Ensimmäinen aloittaja: Aloitit hyvän viestiketjun. Tajuan tuon tavallaan omasta kokemuksesta. Olen täällä kirjoittanut nuoruusiällä sairastetusta syömishäiriöstä ja sen syistä. Siihen kuuluu sitten jo tuo fyysinen ns. kuoleminen. Ovat syyt sitten mitkä tahansa. Nyt kun yritän kieltäytyä siitä kiltin tytön roolista, ja harjoitella puolensa pitämistä, niin ongelmana on taas ympäristö. Ympäristöhän tulee aina sosiaalisesta kehityksestäsi vähän jäljessä. On edelleen liikenteessä vanhoja juttuja anorexia-ajan persoonastani. Väitetään ties miksi. Se mikä näyttää kylmältä ja kovalta, saattaakin olla peroonaan liittyviin loukkauksien aiheuttamaa ns. sosiaalista kovettamista. En haluaisi kuulla niistä ajoista mitään enää koskaan.Miksi ei kukaan koskaan kysy minulta itseltäni, että
millainen olen nykyään? Kovetan juuri siksi itseni vieläkin ajoittain tälle kaupungille, jossa edes salaisuuksia ei osata pitää. Olen irtautunut vihdoinkin jopa Facebookista, koska en halua joka päivä katsoa sitä tuskaa silmiin, mitä julma koulu historiassani aiheutti. Olen käynyt kaikki ne kipeät sosiaaliset kuviot läpi, jotka minua satuttivat. Mutta täysin yksin en siihen pystynyt. Edelleen minulla on se sama ongelma: " en saa tässä kaupungissa sosiaalista pääomaa". Nauran terapeuttini kanssa aina tunneilla käydessäni sille kaikelle, että tämähän on jo suurin koomisin näytelmä tässä kaupungissa. Näytelmä , jonka haluaisin kirjoittaa oikeasti. Siksi, koska ethän saa kuitenkaan kulunutta aikaa takaisin. Olen ajat sitten jo tajunnut, että eihän kiusaaja koskaan tunnusta. Nykyään minulla on kuitenkin tähän suureen vitsiin ja valtiollekin heitettyihin kustannuksiin jo sanat, kirjoittaminen, osittain oikea kehonkuva sekä ennenkaikkea sisäpiirivitsit. Ne saattavt joskus sosiaalisista syistä mennä liian pitkälle, mutta sisäpiireissä ajattelen vain, että menkööt. Enhän koskaan enää halua painaa liian vähän. Anorexiavaiheen kuvia katsoessani ajattelen vain, että olen ylpeä itsestäni, selvisin kuitenkin. Omistan asunnonkin. Voisinhan olla jopa asunnoton. Yksi heistä asuu suuressa isossa talossaan ja rakentaa. Rakentakoot vaan ajattelen. Minä olen nähnyt sen vaiheen jo lapsuudessani. Asiat olivat niin hyvin taloudellisesti silloin. Tottakai minua kiusattiin.
Minua sisimmässäni lohduttaa se, että vaikka heistä kukaan ei ole ovellani pyytämässä anteeksi, tiedän, että heidän tuskansa on ikuinen huono omatunto. Ja toisaalta, vaikka tulisivat ovelleni, niin enhän minä heille ovea avaisi. Miksi avaisin? He eivät veroja maksaessaan koskaan puhu mitään. Näin he jäävät kiinni. Verotuksessa on hyvän ja huonot puolensa. Hyvää jatkoa kiusaajat! Tiedän nykyään, että ole sosiaalisesti olemassa. Etsin sosiaalista pääomaa edelleen. ja kyllä se tulee vielä minunkin elämääni. Surullistahan se on, että ette itse hoitaneet itsämme kuntoon. Mutta sehän on oma valinta.