En edes tiedä, mistä aloittaisin. Saati keksisin tälle mitään otsikkoa, mutta onhan tuohon joku laitettava. Tuskin tätä kukaan lukee, mutta en vaan kestä enää yksin näiden ajatusten kanssa. Yleensä patoan kaiken sisälleni, mutta nyt kaipasin apua ja tukea niin sanotuilta ystäviltäni, joten kerroin muutamalle voinnistani. En toki läheskään kaikkea, pintaraapaisun vain. Yksi sanoi, että hänelle tuli epämukava olo ja kielsi ottamasta enää yhteyttä. En ole sitten ottanut. Toinen sanoi höh ja alkoi selittää ensi viikon työvuoroistaan. Kolmas sanoi sentään tsemppiä, mutta siihen se jäi. En viitsi heitä pommittaa niin antaa olla. Maanantaina on hoitajan keskustelu, mutta mitä hyötyä siitäkään on? Aikoja 2 kk välein.
Viiltelen päivittäin ja mietin, miten toteuttaisin itsemurhan. Elämänhalua ei ole. En ole vielä keksinyt keinoa, olen kyllä lukenut eri lääkkeiden yhteisvaikutuksista yliannosteltuina ja miettinyt jotain muutakin. Haluaisin vaan eristäytyä kaikesta ja kaikista ja nukkua vain. Sairaalaan en halua, eikä minua sinne otettaisikaan kun on epävakaa persoonallisuus. Epävakaat viiltelevät ja tekevät itsemurhia. Minkäs teet. Ei se ketään kiinnosta.
Tein BDI-testin ja sain 51 pistettä. Mitä siitä? En tiedä, mitä sanon hoitajalle maanantaina. Toinen puoli haluaisi valehdella, että hyvin menee, kiitos kysymästä. Toinen puoli haluaisi vuodattaa kaiken, jos hän edes jaksaisi kuunnella. Mutta turhaa se olisi, ei hän tälle mitään voi ja seuraava aika on tosiaan sitten 2 kk päästä.
Tällä hetkellä yritän viiltää mahdollisimman syviä haavoja likaisella veitsellä ja toivon, että jokin niistä tulehtuisi ja kuolisin siihen. Heikolta näyttää sen kannalta, vaikken haavoja mitenkään hoidakaan. Ehkä joskus vielä käy tuuri.
Mmila
jaksatko perehtyä täällä vaikka tuohon im-ketjuun? Sinun elämä on tasan yhtä tärkeä kuin meidän jokaisen muunkin. Miksi olet tuossa tilanteessa, sinä tiedät parhaiten ja jotta mekin ymmärretään sinua, sinun tarvis kirjoittaa vaikka täällä syntyjä syviä tuohon tilaan jossa nyt olet. Alkaminen voi tuntua hankalalta, mutta se kannattaa tehdä. Tuli mieleen, jos olet täällä jo aiemmin kirjoittanut jotain ketjua, jos nostat sen esille et joudu aivan kaikkea uudestaan kirjoittamaan?
Tuo asenne on suojan asenne jonka kirjoitit tämän ketjun otsikkoon. Sinäkin haluat pois tuosta tilasta johon olet elämässä ajautunut. Jokainen täällä kirjoittava hakee samaa, selviytymistä tavalla tai toisella. Hyvä kun aloitit ketjun. Kun jaksat, niin jatka kirjaamista mitä mielessäsi liikkuu. Voimia!
Kiitos viestistä, keskustelua.
En tiedä, miksi olen tässä tilanteessa. Kai olen vaan niin epäonnistunut ihmisenä. Diagnooseja löytyy, psykoosisairaus ja se epävakaa persoonallisuus. Terapiaan en ole koskaan päässyt, DKT:ta joskus ehdotettiin mutta kun en sinne heti mennyt niin ei siitä ole ollut vuosiin enää puhetta. Turhanpäiväisiin mindfullness-ryhmiin kyllä pääsisin, mutta en halua. En viihdy ryhmissä ja tiedän, etten jaksaisi tuollaisessa käydä.
