Tulipa paha mieli kun luin ketjusi läpi.

Kenenkään ei pitäisi joutua olemaan ihan yksin! Minäkin tunnen itseni välillä yksinäiseksi, vaikka periaatteessa on kokoajan ihmisiä ympärillä - vähintään mies ja lapsi.

En osaa oikein sanoa sinulle mitään, mistä sinulle olisi konkreettista apua, haluan vain näin virtuaalisesti lähettää sinulle ison halauksen ja toivottaa paljon voimia! 🌻🙂🌻

Oletko yrittänyt muuten netin kautta löytää ystäviä?

Ajattelin jotain kirjoittaa, mutta enpä sittenkään...

Eikun kerro vaan?.. Täällä on monia joita sinun juttusi kiinnostavat. Kertoisit mitä sinulla on sanottavaa?

Toivoisin niin että löytäisit ystävän. Montakin. Ja kaikkea onnellista elämääsi. Olet varmasti hieno ihminen.

Kirjoittele taas!
Voimia Sinulle!

Kunpa peikot, tontut, velhot, noidat, menninkäiset ja muut olisivatkin totta. Ehkä tässä maailmassa silloin olisi vähän parempi olla.

Pääasia, ettet anna periksi!
Uutta uskallusta kehiin!

Mulla samanlaiset tunteet , terapiakäynnit helpottaa hetken . Paha mieli kuitenki saa taas vallan , puhun paljon ystävilleni . Ei viitti aina toisia vaivata , aika parantaa sanotaan . Tuntuu vaan siltä että aikaa ei ole , avuttomuus valtaa mielen . Koitetaan jaksaa yhteishengellä ja toista tukemalla , voimia kaikille .

Tuntuupa tutulta kirjoituksesi. Itse sairastuin vakavaan masennukseen viime kesänä työuupumuksen päätteeksi.

Kaikki alkoi edellisvuoden syksynä, kun seisoin vilkasliikenteisen tien risteyksessä ja yritin valita autoa, jonka alle ei kuole, mutta josta pääsee sairaalaan lepäämään. Työuupumus oli vienyt jo kaikki mehut, mutta piti vaan mukamas jaksaa. Työterveyslääkäri onneksi otti tosissaan ja määräsi ensin mielialalääkkeet ja muutaman viikon sairasloman.

Niillä mentiin kun kerran minä olin mielestäni korvaamaton työyhteisössä, enkä voinut jäädä pois töistä. Nukuin jatkuvasti 14-15 tuntia päivässä, mutta kävin tietysti töissä, kun se oli se tärkein asia ihmisen elämässä. Keväällä työ alkoi takkuilla niin pahasti, kun en enää muistanut mitä piti tehdä ja mitä olin jo tehnyt. Menetin lähimuistini kokonaan. Uskaltauduin jäämään sairaslomalle kesäkuun lopussa, kun lääkäri sanoi, että muuten muistini ei tule takaisin. Ajattelin tietysti levätä vain hetken ja palata sen jälkeen taas täysin toimivana työhön. Sairasloma venyi 4 kuukauteen ja sen jälkeen työskentelin 3 kuukautta osasairauspäivärahan turvin. Nyt hain työeläkeyhtiöltä työkokeilua, jossa jatkan edellisessä työssäni, mutta teen vain osan päivästä.

Minulle sattui hyvä tuuri, koska työterveyslääkärit ovat olleet todella asiansa osaavia. Työnantaja taas täysin osaamaton. Kaikki paperit yms. olen joutunut täyttämään itse ja jopa työnantajan osuuden. Pomo kyllä toivoo, että paranisin ja on ihanasti yrittänyt järjestää mulle helpompia hommia, mutta minkään näköistä asioiden hoitoa ei sieltä suunnasta ole tippunut. Työkykypalaverit yms. olen joutunut järjestämään itse ja kaiken lisäksi pomoille tulee yleensä aina joku 'tärkeämpi' kokous, jonka johdosta mun elämääni vaikuttava palaveri siirretään hamaan tulevaisuuteen. Tuntuu, kun niillä ei tosiaan olis mitään hajua, miten se vaikuttaa hiljalleen toipuvaan ihmiseen, että ei saa lähetettyä hakemuksia ajallaan ja lisäksi tulee taloudellisia ongelmia, kun päätökset viipyvät kauan.

Nyt odotan edelleen tammikuun palkkaani, kun pomo ja palkanlaskija sanoivat hoitavansa homman, mutta työeläkeyhtiöstä kerrotiin, että mitään papereita ei ole heille tullut.

Hain itselleni juuri terapeutin ja siinäkin olin onnekas. Kyselin työpaikaltani referenssejä ja sain kuin sainkin sieltä listalta terapeutin, jonka kanssa kemiat menivät yhteen ja jolta sain sen ainoan ajan, joka hänellä oli tarjolla.

