Hei volvomies ja maanvaiva,kiitos viesteistänne.
Minulla on apua,kunhan terapeuttini palaa ensiviikolla lomalta,silloin pääsen purkamaan tätä kertynyttä paskaa oikein kunnolla,käyn kerran viikossa juttelemassa ja uskon,että pääsen kaksikin kertaa viikossa tarvittaessa. Se antaa voimia,kun tiedän että viikon päästä vyyhti alkaa purkautumaan. Mieheni on nyt vihdoin ja viimein tajunnut mitä hänen tekonsa aiheuttaa minulle ja lapsille,aikaisemmin hän ajatteli hyvin itsekkäästi asioista,ymmärrän jossainmäärin senkin,onhan hän vakavasti sairas. Ja Maanvaiva,olet oikeassa ei todellakaan jaksa googletella ja etsiä sieltä jotain,päähän siinä sekoaa😐
On taas "vähän" parempi olo kun saatiin mieheni kanssa juteltua asioista ja viikonloppuna jutellaan lisää kun hän tulee kotilomille,katsotaan sitten taas asioita eteenpäin.... Tie on pitkä ja kivinen,mutta sitä täytyy vaan kulkea...

Heippa
Joo en minä ota pahalla neuvoista, kritiikistä, kehuista, haukuista jne minä otan vaan ne
opiksi

Mut tiedän kun ihminen on esim masentunut, kampailee jaksamisensa äärirajoilla niin se todellakin lamantuu eikä jaksa tehdä mitään niin noista osoitteesta nimenomaan löytyy
apua ihan arkisiin askareisiin toisesta maalaisjärkeä käyttäen yöllä tai päivällä ja toisesta
osoiteesta upeaa ammattiapua.
Eli ihminen ei tarvitse jäädä ikinä ongelmien kanssa yksin mut pitää ikävä kyllä osata hakea
apua itse ja siinä toisessa osoitteessa ei olla kesälomalla et kokeilkaa ihmeessä.
Minä toivon teille kaikille jaksamista ja kyllä elämä järjestyy mut yksin ei saa jäädä
ongelmien kanssa se on pahin virhe.
Kaunista kesää teille

Ei voi ymmärtää... mitä sinulle ja perheellesi kuuluu?

Meillä ei asioissa ole tapahtunut mitään muutosta. Minä teen paljon töitä ja olen todella vasynyt. Mieheni on kotona sairaslomalla. Emme edelleenkään keskustele asioista. Onneksi olen saanut käydä vielä kriisikeskuksessa. Siellä pääsen kerran viikossa purkamaan sydäntäni. Ja itkemään. Itken muutenkin nykyisin paljon. Iloa elämässäni ei ole.😭

Moikka.
Ei meille mitään uutta,mies on edelleen sairaalassa ja tulee olemaan varmaan aika pitkään,minä kitkuttelen päivä kerrallaan,miettien yhteiseloa,eli ollakko vai eikö....
Kyllä tämä vaan niin rankkaa on,ei haluais toista jättää,mut haluanko elää ainaisessa pelossakaan????? En tiedä,menen vaan päivästä toiseen ja katson mitä aika tuo tullessaan... Löysin täältä meidän kaupungista vertaistukiryhmän ja olen siellä käynyt nyt pari kertaa terapiani ohessa ja olen huomannut sen antavan paljon voimia eteenpäin menemiseen. Siellä on eri mielenterveyspotilaiden omaisia,on skitsofreenikoiden,masentuneiden jne jne...siitä on ISO apu. Onko teidän kaupungissa mitään sellaista järjestetty? Minä löysin omani ihan sattumalta ilmaisjakelulehdestä.
Käyn tyttäreni (pienemmän) kanssa perhekerhossa ja diabeetikoiden perhetoiminnassa, olen järjestänyt ihmisiä ympärilleni siis monin tavoin ja voin paljon paremmin. Tutkippas löytyykö teiltäpäin mitään,se auttaa🙂
Olen pahoillani teidän tilanteesta,tarvitset nyt paljon tukea ja miestäsi et voi auttaa,hän on vakavasti sairas,hänen täytyy saada se apu muualta. Yritä nyt keskittyä omaan jaksamiseen,hae itsellesi voimia,sillä pääset eteenpäin ja jaksat olla lapsiesi tukenakin paljon paremmin. Sinä olet tärkeintä tällä hetkellä ja siihen kannattaa panostaa,ainakin yrittää. Minä olen sinun tukenasi,et ole yksin🙂🌻

