Sunnuntai ja aamu.

Yö meni painajaisten parissa. Niiden, jotka eivät oikeastaan olekaan unia vaan kuvaelmia elämästäni:

Jään aina yksin, hirveässä hädässä. Apua ei anneta, vaikka pyydän. Henkilöt ovat oikeita, työpaikaltani.

Yksin pitää selviytyä. Sydän hakkaa ja on kauhean tuskainen olo, vaikea hengittää.

Sitten herään. Paha olo seuraa mukana pitkään.

Lueskelin muita ketjuja. Paljon on pahaa oloa ja avuttomuutta. En osannut kirjoittaa mitään "älykästä". Mutta tunnistin teksteistä itseni, ainakin paloja itsestäni, sieltä täältä.

Mistä meitä oikein tulee? Onko tämä omaa syytä, kuten jotkut väittävät? Itseaiheutettua? Itsekästä? Kaikkea on saanut kuulla.

Mikään ei tunnu auttavan, ehkä kohta alkava terapia saa jotain muutosta aikaan. Ja onneksi on aina se viimeinen ratkaisu, sen varassa on monta kertaa menty. Kun on ainakin yksi ulospääsy.

Kunpa aurinko ei paistaisi. Se ahdistaa. Vaikka muuten on aika turta olo. Uusi lääkitys ilmeisesti hakee tilaansa...

... pitäisi vissiin soittaa päivystykseen...

En sitten kuitenkaan soittanut... otin muutaman diapamin.

Nyt pitäisi lähteä apteekkiin. Koska puhuin viimeksi jonkun kanssa? En muista. Toivottasti farmaseutti ei kauheasti kysele....

Hei Jaksaako!
Voimia kauheasti sinne päin toivotan. Tiedän tuon tunteen kun pitää lähteä päivystykseen jos ei ole rauhoittavaa. Viime kesänä lähdinkin, mutta nyt on Oxaminilla menty eteenpäin. Muistelen että olet kuntoutuksessa jossa näet ihmisiä. Sen luulisin olevan sinulle hyväksi, mikäli muuten asut yksin. Minulle lääkäri sanoi että jaksaisinko harrastaa liikuntaa. Olen joskus miettinyt uimista kun olen etsinyt keinoa hallita ahdistusta. Sekin vaan maksaa jonkun verran joten en ole raaskinut. Minä en saa itseäni lähtemään lenkille -se olisi ilmaista. Kauniit ilmatkaan eivät houkuttele ulos, päinvastoin. Ehkä pitäisi kuitenkin yrittää juosta tai hölkätä pää tyhjäksi. Liikunta kun on tutkimusten mukaan hyvä mielenterveyslääke.
Toivotan sinulle valoistuvaa mieltä jatkossa!

Oli pari tuntia yhdessä vapaaehtoisjutussa. Uskalsi lähteä yhden diapamin voimin (meinasin ensin jättää menemättä).

Nyt on takki ihan tyhjä. Paleltaa, tekee mieli kärpertyä kasaan ja itkeä.

Koska helpottaa?

Minäkin olen kokenut pahan työuupumuksen 10 vuotta sitten. Älä mieti vielä työhönpaluuta! Yhtään. Et ole kunnossa. Olosi vielä paranee, vaikka se on nyt vaikeaa uskoa. Työpaikan vaihtokin voi olla ok, mutta älä tee sitä vielä. Anna itsellesi aikaa toipua.

Minäkin olin ja olen vieläkin yksinäinen. Ystäviä voi löytyä esim. Helmen mielenterveyspalstalta kirjeenvaihtoilmoituspalstalta. En tiedä osaanko olla avuksi, mutta mielellään lukisin kirjoituksiasi ja vaihtaisin ajatuksia kanssasi.

Terapeutin löytäminen voi olla vaikeaa. Silloin kun on itse rikki, ei jaksa etsiä itselle sopivaa henkilöä. Terapeutitkin on ihmisiä ja kaikkien kanssa ei synkkaa... kokemusta on huonosta, mutta myös erittäin ihanasta ja pätevästä terapeutista.

Jatka kirjoittamista ja kuulumisiasi ainakin tälle palstalle

Voimia!🌻🙂🌻

Pari viimeistä yötä pelkkiä painajaisia: työstä, työpaikasta, ihmisistä siellä. Aamulla on väsynyt.

Johtuukohan se siitä, että tällä ja ensi viikolla lääkärin ja psykologin tapaamisia? Että jo etukäteen varautuu - taas - kertaamaan asioita, selittämään miksi ahdistaa, väsyttää ja että välillä on hirveä pelko päällä...

😑❓

Eilen otin pitkästä aikaa olutta. Psykologi kertasi, että ongelmani ydin on se, ettei minulla ole sosiaalista verkkoa, ja että se on pakko luoda.

Pakko luoda??? Ja mitenkähän se tapahtuu? Menen jonkun luo ja sanon: "Vaadin, että olet ystäväni!" ..... Taas tajusin oikein syvästi, että olen viallinen, vaillinainen, omituinen. 🤔

On tässä vuosien saatossa nimittäin yritetty vaikka mitä, enää ei jaksa. 🤕

Noinkohan on parempi olo vai hurja stressi, mutta sai hieman siivottua. Ei paljon, mutta sen verran, että huomaa.

