Mitään muutosta ei ole tilanteessamme tapahtunut. Mies on ainakin toukokuun loppuun sairaslomalla. Hän on kotona eikä pysty juuri mihinkään. Emme edelleenkään puhu keskenämme juuri mistään. Aistin, että mieheni on todella väsynyt. Pelkään koko ajan, että hän ei enää jaksa. Että hän tekee jotain itselleen.

Käyntini kriisikeskuksessa loppuivat kaksi viikkoa sitten. Minulla oli aika psykiatrille (psykiatrian poliklinikalle) mutta lääkäri joutui perumaan sen. Uusi aika on kahden viikon kuluttua. Soitin kriisikeskukseen ja pyysin uutta aikaa sinne. Pääsiäisen jälkeen kuulen pääsenkö aloittamaan siellä uudestaan uuden työntekijän luona. En millään jaksaisi alkaa kertomaan alusta tarinaamme. Mutta kai se on pakko. Ajatus kaiken kertomisesta uudelleen (ja samalla palauttamisesta mieleen uudellen) ahdistaa.

Olen todella väsynyt. Käyn töissä ja teen myös lisätöitä pystyäkseni maksamaan laskut (mies saa tällä hetkellä vain pientä päivärahaa Kelalta). Kohta täytyy tosissaan miettiä muuttoa. Avioero on myös usein mielessäni. Voimia ei nyt olisi minkäänlaiseen asioiden järjestelyyn/hoitamiseen. Hyvä kun jaksaa aamulla lähteä töihin, selviytyä työpäivästä ja raahautua kotiin. Lasten asioista en jaksa huolehtia tai olla kiinnostunut.

Minulla ei ole ketään jolle puhuisin asiosta. Tähän asti kriisikeskus on ollut ainoa paikka missä olen voinut puhua ja avautua. Tällähetkellä sitäkään mahdollisuutta ei ole. Toivottavasti pääsen sinne uudestaan - se on ainoa vaihtoehto minulle. 😭

Hei "ilman ystävää"
Ei kuulosta hyvältä tuo teidän tilanne. Toivottavasti pääset sinne kriisikeskukseen uudestaan,vaikka edes toiselle työntekijälle,sekin helpottaa kun saa edes jollekkin puhua. Tiedän,että on rankkaa kertoa taas kaikki alusta,olen joutunut tekemään sen niin monta kertaa tästä samasta aiheesta ja monesta muustakin,tuntuu,että sekin on joskus liikaa vaadittu,mutta jälkeenpäin olen ollut tyytyväinen,että niin tein kuitenkin.
On hyvin huolestuttavaa,jos et jaksa enää lapsien asioistakaan huolehtia/kiinnostua, oletko hakenut apua siihen,ajattelen lähinnä sukulaisia,kummeja,mummeja jne jne... vai tietävätkö he tilanteen kokonaisuudessaan?
Minä juttelisin mielelläni kanssasi vaikka mesessä tai jossain,mutta kuinka saisin sinulle minun mesen tiedot....???? Olen kuitenkin vastaavassa tilanteessa ja useimmiten se vertaistuki on parasta mahdollista,monien muiden tukien lisäksi...
Minulla on yleensä iltaisin mahdollisuus istua koneella,kun pienempi lapsi käy nukkumaan. Jos sinua kiinnostaa,yritetään keksiä keino vaihtaa sähköpostiosoitteet🙂🌻
Voimia sinulle!!!🌻🙂🌻
Kirjoitellaan.

Olin eilen Kriisikeskuksessa ensimmäistä kertaa uuden työntekijän luona. Sain taas kertoa tarinani alusta alkaen - itkin. Tuntuu kuitenkin hyvältä tietää, että on taas ihminen jolle saan kerran viikossa käydä purkamassa sydäntäni ja ahdistustani.

Minulla ei todellakaan ole ketään jolle voisin puhua. Vanhempani ovat iäkkäitä ja sairaita. He tietävät rahavaikeuksistamme mutta mieheni itsemurhayrityksestä he eivät tiedä. En uskalla heille siitä kertoa. Miehelleni äiti ja sisar ovat erittäin läheisiä. He tietävät asioistamme ja ovat tekemisissä mieheni kanssa. Mutta minuun heistä kumpikaan ei ole ollut joulun jälkeen yhteydessä. Heitä ei ilmeisesti kiinnosta miten minä voin ja jaksan. Ystäville en näistä asioista ole puhunut. Viime vuodet ovat olleet henkisesti niin raskaita, että en ole jaksanut pitää yhteyttä ystäviin. Eikä kukaan ystävistäni ole pitkään aikaan ottanut minuun yhteyttä. Ovatko he edes ystäviäni jos yhteydenpito on kokonaan minun vastuullaani. En todellakaan muista milloin joku ystävistäni olisi soittanut minulle.

