Haluaisin tuoda keskusteltavaksi niinkin vaikean aiheen kuin itsemurhan.
Olen itse elänyt, noh, minulle liian raskaan elämän. Toisinaan voi olla varma, että ei, kaikille ei anneta sen mukaan mitä he kestävät. Toisinaan taakka on valtava ja voimat on puristettu loppuun. En sanoisi, etteikö kipu jalostaisi, mutta kipu voi olla liikaa kestettäväksi ja ajaa ihmisen loppuun. Siinä ei jalostaminen mieltä lämmitä. Kerran olen päätynyt tilanteeseen, jossa seinä ja pohja tuli lopulta vastaan ja, ainakin näytti siltä, ei ollut mahdollisuutta jatkaa. Päädyin yrittämään itsemurhaa. Hieman ihmeissäni katson taakse päin, minä selvisin siitä vaikka lähtö oli lähellä. Minä selvisin elämään. Vähän aikaa hehkuttelin olollani, minä päihitin itsemurhan yrittämällä sitä, nujersin sen, katkaisin sen niskat. Myöhemmin, olen päätynyt hyvin lähelle samaa tilannetta. Onko minun elämäni vain luotu tällaiseksi, onko tarkoituskin että lähden?
Miten te näette itsemurhan? Miten te näette ihmisen joka yrittää lähteä omin käsin tästä maailmasta johonkin, toivottavasti parempaan? Onko väärin lähteä kun pohja on tullut vastaan? Onko itsemurha liian arka aihe keskuteltavaksi vai pitäisikö se piilottaa jonnekin itseensä ja keskustella korkeintaan asiasta vain ammattiauttajien kanssa? Onko itsemurha yhä tabu? Saako ihminen väsyä? Tekeekö itsemurhan tekevä ihminen väärin toisia kohtaan? Pitäisikö pystyä miettimään ihmisiä ympärillä? Onko ymmärrettävää että ihminen ajautuu sellaiseen umpikujaan ettei voi enää välittää mistään muusta kuin omasta tuskastaan?
Haluaisin kuulla näkemyksiänne ja toivottavasti myös ehkä omakohtaisia kokemuksia – kummalta puolelta tahansa.
Nostan tämän ketjun, koska juuri nyt tuntuu, että voisin itseni murhata. Olen liian paljon yksin tai olen tuon mielikuvitushahmon kanssa josta puhun toisessa ketjussa.
On ahdistavaa elää. Tulee hetkiä jolloin mietin etten enää jaksa ja tapan itseni. Tulee kuitenkin hetki että olen onnellinen kun vieläkin elän. En jaksa aatella, että huomenna asiat on taas hyvemmin, aina niin on ollut, aina tulee hyviä hetkiä. En jaksaisi elää tätä hetkeä.
Minä ehkä olen mielisairas koko ikäni. vaikka minä valmistun koulusta joksikin, menen ehkä töihinkin jonnekin. Silti olen mielisairas, en jaksaisi olla tämmöinen ihminen.
anOuk kirjoitti 20.11.2007 9:40
Vaikea, vaiettu asia, eikä ollenkaan yksiselitteinen.
Valitettava tosiasia kuitenkin on, että apua ei välttämättä saa vaikka kuinka yrittäisi. Itse olen vuosia elänyt terapian toivossa, rampannut hoitavalta taholta toiselle. Minusta riippumattomista syistä "hoito" on kuitenkin joka kerta katkennut... Irtisanomisia ja -sanoutumisia, pitkiä sairaslomia...huonoa tuuria minun kohdallani. Yksityiselle puolelle minulla ei ole varaa.
Yhdelle ihmiselle voi kasaantua niin paljon vastoinkäymisiä, surua, kaltoinkohtelua, jne., ettei sitä ihan äkkiä moni ns. vähemmällä päässyt uskoisi todeksi. Kun vuodesta, ehkä jopa vuosikymmenestä toiseen menee eteenpäin vähäisillä voimilla, pakottaa itsensä jaksamaan perheensä tai muiden läheistensä vuoksi...yrittää, yrittää, yrittää.... Vain todetakseen, ettei mikään mihinkään muutu. Elämä näyttää jatkuvasti vain varjopuoltaan. Missä on raja? Kuinka paljon ihmiseltä vaaditaan?
En pidä itsemurhaa hyvänä ratkaisuna. Joissakin tapauksissa kuitenkin on ajateltava armeliaasti.Yritetään pitää toivoa yllä... Ehkä huomenna on paremmin.....
Tässä kirjoituksessa on paljon omaakin tilannettani.
