Hei!

Itse en ONNEKSI ole itsemurhaa kokenut kenenkään todella läheisen taholta. Mutta olen kokenut luokkakaverin itsemurhan, joka tosin ei ollut minulle läheinen eli en ollut koskaan hänen kanssaan puhunut mutta silti se itketti. En ole itsemurhaa itsekään yrittänyt vaikka joskus on mietityttänyt, että varmaan jossain olisi parempi olla kuin täällä, mutta järkeni sanoo (ja yltiömäinen elämänhaluni ja positiivista kaikista asioista hakeva ajattelutyylini) että se ei voi olla ratkaisu. En vain usko että se toisi mitään hyvää. Se on pelkuruutta. Lähteä eikä kestää elämää enää ja jättää läheisille mielettömän tuskan. Mutta toki ymmärrän että ihminen voi ajautua siihen pisteeseen että vain se oma tuska on päällimmäisenä eikä muulla ole merkitystä. Mutta siihen voi aina hakea apua. Voi sanoa rehellisesti etten jaksa enää. Se ei ole heikkoutta, SE on vahvuutta. Vahvuutta on myöntää itselle ja muille että omat voimavarat eivät vain riitä enää. Siitäkin kuopasta voi selvitä.

Mutta ennen kaikkea itsemurha on sanoinkuvaamattoman väärin läheisille. Ja sitä en voi ymmärtää koskaan miksi joku niin tekee. Apua voi ja pitää hakea jos ei itse jaksa enää jatkaa. Pitäisi puhua, puhua ja vielä kerran puhua sekä ajatella että vielä jonakin pvänä olen onnellinen ja vielä joskus aurinko paistaa myös minulle. Tsemppiä! koita jaksaa🙂🌻🙂👍 Älä tee sitä lähimmäisillesi äläkä itsellesi, se ei koskaan voi olla ratkaisu.

Hei.

Toivoit näkökulmaa itsemurha-asiaan.
Lähivuosina ajatus on kovastikin ollut mielessä. En osaa sanoa pystyisinkö itse siihen.
Kai se tuntuu joskus helpoimmalta ratkaisulta kun asiat ovat aivan solmussa tai kun maailma on musta edessäpäin. Ja jos läheisiä ei ole, jos ei ole yhtikäs ketään kuka jäisi suremaan...mikä pitää elämässä kiinni, mikä on loppuelämän tarkoitus. Jos ei ole muuta kuin jännittäminen huomista päivää niin kuinka kauan sitä jaksaa.

Jos on perhettä niin se ratkaisu tuntuu kyllä itsekkäältä vaikka toki ymmärrän että tilanne voi ajautua siihen että ei näe muuta mahdollisuutta. Jotkut asian läpi käyneet ovat sanoneet ettei siinä tilanteessa ajattele mitä jättää jälkeensä. Vaikea kuvitella kun ei ihan siinä pisteessä vielä ole ollut itse. Tuntuu kuitenkin julmalta että jättää taakseen vaikeudet sillä teolla ja jälkeenjäävien läheisten harteille kaiken surun ja itsesyytökset. Tosin joskus tuntuu että heillä voisi olla helpompaa ilman mun murheitani jotka kuitenkin heijastuvat heihin tahtomattani.

Apua toki voi aina yrittää hakea mutta entä jos sitä ei saa. Jos ei edes lääkitys ja terapia voi tuoda apua ja mielenrauhaa. Aina ei suinkaan käy niin onnellisesti että osuu oikea ihminen kuuntelijaksi.

En tiedä vastasiko tämä kysymykseesi mutta tuossa vaan oli jotain mitä mieleeni tuli.

Tämä aihe ei saa olla tabu. Siitä on puhuttava, kaikkien takia.