Töissä on tosi raskas ja ahdistava ilmapiiri. En millään jaksaisi käydä siellä. Mutta jos en pysty hoitamaan työtäni en voi tehdä lisätöitäkään. Ja lisätöistä saamani tulot ovat tällä hetkellä erittäin tärkeitä perheellemme. Voi miten odotankaan kesälomaa, lasken jo viikkoja ja päiviä sen alkuun. Vaikka kesäloma ei tänävuonna ole minulle vapaa-aikaa vaan töitä (menen siis lomallani töihin tekemään lisätöitä). 😭

Ei voi ymmärtää ... Oletko vielä kuulolla?
Mitä teille kuuluu?

Mieheni sairasloma jatkuu nyt ainakin elokuun loppuun. Hän on todella huonossa kunnossa, kotona kuitenkin. Toivoisin, että hän menisi sairaalaan. Silellä hän olisi turvassa eikä voisi tehdä itselleen pahaa.

Meillä asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan. Yhtään hyvää uutista ei ole tullut. Ainoastaan huonoja. Huonoja uutisia koskien taloudellista tilannettamme ja mieheni työtä.

Itse olen todella väsynyt. En jaksaisi olla enää olemassa. Juuri vähän aikaa sitten raivosin miehelleni ja syytin häntä tämänhetkisestä tilanteestamme. Vaikka hän tavallaan onkin syyllinen, ei raivoaminen mitään auta. Päinvastoin. Pahensin hänen oloaan huomattavasti, samoin omaani. Nyt pelkään, että hän tekee jotain pahaa itselleen.

Tällä hetkellä ymmärrän miestäni ja hänen päätöstään lähteä täältä. Tilanteemme on nyt niin vaikea ettei ulospääsyä ole. Olen itsekin miettinyt itsemurhaa. Ja olen päättäny, että jos täältä lähden otan lapset mukaani. Heitä en voi tänne jättää. Jos minua ei ole, heillä ei ole ketään. 😭

Hei!
Täällä ollaan vielä.
Meillä on tilanne rauhoittunut,jonkin verran. Mieheni aloitti uudessa työpaikassa ja viihtyy siellä hyvin,mutta hänen vointinsa on täysin kiinni lääkkeistä,hän oli viikonpäivät sairaana ja hänen piti jättää osa mieliala lääkkeitä ottamatta ja sen kyllä huomasi heti. Hän alkoi ahdistumaan,tuli rauhattomaksi ja se "kasvanut" itsetunto katosi jonnekkin...Ei tämäkään ole ihmisen elämää jos muutaman päivän on ilman lääkkeitä alkaa seinät kaatumaan päälle....
Ehkä hän syö loppuelämänsä lääkkeitä,mutta miten niiden vaikutus säilyy??? Annoksiahan pitää ajanmyötä kokoajan nostaa ja sittenhän hän onkin sekasin...
Aika näyttää,mutta epävarmuus ja pelko kytee minussa kokoajan... Sanoinkin hänelle kun meillä tuli riitaa silloin kun hän ei syönyt lääkkeitä,että taasko tämä alkaa ja mietin siinä samassa hetkessä,että uudestaan en enää sitä tilannetta käy läpi,en yksinkertaisesti jaksa enkä halua.
Ei kuulosta hyvältä teidän tilanne,olisi kyllä hyvä jos miehesi menisi sairaalaan,saisit sinäkin hengähtää...Ikävintä näissä asioissa on se,että läheiset sairastuvat helposti siinä masentuneen rinnalla ja on kamalaa,että sinäkin olet jo itsetuhoinen...😯🗯️
Käythän vielä juttelemassa jossain? Olethan siellä puhunut ajatuksistasi?
Jos vaan jostain saisit voimia. Ei ole lapsia kohtaankaan oikein jos he eivät pysty nauttimaan lapsuudestaan,sitä ei koskaan saisi heiltä viedä. Olisi hyvä jos saisit heille(kkin) jotain apua. Ovatko lapset koskaan yökylässä missään,vaikka mummolassa tms... jos saisit vähän "vapaata",sitä sinä kaipaat. Ja voithan sinäkin hakeutua sairaalahoitoon vähäksi aikaa,jos sinulla on läheisiä ihmisiä,ketkä auttaisivat lasten kanssa??? Nämä ovat vain ajatuksia,joita tulee mieleen. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja hirveästi voimia!!! Minä olen olemassa ja tukemassa sinua,ainakin täällä henkisellä puolella,kun en muuten voi,et ole yksin.
Iso voimahalaus sinulle!