Mahtaisitko pystyä kysymään apua lääkäriltäsi? Onko sulla työterveyslääkäri vielä vai oletko kunnan puolella? Tilaa aika ja käy siellä. Kerro, kuinka loppu olet ja pyydä lääkäriä antamaan lista niistä, joille voisit lähettää sähköpostia. Jos terapeutit eivät vastaa takaisin, se ei suinkaan johdu siitä, että sinä et kelpaa, vaan siitä, että Suomessa on aivan liian vähän asiansa osaavia terapeutteja. Ota rohkeasti asia esille lääkärisi kanssa ja sano, että muuten et selviä, jos et saa tämän kanssa apua. Varmasti lääkäri osaa kertoa kenen toimenkuvaan kuuluu auttaa sinunlaisiasi ihmisiä, jotka ovat niin huonossa kunnossa, etteivät jaksa itse hakea apua.

Itse olin samassa kunnossa viime kesänä, jolloin uskalsin vihdoin irrottaa oravanpyörästä. Istuin puutarhassa kaksi kuukautta tekemättä mitään täysin apaattisena. Sain sentään hurjasti apua mieheltäni, joka huolehti siitä, että söin ja join ja laitoin vaatteet päälleni. Hän teki kaikkensa, jotta piristyisin, mutta väsymys oli vaan niin valtava, etten pystynyt edes hänen mielikseen teeskentelemään pirteää.

Vihasin itseäni siksi, että en pystynyt tekemään mitään. Vihasin itseäni siksi, että en ollut tarpeeksi ajoissa tajunnut loppuunpalamistani. Vihasin itseäni siksi, että muistini katosi. Vihasin itseäni siksi, että sairastuin.

Ei paljon ollut siinä vihaamisessä järkeä. Loppujen lopuksi pääsin irti vihasta, kun sain iskostettua päähäni, että tämä ei ole oikeastaan minä vaan tämä on sairaus. Nämä tuntemukset ovat sairauden oireita eivät se, kuka minä todellisuudessa olen. Vähitellen sain kiinni niistä negatiivisista ajatuksista ja aloin kyseenalaistamaan niitä. Jos nukutti annoin itseni nukkua, enkä vaatinut itseltäni täyttä 100% panosta, koska jäljellä oli vaan 20%. Työterveyslääkäri selitti asian pomolleni aika hyvin, kun pomo ihmettelin, että miksi voin vaan nukkua niin paljon. Työterveyslääkäri sanoi, että masentuneella on käytössään vain pieni osa siitä energiamäärästä, joka terveellä ihmisellä on. Voimat vaan loppuvat kesken. Kun masennus lähtee helpottamaan, voimat palautuvat vähitellen. Ja silloinkaan niitä ei ole pakko käyttää kaikkia kerrallaan. On vaan annettava keholle ja mielelle aikaa parantua.

Muista siis, että et ole huono ihminen, vaikka sinulla ei ole voimia.
Voimattomuus on sairautesi oire, eikä se mitä sinä olet. Olet arvokas juuri itsenäsi ja myös masentuneena.

Yksi työtovereistani on myös masentunut ja tunnistan sinussa hyvin paljon hänen oireitaan. Masennus tuo hänessä esiin jonkunlaisen huonommuuden tunteen ja myös sen, että hän näkee työkavereissan piirteitä, joita hän ei terveen jakson aikana näe.
En sano, etteikö sinua kohdeltaisi väärin työyhteisösi puolesta, mutta hänellä yksi ensimmäisistä oireista on se, että hän ajattelee tiettyjen omassa ryhmässä toimivien puhuvan itsestään pahaa ja olevansa myös näkymätön ryhmän jäsen.
Olemme käyneet tätä asiaa hänen kanssaan läpi, koska minun tehtäväkseni on tullut kertoa hänelle silloin, kun hän alkaa taas oireilla. Silloin hän jää sairaslomalle muutamaksi viikoksi ja palaa rauhoittuneena takaisin. Tämä on tosiaan hänen oireissaan ensimmäisiä merkkejä väsymisestä. Sinun ei tarvitse nähdä tätä asiaa itseesi kohdistuvana, mutta halusin kertoa sinulle, että sairautesi voi myös näyttäytyä näin. Se ei tee kokemuksistasi yhtään sen vähempiarvoisia etkä ole mitenkään hullu, vaan haluan antaa sinulle tietoa muiden ihmisten kokemuksista, jotta ehkä voit kyseenalaistaa oman huonon olosi.
Kyse on siis sairaudesta ei sinusta 🙂🌻

