Hei.. En jaksanut lukea kaikkia tämän ketjun kirjoituksia, en olisi edes pystynyt.. Veljeni teki itsemurhan 10 kuukautta sitten.. Näin itsemurhan tehneen läheisenä voin kertoa että suru ja tuska on valtaisa, välillä tuntuu ettei siitä voi ikinä selvitä.. Itselläkin käynyt välillä tuo vaihtoehto mielessä, mutta koska olen joutunut kokemaan sen mitä vanhempani joutuisivat kokemaan uudestaan minut menettäessään, niin en voisi ikinä sitä tehdä.. Tahdon tähän loppuun liittää Kaija Koon "jos sua ei ois ollut" laulun sanat, jotka siskoni lausui veljemme haudalla:

Kaija Koo, Jos sua ei ois ollut:

"jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut

ohikulkijat luulee
minun seinille puhuvan
tyhjyyteen he sanovan mun kuulee
sua aina rakastan

tahdon susta kiinni pitää
vaikken sua oikeasti enää nää

en tahdo irtikään päästää
taas ilmestyt vierellein
on pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin

olet joka ikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
hyvä ajatus sisällä mun pääni
kun elämä on suuttunut

oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan

jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
vuoteeseeni kuvitellut
sulle kadulla puhunut

hiljaisuutena öissä
ääriviivoissa pihakoivun
ilman sua oon kuin vöissä
ilman sua lakastun

saanhan susta kiinni pitää
vaikken sua oikeesti enää nää

en tahdo irtikään päästää
siis ilmestyt vierellein
on pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin

olet jokaikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
hyvä ajatus sisällä mun pääni
kun elämä on suuttunut

oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan

ei sua minusta voi erottaa
jäät osaksi mieleni maisemaa

kiitos
kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa

olet jokaikinen yön ääni
osa lempeää valon kajoa
kesäsateena saavut elämääni
en kuivuuteen hajoa

oo valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan"

Veljeni leijonamieltä ikuisesti ikävöiden 😭

Ajattelen itsemurhaa jatkuvasti. On niin paha olla. Paha olo ei vaan mee pois. Oon tosi yksinäinen. Tuntuu ettei kukaan välitä musta. Mun elämässä kaikki on vaan mennyt pieleen. Minusta on tullut itsekäs paska, ajatukseni pyörii vain oman pahan oloni ympärillä. Tuntuu, että olen epäonnistunut ihmisenä. Erosin vasta poikaystävästäni. Välillämme ei enää ollut sitä yhteyttä, mitä oli joskus. Sisälläni velloo tyhjyys, joka ei mene pois. Mulla on ikävä kaikkea sitä, mitä mulla joskus oli. Elämänhaluni vain on mennyt. En löydä enää syitä jatkaa elämää. En jaksa enää sinnitellä.

Hei..
Noin kolme vuotta yritin hengen riistää itseltäni..
Ex-Mieheni henkiseti repi minut riekaleeksi, oli yksi ilta kun päätin tehdä lopun, mutta kadun miten..
Löysin aamulla teholta itseni ja säikähidin itsekin, kuinka lapset voi ja mitä olen menny tekemään.
Kun ihminen ajetaan loppuun ja se seinä on vastassa, mietii helppoa reittä päästä pois. Mutta mitä teemee läheisille omille lapsille, tuomme tuskaa ja surua.
Päätin että se jää viimeiseksi teoksi.
Toki joskus mietin mutta en ääneen, mutta en anna sille ajatukselle valtaa.

Seurustelin myös alkohoolistin kanssa, se oli yhtä tuskaa ja kärsimystä. Henkinen väkvalta kiusaaminen ja ym..
Mutta en antanu valataa ajatukselle tapaa itseni..
Jossakin on se voima joka saa jatkamaan sitä elämää ja ajatelmeaan toisin.
Olen itse toisi masentunu ja en ole sinut itseni kanssa, olen aika montun pohjalla. Mutta saan kiittää ystäviä joille voin puhua ja kertoa asiat ei tarvitse yksin olla, jokainen tarvitsee sen ihmisen kelle voi puhua. Kyllähän minä mietin yksin synkiä päiviä ja olen peiton alla enkä halua nousta enkä puhua. Mutta joskus se tekee hyvää olla ja antaa aikaa itselle toipua asioita.
Ei pidä antaa periksi, on etsittävä se tie jota kautta voi hakea apua ja puhuminen on yksi..