Itse ajattelen asiaa jatkuvasti. En ehkä joka sekuntti, mutta aina kun kaaos sisälläni on kestämätön tai olen taas tehnyt jotakin väärää (sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja nyt on menossa sekamuotoinen jakso, pikantilla agressiivisuudella lisättynä)
Paradoksi on minulla siinä, että ajattelen lasteni ja puolisoni pääsevän vähemmällä, kun eivät kärsi sairauteni seurauksista, mutta tiedän, että siirtäisin kivun itsestäni heihin tappamalla itseni.
Itsemurha on itsekäs ratkaisu ja aivan varmasti se viimeinen oljenkorsi,kun paha olo on sietämätön.
Piiskaan itseäni tuosta paradoksista huolimatta jatkuvasti sillä, että en voi enkä saa satuttaa muita vielä enemmän kuin nyt eläessäni.

Painan itseni läpi muurin ja väkisin elän hetken kerrallaan. Helpommalla pääsisin jos antaisin luvan itselleni tappaa itseni. En anna lupaa ja kuitenkaan en varmasti voi luvata olla tappamatta itseäni, kipu on liian suuri. Toivon voimia kaikille.

Hei HonestMaryJane!

Kirjoitin pitkän tekstin ja se katosi😠. Nyt en jaksa sitä uudelleen...😟 Mutta haluan kannustaa menemään hoitoon, jos itsemurha on mielessä vaihtoehtona! Olet arvokas, tärkeä, rakastettava, jopa korvaamaton!☺️

Itse opin 10 vuotta sitten ymmärtämään itsemurhantekijöitä, kun oma paha oloni toi kuolemahaaveet ajatuksiin...

Kirjoitelkaa ihmeessä tästä aiheesta! Sehän koskettaa tosi monia täällä kirjoittavia. Itseäni auttoi aikoinaan tietoinen elämän valinta kuoleman sijasta (siis ajatuksissakin ja siinä mitä itselleni sanoin). Vaikkei siltä tuntuisikaan, haluan valita elämän enkä kuolemaa. Kuolema-ajatukset taas kertovat pahanoloni syvyydestä jA MÄÄRÄSTÄ.

Voimia ja halua elää jokaiselle! Niille, joilta halu elää puuttuu, voimia löytää apu mahdollisimman nopeasti. Sitä pitää ehkä jaksaa vaatia. Olisiko joku ystävä, joka voisi auttaa?😑❓

Haluaisin jatkaa vielä tuohon aiheeseen, itseasiassa en vaan muistanut laittaa sitä aiempaan viestiini.
Siis mä taidan olla todellinen sekopää kun saan noista itsetuhoajatuksistakin morkkiksen ja pelkään sairastuvani johonkin mikä vie hengen. Onko tässä mitään järkeä 😭 Ensin pyörii itsemurha-ajatukset päässä ja alitajuisesti silti pelkään kuolemista, en kai loppujen lopuksi kuitenkaan halua täältä pois. Ne on sellaisia epätoivon hetkiä mutta silti poden huonoa omaatuntuntoa ja pelkään sitä. Pelkään että koska joskus ajattelen sitä, kohtalo antaa mulle ansioni mukaan ja saan "mitä tilaan". Tää on eräs mun perusongelmistani että pelkään aina pahinta tapahtuvaksi vaikkei olisi mitään syytä ☹️

Ei sitten varmaan ole tabu puhua sellaisesta asiasta, että joskus itsemurha onkin onni kaikille. sille kuolleelle ja läheisille sen jälkeen, kun ovat suruajan käyneet ohi. Ei se onni kuitenkaan poista sitä ettei olisi läheistään ikävä.
Minun äitini teki itsemurhan ja minut adoptoitiin toiseen perheeseen ja vasta sen jälkeen minä aloin saamaan apua. Koska minun eka äitini oli sairas ettei jaksanut ollenkaan huomata minun sairauksiani. olimme vaan kahdestaan ja kumpikin voi tosin pahoin.

Minun äidilläni oli suunnitelma, että se jaksaisi elää siihen asti kunnes minä olisin 18v. Onneksi ei elänyt, koska mitä minulle sitten olisi käynyt, olisin aikuinen mutten mitään tajunnut elämästä. Olisin alkoholisti jossain ojan pohjalla.
Minun äitini ei ollut pelkuri vaikka teki itsemurhan. Olen itselin usein yrittänyt itseni tappaa ja tiedän ettei pelkuri pysty menemään loppuun asti.