Hienoa, että sinä Ei voi ymmärtää... olet löytänyt vertaistukiryhmän ja että olet saanut sieltä apua. Varmasti kotikaupungistanikin vastaava ryhmä löytyisi. Minulla ei ole rohkekutta eikä voimia lähteä puhumaan asioistani ryhmässä. Kriisikeskus tuntuu hyvältä paikalta. Siellä saa puhua yhdelle ihmiselle, joka on vain minua varten sen yhden tunnin viikossa. Tosin nykyinen työntekijäni on pian jäämässä äitiyslomalle. En tiedä saanko vielä uuden työntekijän vai joudunko jo lopettamaan käynnit siellä. Laskin, että nykyinen kriisikeskuksen työntekijä on kahdeksas ammattiauttaja, jolle olen sydäntäni purkanut viimeisen vuoden aikana.

Minä toivoisin, että minunkin mieheni olisi sairaalassa. Hän on kotona sairaslomalla lähes toimintakyvyttömänä. Täytyy vain toivoa, että hän ottaa lääkkeensä. Olen monesti miettinyt tätä meidän yhteiseloamme. Avioliitto suhteemme ei ole ollut enää pitkään aikaan. Jotenkin en vain saa rohkeutta ja voimia tehdä asialle mitään. Odotan ja toivon, että asiat vielä selviäisivät. Että oikeus voittaisi ja saisimme asiamme kuntoon. Voimia minulla ei riitä enää pitkään. Olen nyt jo jaksamisen äärirajoilla. 😭

Hei "ilman ystävää"
Se vertaistukiryhmä jossa käyn on sellainen,että siellä voi (jos haluaa) puhua asioistaan tai sitten olla vaan ja jutella niitä näitä,siellä istutaan juodaan kahvia ja vietetään yhdessä aikaa,joskus sanatonkin viestintä riittää. En ole puhunut ryhmässä tilanteesta kuin ihan ohimennen,eihän vieraille pysty puhumaan ennenkuin vähän oppii ihmisiä tuntemaan,kokeile sinäkin sellaista,voit löytää sieltä ystävän,joka oikeasti ymmärtää tilanteesi🙂
Vertaistukiryhmässä tiedät ja tunnet sen että et ole yksin,se on ihan käsittämätön tunne,kun tiedät että siellä ihan jokaisella on paha olla,vaikka syytä et tietäisikään.
Mene sellaiseen,usko minua se auttaa,tiedän että kynnys on korkea,mutta se kannattaa. Onhan ensimmäinen kerta aina hankalaa,aloitat mitä vaan,seuraava on jo huomattavasti helpompi😉
Toivon koko sydämmestäni,että pystyt siihen ja muista olen henkisenä tukena.
Autetaan me toisiamme,koska muuten ajaudumme itse kuilun partaalle☹️
Toivottavasti saat uuden työntekijän,et missään nimessä saa jäädä yksin.
Kirjoitellaan kuulumisia. Voimia sinulle!!!

Mietin vielä tuota ryhmää. Nyt tosin tuntuu siltä, että en jaksaisi töiden jälkeen lähteä enää uudestaan liikkeelle. Oma työni ja viikonlopputyöt sekä tietysti tämä meidän tilanteemme, nämä kaikki imevät minusta viimeisetkin voimanrippeet. Edes hyvät yöunet eivät virkistä minua. Välille en ole saanut edes nukutuksi. Iltalääkkeeni, joka on tähän asti toiminut melko hyvin, ei kaikkina iltoina ole auttanut minua nukahtamaan. Onneksi se taisi olla vain väliaikaista. Nyt olen taas nukkunut, mutta virkistävää ei uneni ole.