sirpale

Elä ajatele noin itsestäsi.
Olet hyvä ihminen ja sinulla on elämä edessä. Sinnitele!
Anna aikaa itsesi toipua erosta, tiedän että se on vaikeeta ja tuskallista. Mutta puhu ja kerro asisata ..
Elä jää yksin, ei elämä yhteen mieheen jää, maailama on täynnä hyviä asioita ja ajtelle läheisiäsi, miltä heistä tuntuu..
Olen kokennu tuon saman tunteen, elä anna sille periksi.

Hei!

Noh, minulla olisi näkemyksiä ja myös omakohtaisia kokemuksia itsemurhasta. Minun mielestäni jokaisella ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään. Itsemurha ei saa olla tabu ja siitä pitäisi pystyä jo keskustelemaan.

Ihmisen on pakko saada väsyä joskus. Ei ihminen ole mikään kone! En nyt tarkoita että jokainen, joka väsyy, pitäisi tappaa itsensä, koska suurin osa väsyneistä parantuu.
Mutta jos ihminen on yrittänyt kaikkensa toipuakseen, muttei vain jaksa enää, ei hän enää kykene edes näkemään, miltä muista tuntuu. Yleensä siinä tuskassa ja synkkyydessä ei todellakaan näe muuta vaihtoehtoa kuin se kuolema.

Voin puhua näin, koska olen kokenut tuon tunteen montaa kertaa. Ei siinä pahassa olossa ajattele tai pysty ajattelemaan lähimmäisiään. Olen yrittänyt kuolla 3 kertaa, mutta ei tämä paha olo ole mihinkään vielä päättynyt.

Ei voi olla inhimillinen jos näkee vierestä kun joku läheinen kärsii joka sekunti vuosikausien ajan, eikä silti hyväksy hänen lähtöään omakätisesti.
Kun sanotaan että itsemurha on maailman itsekkäin teko, niin eikö se sitten ole sitä itsekkyyttä ettei anna ihmisen mennä kun hän kärsii?

Mielipiteitähän on jokaisella mutta tämä oli vain minun mielipiteeni.

Kiitos puheenvuorosta!🙂

- neiti musta

Moi!

Ymmärrän sinua täysin, sillä itse ajattelin samoin noin vuosi sitten. Viilsin, olin ihan kappaleina, olin hoitojaksolla osastolla. varsinaisesti en yrittänyt itse murhaa, mutta ajattelin sitä usein ja joskus otin unilääkkeitä pari liikaa, tahdoin nukkua kaiken tuskan pois. Olisin ollut valmis kuolemaan, mutten voinut satuttaa lähimmäisiäni niin paljon, sillä aina, vaikka miten läheinen olisi sairas, sen kuolema satuttaa ja paljon.

Nyt en enää ajattele noin. minusta elämä on ihanaa, tahdon kokeilla paljon kaikenlaista, löytää oman tieni, "valloittaa maailman" -siis saada lisää kokemuksia. Tahdon kokeilla kaikkea uutta. Elämä on elämisen arvoinen. Jokainen elämä on lahja, ei syntyminen ole itsestään selvää. Elämästä löytää kaikkea ihanaa kunhan sitä vain itse haluaa. paraneminenkin on suuremmaksi osaksi itsestä kiinni. Vaikka toki toisten tuki ja turva on tärkeää niin kukaan muu ei sinua paranna ellet sitä itse tahdo. Oma voimani oli ystäväni joka opetti minulle niin paljon etten tiedä olisinko oppinut kaikilta muilta yhteensä sen verran mitä sytäväni minulle opetti. Väsymys on kamalaa, mutta sen yli voi selvitä. Kuolema ei ratkaise mitään ja minusta se on vain pakokeino todellisuudesta.