Minusta elämä ei ole elämisen arvoista, jos sitä elää muiden ihmisten vuoksi, pitää elää ihan oman itsensä vuoksi. Kun sen tajusin, niin en olekaan enää yrittänyt itsemurhaa. Minä tiedän, että minun läheiseni pärjäävät ilman minua muutaman hetken päästä kuolemastani. Mutta minulla olisi kuolleena ikävä kaikka maailllisia juttuja, siksi minä elän.

Niistä ajatuksista saatu morkkis on yksi hyvä syy sille ettei tee niin. Kai sitä kaiken nielevää häpeää saisi käyttää näinkin päin.

Jotenkin ajattelen, että itsemurhan tekeminen vaatii suunnatonta itsepäisyyttä ja päättäväisyyttä. Ei se nyt niin helposti kuitenkaan käy. Siinä on lukuisia konkreettisia vaiheita ennen kuin varsinaisesti pääsee tekemään sen. On pillereiden irrottaminen laatoista, kävely sinne junaradalle, terävän veitsen etsintä ja niin poispäin.

Jos vaikka siinä ajassa ehtisi tulla toisiin ajatuksiin? Mut se konkreettinen "vaiva" ennen varsinaista tekoa on pysäyttänyt monesti.

Eräänkin kerran löysin itseni pyörittämässä sitä kauheaa pillerilaatta määrää käsissäni ja aloin niitä yksitellen irrottelemaan laatoista. Muutaman kymmenen irrotettuani selätin itseni ja laitoin ne pois.

Toisaalta se on liian helppoa. Mullakin on joku sos-päivystyksen numero kännykässä, mutta olen aivan varma, että jos päätän niin siinä vaiheessa kenenkään on turha tehdä mitään. Se on jokaisen oma päätös. Toivottavasti se olisi kaikille äärimmäisen vaikeaa päättää, niin sitä ei tulisi tehtyä.

Yritin itsemurhaa muutama vuosi sitten. Veljeni löysi mut tosi sekavana ja soitti ambulanssin. Isoveli löysi itsemurhaviestini ja otti sen mukaan töihin, ettei äitini löytäisi sitä. Hän antoi sen äidille vasta illalla. Sairaalassa ei tiedetty mitään mitä olin ottanut ennenkuin isoveli avasi lopulta suunsa. Otin kaikkia pillereitä mitä talosta löysin, keskushermostoon mm. vaikuttavia särkylääkkeitä. Olin muutaman päivän teholla ja ensimmäistä vuorokautta en muista ollenkaan. Oli todella iso vaara, että ottamani lääkkeet olisivat aiheuttaneet isoa vahinkoa aivoissa. Ensimmäiset muistikuvat ovat, että olen sidottuna sairaalasänkyyn letkuissa. Seuraavana päivänä mieshoitaja vei mut suihkuun pyörätuolilla, en pystynyt edes kättäni liikuttamaan. Se oli nöyryyttävää, mutta niin pitikin. Olin 1,5 kk psykiatrisella ja terapia jatkui myös sen jälkeen. Ei ehkä tarpeeksi pitkään.

Halusin kertoa ton sen takia, että olin silloin tosissani. Mutta kertaakaan mua ei vituttanut, että se epäonnistui. Näin läheisteni surun ja tuskan ja se tuntui pahalta. Tuntui nöyryyttävältä tuntea että oli niin avuton sairaalassa ettei päässyt sängystä ylös eikä pystynyt edes alusastiaa käyttämään eikä syömään. Olin ollut itsekäs, heikko ja luovuttaja.