Meillä lapsethan ovat jo isoja, yläkoulussa ja lukiossa. He elävät omaa elämäänsä koulutehtävineen, harrastuksineen ja ystävineen. Ehkä jopa liian itsenäisesti. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut voimia perehtyä heidän asioihinsa.

Mieheni on elokuun loppuun sairaslomalla. Hänen vointinsa ei ole muuttunut. Sairaalaan hän tuskin lähtee. Oli viimeeksikin koko ajan tulossa sieltä pois. Hän pystyy puhuessaan puhelimessa tai tavatessaan muita ihmisiä esittämään parempikuntoista kuin on. Minä nään täällä kotona hänen todelleisen vointinsa. Useimmiten hän istuu nojatuolissa tai mailee sängyssä tuijottaen katse tyhjänä eteesä. Emme puhu edelleenkään juuri mistään. Onneksi hän suostuu käymään psykiatrian poliklinikalla keskustelemassa kerran viikossa. Ja onneksi hänellä on ihania istäviä jotka vievät hänä lenkille ja uimaan yms.

Itse käyn kerran viikossa Kriisikeskuksessa. Tunti viikossa on aivan liian vähän. Varsinkin kun se on ainoa paikka missä voi sydäntään purkaa (tämän Tukinetin lisäksi). On vaan niin vaikea kertoa kenelekään näistä asioista. Ihmisillä on paha tapa mässäillä ja juoruilla, kun jollekin tapahtuu jotain pahaa. Ja kukaan joka ei ole vastaavaa kokenut, ei todellakaan voi ymmärtää tunteitani.

Tänään jaksoin sen verran, että kävin ostamassa orvokkeja parvekkeelle. Uloisesti näyttää siltä, että kodissamme asuu normaali perhe. Sisätö on aivan muuta.😭

Hei!
Se kukkienkin osto on sinulta iso juttu,kun näissä tilanteissa tuppaa kaikki sellanen unohtumaan tai toisin sanoen,niihin ei ole mielenkiintoa. Sellainen kuitenkin piristää edes vähän ja voi olla tyytyväinen itseensä,kun saa edes jotain "kivaa" aikaiseksi🙂👍
Se on sinulle/teille helpotus kun lapset ovat isoja ja viettävät paljon aikaa harrastusten ja kavereiden parissa. Minulle pienemmän lapseni hoito on ollut omalla tavallaan terapiaa tässä tilanteessa,ei ole jäänyt aikaa murehtimiseen,mutta asiaa kyllä käsittelen kokoajan terapiassa,ei se jää hoitamatta. Sinulla varmaan työ on ollut terapiaa,vaikkakin pidemmän päälle sekin käy liian rankaksi. Hyvä että saat edes kerran viikossa puhua asiasta,sekin on sentään jotain... Näitä asioita ei todellakaan kukaan ymmärrä,joka ei ole joutunut niitä kokemaan. Ja on todella hyvä asia,että miehesi käy kavereiden kanssa harrastamassa uintia yms..,se on hyvää terapiaa,sillä liikunnalla minunkin mieheni on sieltä masennuksen syövereistä pikkuhiljaa noussut. Se ei tapahdu päivässä,viikossa,kuukaudessa eikä välttämättä vuodessakaan se parantuminen,mutta tekee sitä pikkuhiljaa,vähän kerrallaan... Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa,kun odottaa...tai jättää... ja noista tuo jälkimmäinen on todella vaikeaa. Minä ainakin vielä jaksan odottaa ja toivoa,koska valoakin on tunnelin päässä näkynyt. Ja näen sitä teilläkin,koska miehesi jaksaa mennä kavereiden kanssa harrastuksiin ja sinäkin jaksoit ne kukat ostaa ja laittaa. Nämä tuntuu varmaan mitättömiltä asioilta,mutta sitä ne ei ole. Voimia sinulle hirveästi! Kirjoitellaan.