Laitan tähän loppuun yhden runoni:
" Avaa silmäsi
toiselle todellisuudelle,
niin huomaat
maailman ihmeet"

On hyvä että joku uskaltaa puhua asiasta, ja eikö nämä palstat ole sitä varten että saa sitä tukea.
Itse olen myös käynyt pohjalla ja niin syvällä että yritin itsemurhaa. Ja hetken meni ihan hyvin mutta sitten mentiin kyllä tosi vauhdilla sinne alas asti että yritin sitä uudestaan.Minulle yksi tärkeä ihminen sanoi että ne jotka tekevät itsemurhan ovat pelkureita. Itse en kyllä todellakaan allekirjoittaisi tuota koska se että yrittää itsemurhaa niin siitä on pelkuruus kaukana mutta en kyllä asiasta ole ylpeäkään. Ihminen jolle päivät alkavat käydä liian raskaaksi eikä jaksa huolehtia itsestä ja muista ihmisistä niin kyky nähdä elämä oikeissa valoissa on aika hankalaa. Se että on jäänyt yö unet vähiin ja koko päivän tuntuu että mikään ei onnistu, mutta miettikää kun ihminen on monta viikkoa ilman unta. Kyllä se elämä rupeaa tuntumaan todella paskalta/raskaalta..On oikeasti sellaisia ihmisiä jotka eivät osaa nähdä aisiosta kuin sen yhden puolen ja joillekin on turha edes yrittää kertoa siitä toisesta puolesta.

Miettikää nitää vanhoja ihmisiä jotka ovat todella sairaita ja lähimmäiset ovat onnellisia siitä että heidän kivut loppuvat. Miksi ihmiset eivät voi olla silloin onnellisia kun ihminen on masentunut(/muu sairaus) ja hänen kivut/säryt/tuskat loppuvat. Minun mielestä se on ihan sama onko se luonto tehnyt vai itse, mutta jos se on oikeasti helpotus hänelle itselle niin sillon se on. Ei kukaan muu kuin sinä itse voi tietää miltä tuntuu kantaa niitä huolia/murheita (tai mitä kukanenkin nyt kantaa).

Vaikka nyt menee jo paremmin niin kyllä minä mietin itsemurhaa joka päivä ja sitä miksi tekisin sen ja miksi jättäisin tekemättä..Aika heikolta näyttää mutta saa nyt nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Vaikka tuon julki oman mielipiteeni niin en kehota ketään tekemään itsemurhaa.

Tiedän monia, jotka ovat itsensä tappaneet, ja kyllähän aihe on edelleen tabu. Kaikki tuntemani itsemurhaajat ovat miehiä; jostain luin, että naiset yrittävät useammin, miehet onnistuvat. En muista, että kenenkään jälkeen jääneet omaiset olisivat iloinneet, että nyt paha olo vihdoin loppui!
Oma poikaystäväni tappoi itsensä, kun olin 22 v., hän oli tuolloin 24 v. Voitte kuvitella, miltä nuoresta naisesta tuntui, vaikka ko. miehellä olikin ongelmainen lapsuus ja nuoruus: molemmat vanhemmat alkoholisoituneet ja kuolleet, huostaanotto, ankarat sijaisvanhemmat, itse hyvin alkoholisoitunut, jopa niin, että ennen psykiatrin vastaanottoakin oli aina pakko käydä kaljalla, koska ei uskaltanut muuten mennä sinne. Asiaa ei parantanut se, että olimme päättäneet erota - tai minä olin: elämästä ei tuntunut tulevan mitään, kun oli koko ajan sitä viinaa, putkareissuja, rahavaikeuksia... halusin elämältä enemmän ja olimme jo sopineet että hän muuttaisi pois - niin kuin sitten muuttikin. Syyllisyyteni oli valtava ja vaikutti pitkän aikaa, vaikka tapahtuneesta on jo parikymmentä vuotta.
Kun itse vuosia myöhemmin sairastuin masennukseen, ajattelin minäkin synkimpinä hetkinäni, että parempi kaikille olisi, jos minua ei olisi, näistä kokemuksistani huolimatta. Kuitenkin toivon, että kaikki, jotka miettivät itsemurhaa, miettisivät vielä läheisiään ja sitä taakkaa ja tuskaa, jonka lopullinen ratkaisu aiheuttaa. Ja sitten niitä syitä elää, sillä niitä on, vaikka niitä ei mustan verhon läpi aina erotakaan...

