen tullut ostamaan. Kuljen nykyään lippis syvällä päässä tai aurinkolasit päässä. En tiedä, mitä piiloudun. Ihmisiä kai.

Pääsin kauppaan ja apteekkiin lasten kanssa. Vein lapset uimaankin. Itse asiassa olemme täällä rannalla edelleen. O:n ja N:n tuntien tässä voi mennä vielä hetki. Päätä särkee ja muutenkin kurja olo, mutta ainakin onnistuin tänään hoitamaan velvollisuuteni. Ehkä en tee illalla enää mitään. Tai ehkä valmistun henkisesti työterveyslääkärin tapaamiseen. Turhauttavaa, työterveyslääkäriltä saan tarvitsemani lausunnon, mutta oikeeta apua en tässä kohtaa häneltä saa. Ei hänellä riitä osaaminen.

Kävin työterveyslääkärin vastaanotolla lausunnon kirjoittamista varten. Tehtiin vastaanotolla masennus testi, joka tietysti osoitti vaikea masennus. Lääkäri kysyi tulevaisuuden näkymistäni. Ei minulla ole tulevaisuuden näkymiä. Ei mitään toiveita tai unelmia. Tämä elämä on nyt tätä sairautta vain. Kaikki muu, koko elämä, on pysähdyksissä. En ole edes ehtinyt miettiä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Koko ajan on joku sairauden vaihe menossa. Itse asiassa koko elämä, lapsesta asti, on ollut tämän sairauden hallinnassa. Yhtään päätöstä ei ole tehty ilman sairauden osuutta asiaan. Siksi menin kihloihin 3kk seurustelun jälkeen. Siksi sain ensimmäisen lapsen 21-vuotiaana. Siksi ostin 20t euron auton ja sotkin raha-asiani kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Siksi yritin hypätä kerrostalosta. Siksi join niin paljon. Siksi koulut jäivät kesken. En pysty näkemään, että tulevaisuus voisi olla jotain muuta kuin tätä.

Voiko se edes olla?

Tämä ei tunnu hyvältä. Tämä masennus ei tunnu hyvältä. Terveydenhuolto, edes erikoissairaanhoito, ei pysy sairauteni perässä. Sairausjaksot ovat lyhyitä ja aggressiivisia, ne etenevät nopeasti. Niin nopeasti, ettei niihin ehditä reagoida yhtä nopeasti. Niinpä joudun odottamaan avunsaantia. Kesäaika vielä tuplaa odotteluun käytetyn ajan. Odottamisen aikana masennus voi viedä hyvin syvien vesien äärelle.

Olen kärsinyt vasta kolme viikkoa, eihän se ole vielä mitään. Minusta sekin tuntuu ikuisuudelta. Sairaanhoitajaa tapaan noin viiden viikon välein ja lääkärille pääsen vasta elokuussa. Jos pääsisin psykiatrille nyt, sairaalaan päätyminen voitaisiin estää. Lääkitys ei selvästikään ole riittävä, mutta ainoat lääkärit, joille saa heti ajan, ovat terveyskeskuksen päivystävät lääkärit. Ja niistäkin on puolet kesälomalla. Puhumattakaan, että he voisivat säätää lääkitystäni.

On siis pakko odottaa. Pakko odottaa sillä välin, kun masennus pahenee. Pakko odottaa, etten enää pääse sängystä ylös. Pakko odottaa, että itsetuhoajatukset ottavat vallan. Pakko odottaa, ettei enää pärjää kotona.

Huomenta. Taas yksi turha päivä edessä. Taas syyllinen olo, että en halua tai jaksa nousta sängystä. Miksi ei vaan voi antaa itsellensä lupaa tuntea näin? Miksi täytyy yrittää jaksaa, vaikka ei jaksa? Miksi ei voi hyväksyä tosiasioita ja todeta, että tilanne on nyt tämä. Miksi ei ole ok olla masentunut? Miksi siitä pitää päästä eroon äkkiä sen sijaan, että toipuminen tapahtuisi pikkuhiljaa? Jos toipuminen tapahtuisi hitaasti, olisiko silloin mahdollisuus oppia ja ymmärtää jotain ratkaisevasti keskeistä?

Lapset kävivät pyörällä jätskillä keskustassa. Toivat tullessaan minulle suklaalevyn. Yrittivät kai piristää minua lempisuklaallani. Kaunis ele heiltä, mutta niin surullista. Ei ole oikein, että lapset joutuvat elämään tätä sairautta kanssani. He näyttävät ymmärtävän, mikä tilanne on.

Mietin soittaako hoitajalleni. Se saattaa olla turhaa, koska resursseja ei ole, enkä pääse kuitenkaan lääkärille. Mutta ei tämä voi jatkua näin. Ehkä saisin soittoajan kuitenkin.

Sain hoitajan kiinni ja hän lupasi palata minulle asiaan, mutta tuskinpa soittamisesta oli hyötyä. Poliklinikka ei ole mikään akuuttipoli, joten päivystykseen pitäisi mennä. Toivoisin lääkityksen tarkastelua. Mielestäni se pitää tehdä heti, koska se voi ehkäistä mahdollisen sairaalajakson. En voi odottaa elokuun ajanvaraukseen asti. Tarvitsen ratkaisuja nyt heti, koska minulla on nuo lapset päivisin vastuulla.

Sain ajan 15.7. Se on parempi kuin elokuu, vaikka pitääkin pari viikkoa kestää. Päivystykseen voi myös mennä. Tämä alkaa muistuttaa viime kesää, kun ravasin vuoroin milloin missäkin hakemassa apua.