No niin, nyt sitten vanhempanikin tietävät kaiken, myös mieheni itsemurhayrityksen ja pitkän sairasloman. (Taloudelisista vaikeuksistamme he jo tiesivätkin.) Harmittaa, kun tulin suutuksissani heille kaiken huutaneeksi. Olen niin väsynyt, että hermostuin heille, vanhoille ja sairaille ihmisille. Myös miehelleni huusin ja raivosin taas kerran. Hän tarvtsi apuani ja tietojani erään hakemuslomakkeen täyttämiseen. En olisi millään jaksanut. Minulta aina vaaditaan jotain. Aina pitäisi vain jaksaa. Mutta en oikeasti jaksa enää. Jäin pariksi päiväksi sairaslomalle. On kummallinen olo, välillä palelen välillä hikoilen. Ja väsyttää todella paljon. Huomenna yritän mennä töihin. Täällä kotona olo ahdistaa.😭

Hei!
On ihan ymmärrettävää,että huusit asiat vanhemmillesi,koska tuollaista taakkaa ei kukaan jaksa kantaa yksinään. Sitä on hermo pinnassa kokoajan ja tulee raivottuu yhdelle sun toiselle. Toisaalta se on helpottavaakin,kun paineet edes sillä tavalla purkautuu. Ymmärrän myös sen,että haluat suojella vanhempiasi,koska he ovat jo iäkkäitä,minä ajattelin äitini kanssa ihan samoin,mutta huomasin että on helpottavaa,kun äiti on tukemassa henkisesti,tajusin että en ole kuitenkaan yksin. Meiltä masentuneiden omaisilta odotetaan ihan liikaa,luullaan että me olemme täysissä ruumiin ja sielun voimissa,vaikka todellisuus on kaukana siitä,MUTTA eihän meitä kukaan ymmärräkkään,joka ei ole ollut tässä tilanteessa.... Meillä on oikeus huutaa,raivota ja sanoa,että en jaksa auttaa,minäkään en ole kone... Meidän täytyy muistaa oma jaksaminenkin. Et ole tehnyt mitään väärää,vaikka olet huutanutkin,sinulla on oikeus siihen. Voimia sinulle!🙂🌻

Siitä, että vanhempani tietävät asioistamme ei ole mitään hyötyä minulle. He eivät pysty tukemaan minua mitenkään, eivät henkisesti eivätkä taloudellisesti. Äidilläni on vaikeuksia ymmärtää ja tuottaa puhetta. Hänellä on myös ongelmia muistin kanssa. Isänikään ei pysty ymmärtämään tätä meidän asiaamme. Meidän taloudellinen ahdinkomme. mieheni masennus ja kaikki meille tapahtunut paha. Nämä kaikki ovat niin käsittämättömiä asioita. Niitä on nuorempienkin vaikea ymmärtää, puhumattakaan yli 80-vuotiaasta.

Kesän tulokin ahdistaa. Emme pysty lomailemaan. Rahaa ei ole eikä lomamieltäkään. Meillä ei ole autoa ja liikkuminen pokupyörillä ja bussilla on ainoa vaihtoehto. Mökkireissu (vanhempieni mökille) bussilla ei ole kovin realistinen vaihtoehto, kun mukana pitää kuljettaa viiden hengen tavarat ja ruuat.

Meidät on kutsuttu ylioppilasjuhliin. Matka on pitkä (2 tuntia) ja hankala ilman autoa (bussi + paikallisbussi tai taksi). Ja kalliiksikin se tulisi, jos koko perhe lähtee reissuun. Lisäksi vielä lahja ja juhlavaatteet. Ei, rahat eivät todellakaan riitä. En myöskään ole juhlimistuulella. Emme olisi hyviä vieraita. Pilaisimme muidenkin ilon ja koko juhlan.

En tiedä miten jaksan tästä eteenpäin. Olen todellakin väsynyt ja epätoivoinen. Haluan, että tämä kauheus loppuu. Haluan, että kaikki on hyvin. Mutta tiedän, että mikään ei enää koskaan ole entisellään. Mikään ei enää koskaan ole hyvin. Kaikki toivo on mennyttä.