Nyt minulle on tullut muutaman kerran vahva tunne siitä, että mieheni yrittää tehdä itsellen jotain pahaa. Hän on pariin otteeseen ollut illalla myöhään jossain, en tiedä missä. Silloin pelko on vallannut mieleni. Olen käynyt lukemassa sähköpostini peläten, että sieltä löytyy taas itsemurhaviesti. Onneksi ei ole löytynyt. Vaikka luulen, että hän ei toistamiseen tekisi samaa virhettä. Että laittaisi viestin sähköpostiin niin, että löytäisin sen taas liian aikaisin.

Mutta pelkoni ei ole ollut aivan aiheeton. Kun muutama päivä sitten keskutelimme, hän kertoi yrittäneensä päästä lääkkeistä eroon! Onneksi hän oli itse huomannut, että ei selviä ilman lääkkeitä ja oli aloittanut ne uudelleen. Tämä lääkkeiden lopetus oli tapahtunut hänen omasta aloitteestaan ei lääkärin ohjeen mukaan. Mieheni ei todellakaan ole siinä kunnossa, että voisi jättää lääkkeet pois.

Nyt, kun syksy etenee ja mieheni itsemurhayrityksen vuosipäivä lähestyy, taidamme molemmat käydä itseksemme enemmän läpi viime talven tapahtumia. Niitä ei ole mukava muistella. Kun sinä sunnuntaiaamuna heräsin, en voinut kuvitellakaan mitä päivä toisi tullessaan.

😭😭😭

Tietty rakas ystäväni yritti tarkoituksella tappaa itsensä viime vuoden puolella. Hänkin on yksi heistä joille ei olla diaknosoitu masennusta tai muuta syytä, jonka ammattiauttajat yms vastaavat tahot olisivat voineet ehkä nähdä ulkopuolisin silmin hänen pahan olonsa. Karuinta tässä kaikessa on se, että vaikka useasti sanotaankin, että kyllä kaltainen kaltaisensa tunnistaa. Ei se vaan aina ole niin.

Mie kuulin tuosta häneltä itseltään myöhemmin, kun hän asiasta kertoi ja kertaalleen myöhemminkin puhui ohi mennen. Olin alkuun, kuin puulla päähän lyöty. Ehkä hän vain oli liian läheinen miulle, että hän onnistui pimittämään pahan olonsa miulta.

Muistan, että joskus puolin ja toisin ollaan puhuttu ei julkaisu kelpoisista asioista eli siitä miten paha olo kummallakin on ollut ja on yhä ja koetettu auttaa toisiamme. Ei julkaisikelpoisista eli asioista joista ystäväni tai mie emme ole halunneet saada mitään ylimääräistä huonoa huomiota ja olemme luulleet, että selviämme ajatuksistamme yksin.

Vaan missä tuleekaan se hetki vastaan jolloin avun pyytäminen olisi aiheellista? Sitä mie olen hänen kohdallaan miettinyt ja tullut siihen lopputulokseen, että kuunteleminen on tärkeää ja sitä ettei itsemurhaa yrittäneen läheiset häntä hylkää valintansa jälkeen, vaan yrittävät olla hänen henkisenä tukenaan tilanteen jälkeenkin. Hetkiä jolloin hänelle paistaa aurinko risukasaan, niin ne ovat hetkiä, jotka ilahduttavat myös hänen läheisiään. Sillä silloin uskaltaa ainakin hetken verran uskoa siihen, että hänet tulen tuntemaan vielä usean vuoden tästäkin eteenpäin.