Noiden tapahtumien jälkeen on ollut usein hetkiä, jolloin tekisi mieli heittää pyyhe kehään. Mutta olen kerran luvannut veljelleni etten tee vastaavaa enää ikinä, mutta ehkä kaikista tärkein syy siihen miksi en ole uudestaan yrittänyt on se, että uskon siihen että kaikessa elämässä on tarkoitus. Sillä oli siis jokin tarkoitus, että jäin eloon. Mulla on siis jokin tarkoitus tässä elämässä, ehkä mun on tarkoitus auttaa, saada jotain hyvää aikaan, menestyä ja olla onnellinen. Sitä hyvää aikaa odotellessa 🙂

Elämäni on aivan sekaisin ja todella usein mietin etten halua olla täällä enää, että en jaksa!!! Mutta yritän aina keksiä syitä miksi mun täytyy jaksaa. Se syy voi olla toi tarkoitus-asia tai että joku ihminen tässä maailmassa tulee tarvitsemaan mua. Tai sitten voi ajatella, että on paljon hyvää vielä näkemättä. Haluan nähdä päivän jolloin menen naimisiin, synnytän lapsen, nään lapseni kasvavan. Valmistun unelma-ammattiin, haluan kokea olevani mummo! Syitä voi olla mitä tahansa, vaikka se että jos kuolisin niin en enää ikinä näkisi ihanaa siskonpoikiani ja niiden kehitystä.

Erittäin huonoina hetkinä olen kirjoittanut asioita paperille, niitä syitä miksi elää. Se auttaa. En hyväksy itsemurhaa, se ei ole ratkaisu mihinkään. Se on merkki luovutuksesta ja meidän ihmisten ei kuulu luovuttaa. Kyllä sitä ehtii myöhemminkin kuolemaan, sitten kun on hyvä elämä ja onnelliset ajat takana ja on elänyt ja kokenut kaikkea mitä on halunnut.

Itsemurha-ajatuksista täytyy puhua! Se ei saa olla tabu! Olen kerran itse selvinnyt, haluaisin auttaa muita vastaavissa tilanteissa olevia. Tiedän miltä tuntuu kun tuntuu ettei millään ole merkitystä, jos itse ei osaa sillä hetkellä etsiä hyviä syitä jatkaa, toisen täytyy auttaa jaksamaan. Itsemurhaa-ajatteleva ihminen ei ole sairas, hän on väsynyt. Häntä on loukattu ja satutettu, hän on pettynyt elämään. Hän tarvitsee olkapäätä, jota vasten itkeä. Hän tarvitsee rohkaisevia aitoja sanoja. Hän tarvitsee ihmistä, jolle voi luottamuksellisesti ja avoimesti kertoa kaiken. Hän tarvitsee tukea pitkäksi aikaa, koska matka itsemurhayrityksestä tai -suunnittelusta "normaaliin" olotilaan (todella hölmösti sanottu 🙂) on pitkä ja vaikea ja sitä ei jaksa yksin.

Toivottavasti pystyin tällä auttamaan edes vähän jotain ihmistä!

Tänään on itsemurhan tehneiden muistopäivä, on kynntillätaptumia. Enkä minä ymmärrä miksi näitäkin tapahtumia on. Ne ovat kuolleet vapaaehtoisesti, niin mun äitikin, enkä ymmärrä miksi sille pitää sytyttää kynttilä. Minulle se pitäisi sytyttää, minulla se on vaikeaa olla, minulla se on äitiä ikävä juuri nyt todella paljon.

Minä sytytän illalla kynttilän itselleni. Olen yön jäädyttänyt todella hienoa jäälyhtyä, laitan sinne tulen sisään ja ajattelen, että ole missä haluat, itsepäs sinne vapaaehtoisesti olet lähtenyt.

taraa (ja muutkin toki lukekaa)