😭

Hei ilman ystävää,
Mä en ole jaksanut kirjoittaa vähään aikaan,olen jotenkin niin väsynyt tähän kaikkeen. Mies on ihan ok,mutta jotenkin tuntuu,että itse olen ihan hukassa,ehkä se johtuu siitä,että asiat miehen osalta ovat ainakin jossain määrin helpottaneet...
Voi olla,että mulla johtuu kilpirauhasestakin tää väsymys yms... mulla todettiin reilu vuosi sitten kilpirauhasen liikatoiminta ja olen siitä lähtien syönyt lääkkeitä,nyt tuntuu että se on mennyt vajaatoiminnaksi,keho on vaan niin kauhean väsynyt...😴
Onko teillä kaikki entisellä mallillaan? Miten jaksat,onko puhuminen terapiassa auttanut?
Toivottavasti!!! Kirjoitan taas jossain vaiheessa,nytkin väsyttää niin kovin,että pakko mennä huilaamaan. Voimia sinulle!🙂🌻

Hei Ei voi ymmärtää...ja ilman ystävää,

Ei ole tarkoitus tunkea teidän keskusteluun väliin, mutta hain täältä tukinetistä kirjoituksia juuri miehen masennuksesta ja kuinka ihmiset pärjää sen kanssa. Olen itse elänyt 10 v avioliitossa jossa mieheni on pahasti masentunut ja meillä on lapsi. Luin teidän kirjoitukset ja tunnistan itseni niistä, jaksamista en uskalla edes ajatella vaan olen aina puskenut eteenpäin jollain tavoin, useimmiten sulkemalla itseni pois tilanteesta.

Itse olen oppinut jotenkuten elämään tämän kanssa, mutta en sen kanssa että hän ei suostu hakemaan apua. Hän ei suostu menemään kenenkään puheille ja varsinkaan alkamaan jotain lääkitystä. Olen monesti sanonut että minä en nyt valitettavasti osaa auttaa, ei vain ole ymmärrysta masentuneen tilanteesta ja tunteista ja että se särkee mun sydämen. Jos hän edes tyttärensä vuoksi menisi, mutta ei. En tiedä enää mitä tehdä, ei viitsisi elää elämää enää kävellen kuin munankuorilla. Ei vain hauaisi, mutta toisaalta eroaminen tuntuu vielä huonommalta ratkaisulta, mieheni varmaan menisi vielä huonompaan kuntoon ja en halua erottaa mun miestä ja tytärtä toisistaan, enkä luota että hän pystyisi hoitamaan lasta kun itse on sairas. Hän ei ole vielä yrittänyt itsemurhaa mutta puhuu kuolemisesta ja haluaa vain pois, ei hoida omaa terveyttään siinä toivossa että joku sairaus veis pois.

Tämä on vaikeeta enkä tiedä mihin suuntaan menisin, tuntuu kun olisin itse joskus suurin masennuksen aiheuttaja ja mahdollistaja hänessä. En todellakaan tiedä mitä tehdä ja kaikki nämä vuosien jaksamiset ei ole johtanut mihinkään eikä ole ollut avuksi että olen ollut tukena aina. Jos ei halua apua niin mitä tehdä? Minun on ollut pakko viime vuosina astua askel taaksepäin ja etäännyttä itseni aina kun pahimmat kaudet tulevat koska muuten en jaksaisi itsekään. Pelkään myös aina pahinta ja tunnen että minä olen vastuussa jos jotain tapahtuu koska minä en ole osannut tehdä oikeita asioita tai hakea apua hänen puolestaan.

Tämä oli nyt tällainen oman toivottoman tilanteeni purkautuminen. Kiitos jos jaksoitte lukea, toivon että itse jaksatte vielä ja että jaksatte rakastaa.

Hei,jaksaajaksaa
Olet tervetullut tähän keskusteluun mukaan🙂
Et tunkenut itseäsi mihinkään. On hienoa kuulla muiltakin heidän selviytymistarinoita näissä tilanteissa ja nostan hattua sinulle jaksamisesta! Olet aivan mahtava ihminen ja toivon jaksamista sinulle,sydämmeni pohjasta jatkossakin.
Kirjoittele ihmeessä välillä omia kuulumisiasi.
Minulla on tällä viikolla kilpirauhaskokeet taas ja ensi viikolla selviää johtuuko väsymys siitä.....terapeuttini sanoi,että on selvää että rankka elämä murheineen vaikuttaa paljonkin,mutta en vaikuta mitenkiään masentuneelta yms... olen jutellut hänen kanssaan vuosia ja hän tuntee minut erittäin hyvin. Mennää nyut päivä kerrallaan ja katsotaan mitä elämä tuo tullessaan... Voimia sinulle🙂🌻

jaksaajaksaa olet tervetullut viestiketjuun. Vertaistukea tarvitaan.