Olen lopen uupunut. Olen yrittänyt saada apua, minua pompotellaan paikasta toiseen, yhdestä paikasta lähetetään toiseen, sieltä takaisin, sitten kolmanteenb.
Mitään muuta en tämän syksyn aikana ole saanut apua kuin että masennuslääkkeiden annosta pitäisi nostaa.
Ja kuinka olen pyytänyt että antakaa minulle joku ihminen kenelle voi kertoa pahaa oloani, ei ole sellaista annettu.
Eihän se itsemurha sinäänsä ole ratkaisu ongelmiin, jos olisikin, tappaisin itseni ja sitten eläisin ilman ongelmia, olenhan ne itsemurhalla poistanut.-
Ihminen voi vaan olla niin väsynyt, juurikin siihen että vuosia tai kymmiä on yrittänyt jaksaa, yrittänyt auttaa ja aina vaan yrittänyt ja yrittänyt sitä ja tätä.
Sittenkun olaan siinä tilanteessa että voimat loppuu,ihan totaalisesti, pitäisi löytää joku joka puolestaan auttaisi minua, jos ei kukaan omainen tai ystävä niin vaikka sitten ammattiauttaja, mutta kun ei löydy
Minä en ole koskaan yrittänyt tehdä itsemurhaa, ajatellut sitäkin enemmän, mutta olen pelkuri, itsemurha vaikka sanotaankin että se on pelkurien pako tästä maailmasta, vaaatii mielestäni todella suurta rohkeutta.
Itsemurhan teko sinänsä voi olla helppoakin, vaikkapa autoa ajaessa nostaa vaa kädet ratilta, se voi olla siinä.
Minä tiedän että kun olen tällaisessa mielentilassa, todella epöätoivoinen, uupunut, väsynyt, valmis luovuttamaan, ajan autoa hyvinkin holtittomasti, ihan kuin ottaisin sen ristin että annan kohtalon päättää tuleeko kolari vai ei.
Minä olen ajatellut ja ottanut läheiseni aina huomioon, he eivät niinkään minua, aina olalan elettey heidän ehdoilla, nyt kun minä voi huonosti, olen voinut jo monta vuotta, mutta silti ollut aina toisten käytettävissä, nyt nämä minun läheiseni eivät näe tilaani ja vaativat minulta edelleenkin kaikkea sitä mitä ennenkin. He eivät voi ymmärtää että minä en jaksa.
Minä yritän jokaisella sanoa ja kirjoitaa ja osoittaa että minä en jaksa, MINA EN JAKSA.
Siihen usein suhtaudutaan niin että sanotaan YRITÄ NYT LEVÄTÄ. !
Isäni teki itsemurhan ollessani 7-vuotias. Itkin pienenä isääni hetken, sitten en moneen vuoteen edes tuntenut surua. Nyt olen 18 ja tuska on palannut. Minua harmittaa suuresti, etten tiennyt millainen henkilö hän oli. Mietin miksi hän teki sen. Sain vastaukseni muutama kuukausi sitten, kun sain kuulla, että isäni oli tappanut itsensä pitääkseen itsensä kurissa - hän oli käyttänyt minua seksuaalisesti hyväkseen kun olin pikkulapsi, ja sain pikkusiskon kun olin 5. Isäni ei halunnut toistaa karmeita tekojaan, ja riisti oman elämänsä pitääkseen kätensä irti siskostani. Minun osaltani se tosin oli jo liian myöhäistä, mutta olen iloinen ettei siskonikin tarvinnut kärsiä. Isälläni oli hyvä syy itsensä tappamiseen, mutta käyttäytyi alusta asti henkisesti sairaan miehen tavoin ja teki julmasti myös jättäessään äitini yksin neljän pienen lapsen kanssa. Päättele siitä nyt sitten oliko se itsemurha oikeutettua vai ei, oikein vai väärin, hyödyksi vai haitaksi. Se oli vähän molempia.
Kun äitini teki itsarin, se monien mielestä oli oikeutettu sen tekemään, koska se oli mielisairas. Ja sillä oli paha olla. Se oli oikeutettu sen tekemään vaikka minä olin alaikäinen ja isä oli jo kuollut.
Kun minä kerron tekeväni itsarin, niin samat ihmiset kertovat kuinka minä en sellaista edes saa aatella, koska aiheuttaisin kärsimystä ja surua läheisilleni. Mulla ei ole alaikäisiä lapsia huolettavana, silti minä olen huonompi ihminen tekemään itsarin kuin oli äitini.