Sain kutsun risteilylle parhaan ystävän kanssa deluxe-hytissä. Teki mieli kieltäytyä, mutta pakotin itseni vastaamaan myöntävästi. Ajattelin, etten edes halua nähdä ystävääni tai mennä minnekään ihmisten ilmoille. Tunsin myös syyllisyyttä siitä, että tekisin jotain mukavaa tämän kamalan synkkyyden keskellä. Miksi siitä pitäisi tuntea syyllisyyttä? Vaikka viettäisin vuorokauden hauskoissa merkeissä, niin olen ihan yhtä masentunut edelleen. Ei se tarkoita, etten olisi masentunut, jos minulla on helpompi päivä. Masennus saa mielessä hämärtymään sellaiset asiat kuin syyllisyys ja oikeutus. Ne menettävät perspektiivin ja terveen harkintakyvyn sairaassa mielessä.

Eli olen lähdössä risteilylle. Sunnuntaina. Sunnuntaina on myös seitsemäs hääpäivä, mutta risteilyä vähemmän jaksan ällöttävia romantiikan eleitä. Kerroin ystävälleni, että mielialani ovat pohjamudissa. Toivottavasti pystyn kuitenkin heittäytymään irti tilanteestani ja olemaan läsnä tällä risteilyllä. Masennus jääköön satamaan.

Eläke päätöksessä piti mennä 2-3 kuukautta, mutta yllättäen päätös tuli tänään vain parin viikon käsittelyajan jälkeen. Hakemuksessa ei ollut edes kunnon lausuntoa vaan työterveyslääkärin ja oman lääkärin lausunnot olivat vasta tulossa myöhemmin. Minulle myönnettiin määräaikainen työkyvyttömyyseläke tammikuun loppuun eli seitsemäksi kuukaudeksi. Olen tietysti helpottunut ja tyytyväinen päätökseen ja siihen, että se tuli niin uskomattoman nopeasti. Nyt minun ei tarvitse peruspäiväraha byrokratiaa Kelan kanssa vaan säännölliset tulot jatkuvat saumattomasti.

Kaikki on hirveää. Ihan kamalaa ja sietämätöntä. Selaan sosiaalista mediaa uudestaan ja uudestaan. Samat päivitykset ja linkit uudestaan ja uudestaan. Luen Iltalehden sivua, vaikka se kuvottaa. Turhat uutiset kuvottavat ja oikein kasvatan inhoa lukemalla kommentteja. Ihmiset, olette kaikki idiootteja! Tässä elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin typerä mielipide Iltalehden sivulla. Ettekö tajua, miten kamalaa mulla on! Mielipiteenne on oksettava, koska minulla ei ole mielipidettä. Ei yhtään mistään. Kaikki on samantekevää. Miksi muilla on energiaa kommentoida ja minulla ei?!

Kaikki on paskaa. Tämä päivä, tämä sairaus, tämä elämä. Tänään en pysty edes syömään. Kahvia olen juonut, mutta sekin inhottaa. En pääse sängystä ylös. Tekee mieli potkia seinää. Miksi kaikki on niin samantekevää ja yhtä aikaa ärsyttävää?

No kohtahan on ilta. Mutta mitä väliä silläkään enää on? Pääsee nukkumaan vain kohdatakseen uuden pettymyksen. Seuraava päivä. Ihan samaa kuin edellinen. Pitää jaksaa odottaa. Pitää jaksaa uusi ja uusi päivä. Miksi? Koska on lapset. Mihin tämä päättyy? Osastolle? Voiko lääkkeistä olla apua? Ehkä, jos ottaa kaikki. Sitten kaikki on hyvin.

Muutama sana itsetuhoisuudesta. Se on vienyt minut mennessään. Viiltely. Kamalan häpeällistä, koska aikuisten viiltely on tabu. Eihän kolmekymppiset perheenäidit tee sitä. No ihan varmasti tekee. Kukaan ei vaan puhu siitä.

Aloitin viiltelyn vasta muutama vuosi sitten. Ensin naarmuja sitten vähän selkeämpiä viiltoja. Ei ikinä syviä haavoja, vaikka noista vaatimattomammistakin jäi arvet. Suurin osa jo haalenneet, mutta arvet erottuvat. En häpeä niitä. Pystyn mennä rannalle tai uimahalliin lasten kanssa.

Nyt haavat ovat syvempiä kuin ennen. Kun viillän, tunnen olevani elossa taas. Ja ahdistuskin siinä sivutuotteena helpottaa. Olen jäänyt koukkuun myös siihen tunteeseen, kun viiltää syvemmälle kuin edellisellä kerralla. Mitä rumempi haava, sitä enemmän saan siitäkin kiksejä. Viiltely liittyy ainoastaan masennukseen. Kun voin hyvin, koko asia ei käy ikinä mielessäkään.

Tilasin netti apteekista haavanhoitotarpeita ja sidetarpeita. Häpeän vuoksi. Kenenkään ei tarvitse nähdä, mitä olen ostanut. Olen onnistunut peittämään jäljet hyvin tähän asti. Joskus lapset kysyvät, että mikä tuohon on sattunut. Silloin valehtelen. Vaikka lapseni ovat selvillä sairaudestani, itsetuhoisuudesta en ole pystynyt puhumaan. En edes miehelle. Ajattelen, että lapseni ovat liian nuoria käsittelemään tätä asiaa. Toisaalta sehän on aivan yksinkertainen asia. Sairauteni oire. En halua kuitenkaan omalla esimerkillä kannustaa lapsiani samanlaiseen käytökseen.

Itsetuhoisuus on nyt jokapäiväistä. Viilto päivässä. Tämänkin päivän tuskaisuus meni ohi Opamoxilla ja itsensä satuttamisella. Tämänkin takia haluan saada itselleni apua pian. Luulen, että tässä tulee vielä osastokeikka. Yritän kuitenkin selvitä 15.päivän lääkärin vastaanottoon.