Edessä vielä useampi käynti erilaisilla lääkäreillä.... siinä ehkä syy...

Jaksaako? kirjoitti 17.4.2012 10:39
Eilen otin pitkästä aikaa olutta. Psykologi kertasi, että ongelmani ydin on se, ettei minulla ole sosiaalista verkkoa, ja että se on pakko luoda.

Minusta tuntuu, että ongelmasi ydin on se, ettet hyväksy itseäsi. Tietysti sosiaalinen verkkokin on tärkeä. Monimutkainen juttu: ihminen tarvitsee muita eikä ole hyvä olla yksin, mutta toisaalta omanarvontunnon ei pitäisi riippua muitten hyväksynnästä. Tärkeintä olisi se itsensä hyväksyminen; sitä kautta se sosiaalinen verkkokin syntyy. Eikä kannata kiduttaa itseään syytöksillä sen verkon puuttumisesta. Kuka on sinulle tärkein ihminen? Sinä itse tietysti! Älä kiduta tärkeintä ihmistäsi! Jos terapeuttisi on sitä mieltä, että verkon puuttuminen on perusongelma, voisitko pyytää häntä järjestämään sinut johonkin terapia- tai muuhun ryhmään?

Luulen ymmärtäväni tilanteesi täysin, olen itse ollut ihan samanlaisissa tunnelmissa todella pitkään. Tekstisi ovat sellaisia, että olisin itse voinut kirjoittaa ne. Vakava masennus on diagnosoitu. Monivuotisen (itse työkyvyttömyyseläkkeestä maksetun) terapian myötä on kuitenkin tapahtunut outoa paranemista. Juuri tällä hetkellä olen iloinen ja lähes innostunut. Ihme on tapahtunut terapiasuhteen avulla. Toivon ja epätoivon suhde on muuttunut edellisen hyväksi. Täytyyy kyllä koputtaa maalaamatonta puuta, vielä voi tulla takapakkia ja varmasti tuleekin. Mutta uskallan jopa taputtaa itseäni olkapäälle ja onnitella: hyvä, Desper, sinnikkyytesi palkittiin! Kannatti olla luovuttamatta pimeimmässä yössäkin! Jaksaako?, usko pois: toivoa on!

Kiitos, Desper.

Taidat osua oikeaan, ainakin tosi lähelle.

Jostain pitäisi sitä voimaa repiä, että pystyisi vanhat ja väärät/pahat oppinsa saada "poisopittua". Ainakin terapeutti on todennäköisesti löytynyt.

Nyt tuntuu paremmalta, jos uskaltaa edes moista kirjoittaa.... 🙂🌻

Jaksaako? kirjoitti 20.4.2012 18:15

Jostain pitäisi sitä voimaa repiä, että pystyisi vanhat ja väärät/pahat oppinsa saada "poisopittua".

... ja me tietenkin syytetään itseämme siitä, ettei niitä voimia ole tarpeeksi ja ettei homma käy tarpeeksi nopeasti. Ne "väärät" opit vain ovat harmillisesti yhtä lujassa kuin "oikeat", ja aikaa poisoppimiseen kuluu. Mitä, jos vaikkapa kävelemisen osaaminen olisi niin hataralla pohjalla, että sen saisi hetkessä taiottua pois? Pitäisi yhtäkkiä joka askeleella miettiä: miten tämä nyt meneekään? Samalla tavalla tämä itsensä vähättely ja syyttely on opittu ja kehityksemme kannalta aikoinaan välttämätön taito: välttääksemme muitten, meille tärkeitten ihmisten tuomion tuottaman kärsimyksen olemme oppineet varmuuden vuoksi syyttämään itse itseämme. Tai jotain sinnepäin...

Ei näytä riittävän, että syyttää itseään ja vaatii itseltään usein ihan liikaa.... sain kasan syytöksiä niskaani myös työterveyslääkäriltä.

Lääkärin mukaan on oma vikani, että olen masentunut. Hänen mukaansa pitäisi vain "päättää", että näille ja näille asioille ei voi mitään. Hänen mukaansa olen liikaa sitä ja tätä. Pitäisi muuttaa näitä piirteitä.

Kiitos, lääkäri, tiesin jo kaiken tuon. Ongelma onkin siinä, kun en osaa tehdä niitä muutoksia. Kun en tiedä miten muuttuisin.

Niin kovasti haluaisin niitä käytännöllisiä ohjeita, joita voisi oikeassa elämässä harjoitella, noudattaa.

Nyt tuli vain sellainen olo, etten kelpaa ollenkaan, että olen lääkärille(kin) pettymys.

Niin, sitähän sanotaan, ettei ihminen voi muuttua. Miksi sitä sitten vaaditaan?

Ja yhtä aikaa kerrotaan, että kyllä ihminen voi muuttua. Siis kumpi?

En kelpaa itsenäni (itse asiassa, en edes tietä kuka olen), mutta en kelpaa "päivitettynä" versionakaan.

Kahden tulen välissä on raskasta.