Itse olen nyt lomalla. Kesätyöni alkaa vajaan viikon kuluttua. Olen yrittänyt ladata akkuja, huonolla menestyksellä. Kävin psykiatrin luona, melko turha käynti. Hän kysyi "Minkälaista apua haluaisin?" Käynnin saldo oli se, että lääkeannokseni nostettiin. Ainoa hyöty lääkkeestä (MIrtazapin) on se, että nukahdan ja nukun ainakin suurimman osan yöstä (minkään kokeilemani nukahtamislääkkeen kanssa en ole nukkunut). Muuhun olemiseen lääke ei tuo helpotusta. Välillä ahdistaa niin paljon, että tunnen tukehtuvani. Nämä asiat pyörivät lähes koko ajan mielessäni. Työssä ollessani pystyn vähäksi aikaa unohtamaan tämän vaikean tilanteeni.

Minullakin on jo pitkään tutkittu tuota päiväväsymystä. On epäilty kilpirauhasen vajaatoimintaa - lääkkeestä (Thyroksin) ei ollut mitään apua. On tehtu uniapneatutkimuksia - ei uniapneaa. On otettu erilaisia verikokeita - selitystä päiväväsymykseen ei ole löytynyt. Ainoa selitys mielestäni on tämä pitkään jatkunut henkinen helvetti.

Avioeroakin olen taas miettinyt enemmän. Jos / kun asuntomme menee ulosottoon ja joudumme muuttamaan, on se (ehkä) hyvä hetki muuttaa eri osoitteisiin. Nyt, kun vielä toistaiseksi (en tosin tiedä miten pitkään) saamme pitää kotimme, asumme ja olemme edelleen yhdessä. Toisaalta mieheni on syytön tilanteeseemme ja hänen jättämisensä tuntuu epäreilulta. Mutta toisaalta, miksi minun pitäisi loppuelämäni elää suhteessa josta en saa muuta kuin pahaa oloa. En tiedä mikä olisi paras ratkaisu. Jos avioerolla pystyisin pelastamaan edes osan omaisuudestamme, eroaisin heti.

Mieheni tilanne on ennallaan. Emme edellenkään puhu juuri mistään. Hänellä onneksi on ystäviä, jotka jaksavat edellen olla mukana (vievät lenkille, uimaan jne.) Minä olen edelleen tämän asian kanssa yksin.

Sinulle jaksaajaksaa sanoisin, että olisi ehdottoman tärkeää saada miehesi lääkäriin ja hoitoon. Valitettavasti en tiedä miten onnistuisit hänet sinne saamaan. Meillä mieheni oli henkisesti (ja fyysisestikin) jo todella huonossa kunnossa silloin, kun vihdoin sain hänet työterveyslääkärille. Hänellä oli esim. verenpaine todella korkea. Lääkäriltä hän tuli nukahtamislääkeresepti mukanaan. Lääkäri oli ehdottanut sairaslomaa, mieheni ei sitä silloin halunnut. Kaksi päivää tämän lääkärikäynnin jälkeen mieheni yritti itsemurhaa... 😭

Mä olen ollut tosi väsynyt nyt viime päivinä enkä ole jaksanut vastata mutta kiitos teidän tekstit on tuntunut lohdullisilta. Pelkään tosi paljon että meillä tilanne on se että vasta täysromahduksen jälkeen lähdetään hakemaan apua eikä ennen, tämä pelottaa joskus paljon. Itse pitäisi varmaan kanssa hakea apua jostain. Minun apuni tällä hetkellä on työni, siihen voin uppoutua ja unohtaa murheet edes hetkeksi.

Kesä tulee olemaan vaikea, miestä en tule saamaan mihinkään mukaan, kun vaan makaa ja tujottaa tietokonetta. Tulen elämään taas yksinhuoltajana koko kesän niin kuin joka vuosi, mutta aion myös yrittää nauttia siitä.