Kirjotanpa minäkin, jo elämää aika paljon nähneenä. Ylä- ja alamäet. Itsetuho-ajatukset ja jopa yritykset takana. Apu tuli vertaistukiryhmästä jossa on hengellinen ohjelma ja ystävistä sieltä. Paranemiseen meni monta vuotta, mutta vihdoin alkoi elämä maistua. En halua saarnata, enkä tuomita, koskapa itse koin myös kaikki saarnat ja tuomiot vain lisätaakkana. Läheisiä meni oman käden kautta aika monta, koska "pyörin" sellaisten ihmisten kanssa joilla oli samanlaisia ongelmia. Heistä irtaantuminen, kaikesta entisestä elämästä kauas pois lähteminen oli tehtävä, että pelastin oman elämäni. Ja ihan hiljaa pikkuisin askelin luottamus hyvään ja Korkeimpaan Voimaan auttoi. Se kuulostaa pahalta että on lähdettävä ja jätettävä entinen elämänpiiri. Ja se ei tarkoita totta jokaisen kohdalla, vain minun kohdalla ja ehkä jonkun muun joka myös elää ahdistavissa oloissa. Etsin ihan toisenlaisen ystäväpiirin ja turvaverkon.

Moi!

Kirjoittelen tukihenkilön ehdotuksesta myös tänne, vaikka on todella vaikeaa avautua täällä. Mutta jos se vertaistuki auttais nyt. 😯🗯️
Itsellä todella itsetuhoiset ajatukset, mutta en ole niitä koskaan vielä toteuttanut. Olen sairastanut lapsesta asti paljon. Jokunen vuosi taaksepäin masennuin vaikeasti, ja sen jälkeen on itsetuhoisuus ollut melkein koko ajan läsnä. Olen aina yrittänyt ajatella muita, ja sitä tuskaa mikä siitä heille aiheutuisi. En enää vain jaksa ajatella, oma tuska ja ahdistus elämään liian juuri.
Olen asiasta puhunut vain ammatti ihmisille ja parille hyvälle ystävälle, he ymmäsrtävät kyllä miten vaikeaa mulla on. Ja kannustavat kaikesta huolimatta jatkamaan. Toisaalta pelkää milloin napsahtaa, ja kaikki päättyy siihen. Ja toisaalta taas toivon joka ilta ja yö ennen nukahtamista että ei heräis enää. Vaan kuolis pois.😞 Itsellä ei ole enää keinoja miten selvitä. Kaiken piilotan vanhemmilta, siis pahan olon, ahdistuksen ja sen että olen menettänyt elämän halun. Sairaudet raastavat koko kehoa kaikella tapaa niin fyysisesti kuin psyykisesti. Ja se että kaikille annataa kannettavaksi se mitä jaksaa kantaa, ei pidä paikkaansa. Toisille ei anneta juuri mitää ja toiset saavat sitten liikaa. Mutta kun on voimakkaamppi halu kuolla kuin elää, ei silloin ole taakka ainakaan sopiva.😭 En tiedä itse jaksanko elää ja katsoa mitä elämä toisi, nyt tuntuu vaan kaikki niin toivottomalta ja että kärsimykset on mun kohdalta kärsitty. Koko elämä on ollut yhtä kipua ja tuskaa.😭😭
Kun oli ylä-aste ikäinen yksi läheinen teki itsemurhan, sitäkin peiteltiin. Kuolema koskee aina on se sitten oman käden kautta tai joku muu.

Jokaisella oma enkeli on, se valon tuo auringon. Jos tuohon jaksaisi uskoa. Mutta tukskin se kovin pitkälle kantaa.

Moi.

viimeiset 6 viikkoa olen herätessäni toivonut, että omistaisin aseen. Iltaisin olen toivonut etten aamulla heräisi ollenkaan. Kävin junaradan varrellakin seisoskelemassa. Ainut vaan että kaikki tämä sotii ajatusmaailmaani vastaan. Olemassa oloni alkoi n.28 vuotta sitten ja kun päiväni päättyvät, niin lakkaan olemasta. Joten nyt minulla on mahdollisuus olla olemassa. Toisaalta jos en olisi olemassa, niin eipä olisi mitään valittamista. Ei huolia, murheita eikä onnellisia tilanteita.