Sulla on hienoja ajatuksia, ihailtavia. Eniten munhun vaikutti. ”Itsemurhaa-ajatteleva ihminen ei ole sairas, hän on väsynyt. Häntä on loukattu ja satutettu, hän on pettynyt elämään. Hän tarvitsee olkapäätä, jota vasten itkeä. Hän tarvitsee rohkaisevia aitoja sanoja. Hän tarvitsee ihmistä, jolle voi luottamuksellisesti ja avoimesti kertoa kaiken.” Tuo oli liikuttavaa, sillä tuota se juuri on. Ei saa luovuttaa, vaan pitää yrittää jaksaa eteenpäin. Se on vaikeaa. En itsekään jaksaisi, mutta yritän jaksaa elää. Vaikeudet on vaikeita ja tekee kipeää. Ystäväni yritti itsemurhaa ja se sattui niin paljon, se teki todella kipeää, vaikka myös toisaalta ymmärrän häntä. En halunnut syyllistää, vaan halusin saada hänet näkemään maailman uudelleen, uudessa valossa. Mutta en tiedä sainko.
Nyt itsestä tuntuu niin pahalta, toinen paras ystäväni on lähdössä pitkälle matkalle enkä kestäisi sitä eroa. Hän on niin tärkeä. En jaksaisi mutta haluan yrittää. Silti tuntuu että en jaksa yrittää, haluan lähteä pois enkä kärsiä niitä tuskia. Haluan että minusta tuleehänen oma suojelusenkeli, ja tavallaan olla sitä kautta hänen lähellään. Mutta haluaisin elää, toteuttaa unelmani, halata häntä kun hän palaa takaisin.. En tiedä, asialla on kaksi puolta. Haluan elää ja odottaa hänen paluutaan mutta en tiedä riittääkö voimani siihen.

Itsemurha ei ole ratkaisu, se on pakokeino. Eikä se mielestäni saisi olla tabu, syyllistää ei saa, se ei auta mitään. Ainoastaan pahentaa tilannetta.

Ehkä voisimme jaksaa yhdessä, tukea toisiamme ja saada toisemme näkemään ne mitä ei itse huomaa.. Ystävät on arvokkaita..

taraa kirjoitti

Itsemurha-ajatuksista täytyy puhua! Se ei saa olla tabu! Tiedän miltä tuntuu kun tuntuu ettei millään ole merkitystä, jos itse ei osaa sillä hetkellä etsiä hyviä syitä jatkaa, toisen täytyy auttaa jaksamaan. Itsemurhaa-ajatteleva ihminen ei ole sairas, hän on väsynyt. Häntä on loukattu ja satutettu, hän on pettynyt elämään. Hän tarvitsee olkapäätä, jota vasten itkeä. Hän tarvitsee rohkaisevia aitoja sanoja. Hän tarvitsee ihmistä, jolle voi luottamuksellisesti ja avoimesti kertoa kaiken. Hän tarvitsee tukea pitkäksi aikaa, koska.....

Omassa elämässäni on monesti tullut mieleen, että onko täällä olemisessa mitään järkeä. Olisi helpompaa kun ei olisi...
Onneksi minulla on yksi niin turvallinen ja läheinen ihminen elämässäni, että vaikka en enää keneenkään muuhun luota, niin hän on minulle se tukeva kallio, johon turvautua, kun tuntuu siltä ettei enää jaksa.

Vaikea, vaiettu asia, eikä ollenkaan yksiselitteinen.

Valitettava tosiasia kuitenkin on, että apua ei välttämättä saa vaikka kuinka yrittäisi. Itse olen vuosia elänyt terapian toivossa, rampannut hoitavalta taholta toiselle. Minusta riippumattomista syistä "hoito" on kuitenkin joka kerta katkennut... Irtisanomisia ja -sanoutumisia, pitkiä sairaslomia...huonoa tuuria minun kohdallani. Yksityiselle puolelle minulla ei ole varaa.

Yhdelle ihmiselle voi kasaantua niin paljon vastoinkäymisiä, surua, kaltoinkohtelua, jne., ettei sitä ihan äkkiä moni ns. vähemmällä päässyt uskoisi todeksi. Kun vuodesta, ehkä jopa vuosikymmenestä toiseen menee eteenpäin vähäisillä voimilla, pakottaa itsensä jaksamaan perheensä tai muiden läheistensä vuoksi...yrittää, yrittää, yrittää.... Vain todetakseen, ettei mikään mihinkään muutu. Elämä näyttää jatkuvasti vain varjopuoltaan. Missä on raja? Kuinka paljon ihmiseltä vaaditaan?
En pidä itsemurhaa hyvänä ratkaisuna. Joissakin tapauksissa kuitenkin on ajateltava armeliaasti.