Meillä on taas kaikki päin P...tä,mies oli lomilla nyt viikonloppuna,hänen piti mennä huomenna sairaalaan,mutta lähti jo tänään kun voi niin huonosti...onhan se tietysti hyvä,että ymmärtää lähteä ennenkuin hölmöilee jotain... Mutta minua oikeesti ärsyttää se että toiset VOI lähteä kun on paha olla ja minun TÄYTYY vaan jaksaa oli olotila mikä tahansa,jouduin laittamaan rakkaan koiranikin tiistaina sateenkaaren toiselle puolelle kun toinen meni niin huonoon kuntoon,se oli todella rankka kokemus,katsoa toista kun elämä valui hänestä pois😭 Sit mieheni tulee kotiin valittamaan omaa oloaan ja omia asioitaan,EN oikeesti jaksa sitä!!! Minullakin on tunteet,minäkään en voi hyvin,vaikka menenkin kokoajan elämässä eteenpäin,en vaan jaksa enää hänen kanssaan,en jaksa noita hyviä ja huonoja aikoja,kun ne huonot on TODELLA huonoja...
En koskaan tiedä miten mikäkin loma menee,toisinaan ne on ihan ok ja toisinaan yhtä helvettiä😯🗯️ Haluaisin vaan asua lasteni kanssa keskenämme,mutta ei jaksa sitä eroprosessia,riitelyä,muuttamista yms yms yms.... Mitä ihmettä voin tehdä???
Jos joku hoitaisi ne paperityöt puolestani,samoin muuton lähtisin lasten kanssa heti!!!
En yksinkertaisesti jaksa tätä elämää😭

Ei voi ymmärtää.. ikävää, että teillä asiat ovat taas noin huonosti. Aiemmassa viestissäsi "kuulostit" niin vahvalta ja tyytyväiseltä löydettyäsi vertaistukiryhmän. Todella surullista, että tämän kaiken keskellä jouduit vielä lemmikistäsikin luopumaan.

Tunteesi on minulle niin tuttu. Minun täytyy jaksaa elää arkea ja käydä töissä. Mieheni on päivät kotona ja puuhastelee mitä puuhastelee. Ainakaan kotimme siisteydessä ei näy, että aikuinen on meillä täysipäiväisesti kotona. Mieheni on niin sisällä omassa pahassa olossaan ja ongelmissaan, että minun tunteilleni ei ole sijaa. Mieheni itsemurhayrityksen jälkeen kaikki vain kyselivät hänen vointiaan ja olivat kiinnostuneet hänen olotilastaan. Kukaan ei silloin välittänyt eikä vieläkään välitä minun voinnistani ja jaksamisestani.

Eroamista olen minäkin ajatellut. Muuttoineen kaikkineen se kuitenkin tuntuu ylivoimaisen suurelta ja vaikealta ratkaisulta. Jotenkin haluaisin jaksaa uskoa siihen, että kaikki vielä voisi muuttua paremmaksi. Voimat tosin täälläkin alkavat olla totaalisesti lopussa. Lasten takia vaan täytyisi jaksaa.

Sinä unei kirjoitit kauniisti siitä, että itsemurhayrityksen tehnyttä ei saa hylätä ja että hänen tukenaan pitäisi olla. Mutta entä silloin, kun ne syyt jotka ovat ajaneet ihmisen itsemurhayritykseen tekevät myös hänen läheisensä elämästä yhtä helvettiä? Itsemurhaa yrittänyt kyllä aina saa jostain tukea toisin kuin hänen läheisensä. Kuka heitä auttaisi jaksamaan ja uskomaan parempaan huomiseen?

😭 😭 😭

ilman ystävää kirjoitti 12.10.2010 18:19

Mutta entä silloin, kun ne syyt jotka ovat ajaneet ihmisen itsemurhayritykseen tekevät myös hänen läheisensä elämästä yhtä helvettiä? Itsemurhaa yrittänyt kyllä aina saa jostain tukea toisin kuin hänen läheisensä. Kuka heitä auttaisi jaksamaan ja uskomaan parempaan huomiseen?

😭 😭 😭

Mie en nyt muista, että onko tästä jo tässä viestiketjussa puhuttu.. Oletko sie ilman ystävää ajatellut hakea itsellesi keskustelu apua esim. terapian muodossa, joko ryhmä tai yksilö muotona? Jotta siekin tulisit kuulluksi. Kuten sanoit, että itsemurhaa yrittäneelle on useasti parempi tuki verkko tilanteen jälkeein, kuin hänen läheisillään. Se on niin karun totta. Muistaakseni mie olen jostain joskus lukenut, että olisi olemassa myös itsemurhaa yrittäneiden läheisten keskustelu ryhmiä.

Tai jaksaisitko ehkä aloittaa jonkin harrastuksen, jonka parissa voisit tutustua uusiin ihmisiin tai jatkaa harrastuksen parissa jota olet jo harrastanut? Voimia.

