Jaksanko vielä? Miksi pitäisi?
En tiedä miten aloittaa tämä monologiketju. Olkoon se henkilökohtainen masennuspäiväkirjani, jos vaikka joku kirjoittaisi ystävällisen neuvon tai lohdutuksen sanan. En tiedä, jaksanko kirjoittaa tätä ketjua mutta katsotaan. Elämässäni on niin paljon vastoinkäymisiä, etten jaksa kirjoittaa niistä. Sittenkään ne eivät ole mitään verrattuna niihin ihmiskohtaloihin, joita olen lukenut joistakin ketjuista ja mitä olen nähnyt elämäni varrella. Minä alan pikkuhiljaa luovuttamaan, en jaksa elää enkä ajatella. Dissosiaatio… kaikki limittyy ja katoaa. Enää edes ei tule niitä fiiliksiä joissa kaikki loksahti paikoilleen ja masennus syntyi äärimmäisestä tietoisuuden kokemisesta. Yksinäisyys, täysi yksinäisyys, hylätyksi tuleminen, sivullisuus, toiseus, merkityksettömyys. Edes lääkärit ei välitä. Näitä minun sanojani vastaavia viestejä lienee Tukinetin keskustelut täynnä. Minulla vaan ei ole voimia kirjoittaa, en jaksa sanoa… Jaksoin kirjoittaa edes näin paljon.
Pakastepizza lohdun tuo...
ihminen sanoo jotain
se ymmärretään väärin
kommunikointi on eksymiä
satunnaisia kosketuksia
ihminen kaipaa rakkautta
mutta hänet kuristetaan
ja pyyhitään pois
hautakivikin poistetaan
niinkö se onkin poissaoloa
ei syliä ei lämpöä
Mitä sulle kuuluu?
Hei. Olen äärettömän väsynyt, fyysisesti ja henkisesti. En keksi mitään. Masis ei tunnu vaikka on. Anteeksi etten pysty olla ystävällinen ja innostava. Anhedonia.
Eieiei, ei tarvitse jaksaa olla innostava eikä ystävällinen. Voi vaan olla. Minullakin on usein äärettömän väsynyt olo, tänäänkin on sekä fyysisesti että psyykkisesti uupunut olo. Välillä on huono olo ja välillä tosi huono olo. Kurjaa, että sinullakin Eieiei on tällaisia olotiloja.
Kiitos Purjevene. Voitko nyttemmin paremmin? Muistan lukeneeni että olet ollut erittäin masentunut. Ja millaista on se sinun voimattomuus?
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: lisäys
Mäkään en tunne itteäni masentuneeksi, vaikka testit näyttäis vakavaa koko ajan. Se inhottaa niin paljo. Tosin en haluiska tuntea masista. Olen ns. Pakkolevossa ollut jokusen päivän. Jotain pientä uskaltanut tehä, mut sekin on harkittua ja pientä, ettei rasita liikaa. Se uupumus ja masennus on koko ajan olalla selkäni takana. Se va oottaa hyvää hetkeä, iskeä, mut sängyn pohjalle.
Voimia sulle todella paljo.
Kiitos Saloka. Masennus ja katkeruus eivät kuitenkaan poistu koskaan minusta. Tuli vaan mieleeni kun mietin taas tätä elämääni, kun inhoan itseäni ja kehoani niin sitte on kaikki normaalissa asetelmissaan, olen ikään kuin ihmisten kanssa samaa mieltä, melkein jopa heidän seurassaan tai kommunikoin heidän kanssaan, kun inhoan itseäni. Ei siinä mikään pianonsoitto tms. räpeltäminen auta. Ehkä vain nukkuminen, ottaa lääkkeitä ja nukkuu pitkään kellon ympäri tokkurassa.
Minustakin harvoin tuntuu masentuneelta vaikka olen masentunut. Vain silloin tällöin myös tuntuu siltä. Muulloin on muita oireita.
Eieiei, voimattomuus on minulla sellaista, että siinä tuntuu sekä fyysinen että psyykkinen lamaannus yhtä aikaa. Lihakset tuntuvat ihan konkreettisesti veteliltä eivätkä jalat meinaa kantaa. Käveleminen tai jonkin yksinkertaisen asian tekeminen, kuten pyykkien ottaminen koneesta kuivumaan, vaatii hirveää itsensä pakottamista eikä aina onnistu. Psyykkisesti on kuin vuori olisi edessä kiivettävänä. Eikä sen jälkeen tule mitään uutta vaan lisää vuoria. Kotityöt ovat loputonta työvuorta, jota yritän suorittaa ja täpärästi selvitä. Tuntuu kuin juoksisin hamsterin juoksupyörässä, joka ei ikinä lopu eikä johda mihinkään. Onko sinulla tällaista?
Hei Eieiei. Mietin elämisen mysteereitä, kuten miten paljon turhaa musiikkia on olemassa.
Moi. Mun kohdalla myös masennus on sitä etten periaatteessa jaksa tehdä oikein mitään. Tai jaksan, mutta mun täytyy pakottaa itseni tekemään. Juuri noita koti-askareita yms. En haluaisi myöskään lähteä kodista mihinkään, mutta on pakko. En tiedä onko elämä ollut aina näin vaikeeta tai ehkä se on ollut joskus vieläkin vaikeampaa. Tuli juuri tuo juoksupyörä mieleen myös. Että koko ajan täytyy tehdä ja mennä, eikä saa olla ollenkaan paikallaan. Senhän takia tämä elämä niin vaikeaa onkin. Aina kun on mennyt johonkin ja tullut takaisin kotiin, niin sitten pitää taas miettiä että mihinköhän sitä seuraavaksi menisi. Kuluttavaa kyllä. Jos mulla olisi työ- tai opiskelupaikka, niin en tiedä miten jaksaisin. Tuntuu että elämä on jo nyt erittäin kuluttavaa. Vaikken edes tekisi mitään. Muuta kuin kävisin kaupassa ja kävelyllä. Jotenkin vaan niin outoa tämä elämä...
Hyviä ajatuksia Minäitse. Tulee mieleen jokin J.K.Ihalaisen runo, mikä sen nimi olikaan, Menneen maailman todistus tjsp.
Okei. Pitää katsoo löytyykö toi runo netistä. Aikanaan luin aika paljon runoja. Kailas, Leino, Harmaja ainakin hyviä. Varsinkin Kailas. Hänellä kyllä oli traaginen elämä...
Hei Eieiei. Minulla todella on korona positiivinen, mutten ole kipeä. Kaikki vain tapahtui niin etten voinut mitään sille etten ollut oma itseni. En varmaan ole ainut, jolle korona ei tee pahempia oireita, kuin skitsofreenisiä. Ja skitsofreenisistä oireista selviydyn helposti.
Minulla on taas masis, myös selkä on kipeä, olen lihonut entisestään. Masis ei tunnu enää masikselta, vain tasaista surua. Oikeastaan nautin masiksesta, en uskaltaisi poistua siitä, en osaa etsiä poispääsyä masiksesta. Pimeys ja hämärä sopii mielentilaani ja olen täysin alkanut tykätä tästä vuodenajasta. Minun ei tarvitse olla terve, saan surra ja ahdistua, se on minun vapauttani, yksinäisyyttäni. Saan katsella etäältä tätä pahaa maailmaa.