Yritetään pitää toivoa yllä... Ehkä huomenna on paremmin.....

Minusta oli kauhea näitä juttuja itsemurhasta....emmin jonkun aikaa että alanko edes lukemaan, mutta en voinut olla lukemattakaan. Itse olen yrittänyt tosissani riistää hengen itseltäni ja toisella kerralla makasin koomassa 2vkoa. Ei kehuttavaa!!!Se oli kamalinta mitä olen koskaan mennyt tekemään, kadun sitä nyt muutama vuosi myöhemmin. Kieltämättä itsekäät tekoni kauhistuttavat minua vasta nyt, aikaisemmin en asiaa katsonut tältä kannalta ja jos minulta olisi kysytty tuolloin syitä tai ajatuksia tapahtuneesta olisin kieltänyt kaiken tai ainakin vähätellyt tekoni seurauksia. Ehkä tosiaan tarvitsin nämä muutamat kasvattavat vuodet jotta ymmärsin kuinka tärkeää elämä on.?!....En tuomitse ketään ketä on ajatellut ja ehkä myös toteuttanut ajaksensa itsemurhasta, tiedän itse miltä tuntuu nuo ajatukset ja kuinka se tuo lisää tuskaa sen kaiken muun tuskan tunteen päälle. Ei siinä aina jaksa ajatella ystäviä tai sukulaisia, muistan tuolloin kuinka sanoin itselleni kun kävin henkistä taistelua itseni kanssa, että "kai minullakin on oikeus edes joskus olla hieman itsekäs"....näin minä ajattelin!! Ajauduin vain ottamaan useita satoja pillereitä ja lähtemään tokkuraisena kohti merenrantaa...muistan vain aikaisemmin päivällä kuinka hyvänolon tunne valtasi minut aivan yllättäen ja hymyilin pitkästä aikaa. Olin yksin ja toimin, muuta en muista. Minut oli pelastanut joka satunnainen ohikulkija rannasta...enempää en halunnut edes tietää. Päästyäni pois sairaalasta tieni vei kohti aivan toisenlaista sairaalaa ja elämäni kauheimmat ajat alkoivat. Se oli niin vaikeaa aikaa, kaikki kysymykset joita sateli eri puolilta, syytökset joita koin ja joita myös itse loin itselleni. Pian huomasin, että tällainen elämä oli vielä kamalampaa kuin aikaisempi ennen itsemurhayritystä ja se ajoi minut toistamiseen yrittämään päästä pois. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja mieleeni on myös tullut kysymys, että halusinko tuolloin todella kuolla?.....en osaa siihen vieläkään vastata, mutta toivon että vastaus tuolloin olisi ollut en!!! Nyt olen saanut elämäni siltä osin kuntoon, että moiset ajatukset ja epätoivo ei minua yllätä tai ainakaan kaada ojaan heti jaksan paremmin taistella. Toisaalata en hyväksy lainkaan moisia ajatuksia mieleeni, sysään ne saman tien pois. Olen iloinen, että olen myös voinut loppettaa kaikki masennuslääkkeet jokaista pilleriä myöten. En olisi uskonut koskaan pääseväni niistä kaikista eroon ja vielä ihan kotona, yhtään takapakkia sen saralta ei ole tullut. Tähän tuskin kukaan olisi uskonut eli ihmeitä myös tapahtuu..
No ei se elämä nytkään mitään herkkua ole...sairastuin syöpään melkein saman tien tuosta ja nyt sitten epäillään oliko näillä lääkkeillä jotain vaikutusta asiaan...että kaikesta saa maksaa kovan hinnan. No nyt kuitenkin ollaan siinäpisteessä että vuorostaan taistelen saada elää.
Opin itse tästä sen että ei kannata vähätellä asioitaan tai edes ajatella että muilla on varmasti pahempi olo, jos huomaa itsestään ajatuksia kuolemasta kannattaa heti puuttua niihin, sitä en koskaan itse tehnyt ja kävi miten kävi...ystävien tuki on varmasti tässäkin asiassa tärkeä ja se että kukaan ei leimaa hulluksi. Kuitenkin ammattiapu on se mikä neuvoo ja ohjaa oikeaan hoitoon, täytyy myös hyväksyä se ettei halua apua vastaa, kieltäminen on aivan luonnollista!! Minä kielsin koko hoidon aikana kaikki ongelmanija olin tosi vastentahtoinen koko hoidon aikana, jotenkin vaan joku onnistui murtamaan muurit ja auttamaan sen verran että itse ymmärsin tilanteeni ja sain sen mitä tarvitsin. Paha olo ei kuitenkaan hävinnyt pitkiin aikoihin, mutta se ei tullut ulos ihan yltiömäiseninä typeryyden puuskina.
Yrittäkää jaksaa....minä jatkan taistelua nyt vain toisen sairauden kanssa!!