HonestMaryJane kirjoitti 14.11.2007 19:53

Haluaisin tuoda keskusteltavaksi niinkin vaikean aiheen kuin itsemurhan.

Olen itse elänyt, noh, minulle liian raskaan elämän. Toisinaan voi olla varma, että ei, kaikille ei anneta sen mukaan mitä he kestävät. Toisinaan taakka on valtava ja voimat on puristettu loppuun. En sanoisi, etteikö kipu jalostaisi, mutta kipu voi olla liikaa kestettäväksi ja ajaa ihmisen loppuun. Siinä ei jalostaminen mieltä lämmitä. Kerran olen päätynyt tilanteeseen, jossa seinä ja pohja tuli lopulta vastaan ja, ainakin näytti siltä, ei ollut mahdollisuutta jatkaa. Päädyin yrittämään itsemurhaa. Hieman ihmeissäni katson taakse päin, minä selvisin siitä vaikka lähtö oli lähellä. Minä selvisin elämään. Vähän aikaa hehkuttelin olollani, minä päihitin itsemurhan yrittämällä sitä, nujersin sen, katkaisin sen niskat. Myöhemmin, olen päätynyt hyvin lähelle samaa tilannetta. Onko minun elämäni vain luotu tällaiseksi, onko tarkoituskin että lähden?

Miten te näette itsemurhan? Miten te näette ihmisen joka yrittää lähteä omin käsin tästä maailmasta johonkin, toivottavasti parempaan? Onko väärin lähteä kun pohja on tullut vastaan? Onko itsemurha liian arka aihe keskuteltavaksi vai pitäisikö se piilottaa jonnekin itseensä ja keskustella korkeintaan asiasta vain ammattiauttajien kanssa? Onko itsemurha yhä tabu? Saako ihminen väsyä? Tekeekö itsemurhan tekevä ihminen väärin toisia kohtaan? Pitäisikö pystyä miettimään ihmisiä ympärillä? Onko ymmärrettävää että ihminen ajautuu sellaiseen umpikujaan ettei voi enää välittää mistään muusta kuin omasta tuskastaan?

Haluaisin kuulla näkemyksiänne ja toivottavasti myös ehkä omakohtaisia kokemuksia - kummalta puolelta tahansa.

Minusta tuo että olet yrittänyt itsemurhaa on todella suuri hätähuuto omasta tilanteestasi ja tuskastasi. Ja totta on sekin että jokaisella tulee piste vastaan jossain vaiheessa, olen itsekin ollut tuossa samassa tilanteessa ja sain todella kamppailla itsetuhoisten ajatusteni kanssa noin 8 vuotta kunnes lopulta eräs fiksu lääkäri sai minut tajuamaan miten väärin teen läheisiäni kohtaan kun koko ajan uhkaan itsemurhalla. Oletko koskaan miettinyt miten pahalta tuo varmaan tuntuu läheisilstäsi..? Oletko käynyt ammattiauttajan juttusilla tästä ongelmasta? Oletko kysynyt vai onko sinulle jo laitettu lääkitys päälle? Sillä mielestäni ihmisen ei pitäisi joutua elämään noin kovassa murheessa/ahdistuksessa vaan hänen pitäisi hakea apua tilanteeseensa mitä pikkimmiten! Voimia sinulle ja koita jaksaa, itse uskon siihen että paistaa se aurinko joku päivä risukasaankin..

Hei!