Lääkärin velvollisuus on auttaa sinua. Pyydä apua terapiapaikkojen hakemiseen ja kerro, että ilman apua et siitä selviä. Se ei tee sinusta yhtään huonompaa, vaan se kuuluu sairauteesi.
Jos jaksat, niin hae kirjastosta kirja Masennus. Se on julkaistu vuonna 2011. Siitä kirjasta oli mulle tosi paljon hyötyä sitten kun jaksoin vähän lukea. Se on aika kattava teos masennuksen syistä ja seurauksista, oireista, lääkkeistä, ympäristön ja työtovereiden suhtautumisesta ja siitä stigmasta, jonka masentunut yleensä antaa itselleen. Siinä on myös lopussa tietoa ihan terveyspalveluiden mahdollisuuksista, kela-asioista yms.
Hyvin neutraali ja informatiivinen kirja, josta voi lukea vain itse haluamansa kohdat.

Toivon sinulle onnea terapeutin etsinnässä! Onnea siinä tarvitaan. Et ole yksin.
Lisäksi toivon sinulle parempaa ja toivorikkaampaa tulevaisuutta. Syvältä noustaan vähitellen, mutta toivottavasti kokemusta rikkaampana. ☺️❤️

Miksi koin toisella sivustolla annetun rohkaisun lopun alkuna? Miksi se, että toinen ihan aidosti yritti tukea, muuttui päässäni kylmääväksi ratkaisuksi? Siksikö, että se "vahvisti" päässäni pöyrivän "totuuden"?

Siksikö, että rivien välissä sittenkin oli jotain pahantahtoista?

Taas se tapahtui... lääkäri esitti oleellisen kysymyksen, mihin osaan kyllä vastata, mutta en saa sanotuksi ääneen. Koko keho meni täysin lukkoon, varmaan näkyikin...

Tuntui, että jos tuohon vastaan, niin kaikki kaatuu ja loppu just siihen paikkaan.

😑❓

Älä lannistu!
Siitä kaikki alkaa, kun pääset vaikeuksien sisältä ulospäästämisen alkuun.
Rohkeutta! voitko kokeilla kirjoittaa? ja antaa sen seuraavalla kerralla ens alkuun?

Olen `erkoksikon`kanssa täysin samaa mieltä ja kannusta sinua puhumaan, vaikka kuinka vaikeaa se sillä hetkellä tuntuisi oleva. Tuo kirjoitus-kikkakin on hyvä ajatus. Saattaa olla että juuri tuolla panttaamisella on suuri merkitys tilanteesi kanssa. 🙂👍

Hei Jaksaako?!

Olet olemassa, ehkä aika eksyksissä tällä hetkellä mutta vastaavaa kokeneena uskallan sanoa että jonain päivänä huomaat olevasi näkyvä Sinä ja tutustuneesi sisimpääsi syvemmin kuin koskaan aiemmin. Et ole yksin tuntojesi kanssa, meitä on monta muutakin.

Olin koko viime kesän sairaslomalla masennuksen takia, syksyllä palasin töihin osasairauspäivärahan turvin 4h/pv ja joulun jälkeen oon tehnyt täyttä päivää, joskin lyhyitä sairaslomia ollut pari sen jälkeen. Kun ei jaksa niin ei jaksa, sit pitää levätä. Lääkitys edelleen käytössä mutta ei se mikään ihmeitä tekevä ole. Ehkä mulla on vaa väärä asenne..? Aina oon ollut tunnollinen ja ahkera mut se kiintiö tuli kai täyteen?

Oon osallistunut IPT-ryhmäterapiaan, jonka työnantaja maksaa, ja siitä on mielestäni ollut paljon apua. Psykiatri suositteli yksilöterapiaakin mutta en jaksanut lähteä etsimään omaa terapeuttia kun tarjoutui mahdollisuus tuohon IPT:hen.

Voimia Kelan kanssa, siellä voi paikan päällä käydä kokeilemassa onneaan josko sattuisi avulias virkailija, joka neuvoisi papereiden kanssa kuten mulla kävi viime kesänä.

Tässä pieni pintaraapaisu itsestäni...Mukavaa viikonloppua ja jaksamista! 🌻🙂🌻

Miten se sanonta menee; kun metsässä kaatuu puu, niin lähteekö siitä ääntä, jos kukaan ei ole kuulemassa. Se olen "minä".

Heijastan muita, muiden toiveita, haluja, tapoja. Peilaan vastassani olevia, ja olen siinä hyvä.

Mutta jos tuon jättää pois, ei jää mitään. Ei ole mitään "minua".

Yritän taas lukea pari sivua Ann Heberleinin kirjaa "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää".

Helpottaa huomata, että joku on osannut pistää paperille ajatuksiani. Ehkä voisin näitä näyttää lääkäreille? Vaikka aina ne sanovat jotenkin ylenkatsoen, että omin sanoin pitää kertoa. Mutta kun he eivät silloin tajua... 🤕