Täältä löytyy myös yksi lähtemistä yrittänyt.
Ensin lähti isoveli, se tavallaan avasi minulle oven, näytti reitin, näinkin voi lähteä. Tänne ei tarvitse jäädä. Sen jälkeen yritin, yritin kovasti ja lujaa ja useamman kerran. Mutta ei ollut minun aikani silloin. Eikä ehkä ole vielä nytkään. Toivon, että en enää koskaan joudu niin pohjalle, mutta nyt uskallan sanoa läheisilleni, mitä heiltä huonolla hetkellä tarvitsen: Ole vain siinä, älä lähde pois. Anna minun olla pieni ja surullinen nyt. Älä edes lohduta, anna minun pitää surustani kiinni, se on kaikki mitä minulla tässä ja nyt on jäljellä.

Nyt jälkikäteen olen miettinyt, mikä olisi ollut sellainen sana läheisen suusta, joka olisi saanut minut miettimään vielä kerran. Enkä ole keksinyt, koska ei sellaista sanaa taida olla. Enemmän sitä siinä vaiheessa tarvitsee läsnäoloa, sanatonta ymmärtämystä. Ei silloin kannata kysyä että miksi ja mitä varten, sen aika on vasta paljon myöhemmin. Ei siinä hetkessä tarvitse kysellä eikä ymmärtää, silloin riittää että on vain lähellä toista.

Tällaisen runon sain ystävältäni silloin, kun minulla oli oikein raskasta. Vieläkin tulee kyynel silmään kun tätä luen, mutta tästä siinä ainakin minun kohdallani juuri on kysymys.

"Surulla on aikansa.

On toki hyvä muistuttaa,
miten aurinko jälleen paistaa
tummien pilvien takaa,
miten yön jälkeen tulee
uusi aamu
ja miten jokaista syksyä
seuraa varmasti kevät.

Mutta ei liian aikaisin,
ei liian nopeasti,
ei liian opitusti,
ei liian itsestäänselvästi.

Ei niin, etteikö se olisi totta,
hyvin totta.
Mutta ymmärräthän,
surulla on aina aikansa,
surevalle aurinko todella nukkuu
eikä surua voi hätyytellä lentoon
ennen kuin se itse jaksaa siivilleen.

Ehkä onkin parempi että
enemmän kuin puhumme valosta
olemme hänelle valona
enemmän kuin puhumme toivosta
olemme hänelle toivona
enemmän kuin kerromme ilosta
olemme hänelle ilona.

Ja ehkä näin
jonakin aamuna
hän itse saa nähdä,
että aurinko on herännyt
pitkän pimeän yön jälkeen."
(Hanna Ekola)

Voimia kaikille!

Kiitos Smurfi 🙂🌻

Tuo oli todella kaunis runo.