Pyysit ajatuksia tuohon itsemurha-ajatukseen ja mie voin nyt jotain kertoo tässä siis vain omia mäkemyksiä..siis miusta itsemurha ei ole ratkaisu mihinkään, sillä ei ongelmia ratkaista ja toisaalta miusta siun tulis myös miettiä siun läheisimpiä ihmisiä miltä heistä tuntuu jos niin tekisit..?? Tuskin kukaan ainakaan iloinen vois olla tuollaisesta. ☹️ miut on pelastettu kahteen otteeseen nuorempana itsemurhalta, kerran sitä kyllä kerkesin yrittämään mut se epäonnistui ja jouduin vatsahuuhteluun ja voin sanoo et luojan kiitos et en onnistunu siinä sillä sillo en olis kokenu näitä suuria ilonkin hetkiä mitä sen jälkeen on eteen tullut kohdallani! Mun isä sattu huomaamaan mun ajatukset kahteen kertaan ja se oli viekä sillee hassu tilanne et olin vielä psyk.osastolla ja pääsemässä kotilomille ja kukaan hoitohenkilökunnasta ei päässy jyvälle mun ajatuksista mut mun isä ja hänen vaimo huomasivat heti ku tulivat minnuu sinne kattoo ja polttivat miun lomat..ja näin jälkeenpäin luojan kiitos et edes hyö huomasivat mun ajatukset sillä nyt kyllä kaduttais jos olisin onnistunu sen tekemään. ☹️

Voimia ja jaksamista siulle! 🙂👍

ja vaikka mut raiskattiin(tai väkisin maattiin) ni en silti oo missään vaiheessa edes miettiny itsemusrhaa sillä se on miusta väärin miun läheisimpiä kohtaan..ennemmin suosittelisin hakeutumista psykiatrin vastaanotolle ja häneltä saa sit lähetteen sairaanhoitajalle keskustelemaan asioista. Myös nämä tukinetin tukihenkilöt antavat kyllä kriisiaikoja jos tulee ihan pattitilanne ja lisäks on auttavat puhelimet jotka päivystävät ympäri vuorokauden..eli aina on apua saatavilla vuoronkauden ajasta huolimatta. 🙂

Ja ite asiassa ootko miettiny et mitä se itsemurha ratkaisee..?? Miun mielestä se ei ratkaise mitään ja jos ajattelet et tuonpuoleisessa on mukavampi olo ni mistä sen voit tietää ku et tiedä mitä siellä on..?? Enkä sinuna edes ajattelis tuommoisia, ennemminkin hakisin sinuna apua tilanteesees sillä kyllä apua on oikeesti saatavilla..mie varmaan hyvä esimerkki siitä et tulipa eteen mitä hyvänsä ni aina niistä selviää. 🙂 ja vaikka itelläki tällä hetkellä tän asian kanssa erittäin vaikeeta ja se on mielessä 24h/vrk ni silti en anna sen pilata omaa elämääni..uskon kuitenkin parempaan huomiseen! 🙂

hei..minä olen joutunut seuraamaan vierestä tyttöno itsemurha yrityksiä..kolme vuotta sitten ja nyt taas.sanoo ettei halua kuolla vaan tuskaa haluaa purkaa..ensimmäisillä kerroilla muutti kotiin takaisin.pari vuotta meni hyvin ja taas kaikki alkoi!!!:
😭.olen koittanut olla tukena mutta tuntuu että omat voimani eivät riitä..en saa kontaktia hänen mielivaihteluiden takia!!nyt ollut otse sairaslomalla viikon..kaipaan ihmisten pariin..tyttö asuu omassa asunnossa mutta en uskalla laskea sinne pelon vallassa että kaikki alkaa taas!!joskus tekis mieli luovuttaa ja antaa olla.tyttö 23 vuotta.en ymmärrä miksi eivät voi ottaa sairaala hoitoon???kait pääsevät helpommalla kun laittavat omaisen taakaks..rumasti sanottu.TIEDÄN!!!välillä kuulen että tyttö valehtelee minusta asioita ja muutenkin kertoo eri ihmisille asiat erilailla.pelkään miten kaikki vaikuttaa nuorempiin sisaruksiin.joka aamu on tuskaa noustä sängystä kun ei tiedä mitä päivä tuo tullssaan.sitten vielä tämä häpeän tunne!!!!tuntuu että kaikki tietää kun liikun jossakin..yritän saada apua netin kautta..voimia eteenpäin kaikille jotka ovat samassa tilanteessa!!!

huh nyt elämä ei enää tunnu elämältä ensin kiusattiin koulussa ala asteelta lukioon sitten käytettiin seksuaalisesti hyväksi ja nyt vielä ku seurustelin niin hänkin käytti hyväksi tavallaan eli nyt luulen että mulla on sukupuolitauti.....

on menny totaalisesti luottamus ihmisiin en enää jaksa ELÄÄ.......