Olen aloittanut säännölliset käynnit kriisikeskuksessa jo ennen mieheni itsemurhayritystä. Hänen tekoonsa johtaneet syyt ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat yhä myös minun elämääni erittäin paljon. Kaikki se energia jota minulla vielä on menee työhön. Viikonloppuisin teen lisätöitä niin paljon kuin niitä riittää. Harrastuksiin ei ole aikaa, rahaa eikä voimia. Sellaisen ihmisen jolla tällaisia isoja ongelmia elämässään ei ole, on niin helppo olla osaanottava ja neuvoa toista. Kun elämältä viedään pohja, edellytykset ja kaikki toivo paremmasta huomisesta, eivät siinä harrastukset ja keskustelut auta. 😭 😭 😭

Moikka taas!
Olen tässä huomannut itsekkin,että soudan ja huopaan asioiden välillä,päätöksiä en osaa/halua tehdä,ero houkuttaa,mutta myös pelottaa... En usko että mieheni vointi paranee ihan lähivuosina,lapsuudentraumat ovat niin pahoja ja ongelmat juontavat sieltä,kyse ei ole siis pelkästä vakavasta masennuksesta.....Haluaisin auttaa,olla tukena,mutta en pysty/jaksa koska se syö omia voimiani...Yritän vaan kestää ainakin toistaiseksi. Käyn siis edelleen vertaistukiryhmässä ja se on todella hyvää apua tilanteeseeni,saa jutella,kukaan ei arvostele,ei sääli (varsinkaan miestäni),kaikki tukee MINUA,mikä on aivan mahtava tunne,tämän "yksinäisen" vuoden jälkeen🙂
Aikaisemmin sain kuulla vaan voivottelua mieheni voinnista ja siitä kuinka paha olo HÄNELLÄ on,nyt tunnen,että minäkin olen olemassa ja että minustakin välitetään <3
Ryhmä jossa käyn on: Omaiset mielenterveystyön tukena
Jos sinun paikkakunnallasi on tällainen tai joku vastaava,niin mene ihmeessä mukaan. Laita vaikka nettiin tuo hakusanaksi,näitä taitaa olla useimmillakin paikkakunnilla🙂
Meitä omaisia on PALJON,emme vaan löydä helposti toisiamme,mutta onneksi tämä tukinet on olemassa ja voimme tukea toisiamme ainakin täällä🙂
Voimia toivotan kaikille lukijoille,oli huolet ja murheet mitä tahansa,emme ole yksin.

ilman ystävää, tuo oli vain ehdotus. Et ole yksin. Kuten mie kirjoitinkin, niin olen lähes saman kokenut, kuin sie. En parisuhteen toiseen osapuoleen liittyen, vaan ystävääni. Tällä hetkellä miulla ei vaan ole sanoja, jotka auttaisivat sinnuu, koska miulla ei niitä ole itsellenikään. Lämmin halaus ja voimia<3

Ei voi ymmärtää ... mitä Sinulle ja perheellesi nyt kuuluu?

Mieheni itsemurhayrityksen vuosipäivä lähestyy. Kaikki tuntuu taas jotenkin vaikeammalta ja ahdistavammalta. Käyn mielessäni läpi yhä uudestaan ja uudestaan vuodentakaisia tapahtumia. Teen paljon töitä ja olen todella väsynyt. Mies makaa kotona, sairaslomaa hänellä on ainakin helmikuun loppuun.

Myös lähestyvä joulu ahdistaa. Joulun pitäisi olla ilon ja valon juhla. Minulle joulu tuo varmasti aina mieleen viime vuoden. Sen ahdistavan tilanteen mieheni itsemurhayrityksen jälkeen. Epätietoisuuden ja epätoivon.

Pääseekö näistä ahdistavista tunteista koskaan eroon? Tiedän, että pitäisi katsoa eteenpäin eikä taaksepäin. Mutta, kun tulevaisuudessakaan ei näy valoa eikä toivoa paremmasta. Miten kauan minä jaksan tätä? Onko minun edes pakko jaksaa? Olisiko muita vaihtoehtoja? 😭