En tiedä, mitä tältä ketjulta halusin kun tämän aloitin. Kai vaan purkaa mieltäni, kun ei ole ketään muutakaan kelle puhua. Torppausta tulee joka suunnasta, jos jotain yritänkin. Ei ketään kiinnosta. Kai olen sairastanut jo niin kauan ja yrittänyt itsemurhaa kerran liikaa, niin ei kukaan enää jaksa vaivautua ajattelemaan asiasta mitään. En tosin ole kuin yhden yliannostuksen täysin vakavissani ottanut ja toisen kerran vähemmän vakavissani. Mutta eipä noihin tunnu kuolevan eli jotain muuta pitäisi keksiä. Mutta asia on kuten sanoin, epävakaat tekevät itsemurhia. Netin mukaan 5-10 % diagnosoiduista tekee itsemurhan. Eli ketä se jaksaisi kiinnostaa? Olisin vain numero tilastoissa.
Lääkärilleni en halua soittaa. Hän on kiireinen, en viitsi vaivata. Ja mitäpä hän tälle voisi. Lääkkeitä on kokeiltu valehtelematta kymmeniä erilaisia, vastetta ei tunnu juuri olevan. Ainakaan pitkäaikaista. Varmaan lääkärikin on jo minuun kyllästynyt kun en vaan parane, hoitajastani puhumattakaan. Päivystykseen on turha mennä kun on se epävakaa. Viimeksi muutama vuosi sitten menin läheisen saattamana eikä triagehoitaja olisi päästänyt edes lääkärin jonoon. Läheinen alkoi painostaa niin pääsin sitten ja sain olla osastolla 1,5 viikkoa. Mutta nyt en edes haluaisi sairaalaan lääkäreiden ja hoitajien v.ttuilua kuuntelemaan. En halua mitään, paitsi kuolla.
Sovitaanko niin, että tässä elämässä saa haluta kaikkea muuta mutta ei kuolla? Suljetaan se vaihtoehto pois, tai se ei ole oikeastaan vaihtoehto vaan elämän ehto: kuolemaa ei ole, annetaan sen ajatuksen väistyä pois ajatusmaailmasta. Elämä on niin monenlaista kaikkea muuta.
Jos saa suunnattua mielen edes yhteen positiiviseen asiaan tai seikkaan tässä elämässä, siitä voi alkaa aueta polku johonkin uuteen, josta ei vielä tiedä mitään.
Diagnoosit on omanlaisiansa kuvauksia meistä; mitä koettu mistä tultu mitä ollaan tietyllä tavalla luokiteltuna. Jokainen meistä on kuitenkin enemmän kuin tuo "muru" tai kaapu, mikä sitoo tai on sitonut mahdollisuuksia tavoittamattomilta vaikuttaneita. Itse olen bipolaarinen, mutta se ei minua enää ahdista eikä vaivaa. Kerroit ettet ole löytänyt mitään lääkettä joka olisi hyödyttänyt sinua, vienyt positiivisesti eteenpäin (näin ymmärsin). Tuo voikin olla hyvä lähtökohta, lääkkeetön apu kun sen äärelle vaan pääsee. Epävakaus on tuttua siinä mielessä, että ailahteleminen tai impulssimaisuus on itseäkin osa joissain jaksoissa elämässä. Ajoittain yhä on.
Hei, keskustelua! 🙂 Kiitos viestistäsi.
Perheenjäsen sanoi olevansa huolissaan minusta ja kysyi pitäisikö mennä sairaalaan. Sanoin etten halua. Ja se on tottakin. Lääkärit ja hoitajat niin ilkeitä siellä aina. Ihmettelen sitä kun ensin pakotetaan lääkkeet, jotka nostaa painoa ja sitten v.ttuillaan että kun sulla on tuota ylipainoa. Ei niitä mielen vointi tunnu kiinnostavan kun se vaan, että kuinka pystyisin laihtumaan. En minä sinne ravintoneuvoja mene kuuntelemaan vaan saamaan hoitoa psyykkisiin ongelmiin. Millä sitä jaksaisi lenkille tai jumppaan kun ei jaksa edes hampaita pestä? Varmaan mätänee kohta suuhun nekin. Parempi täällä kotona, osastolla tulee vaan pahempi mieli. Eikä minusta olisi nyt sitoutumaan mihinkään osaston päivärytmiin kun en pääse sängystä edes ylös. V.ttuilua tulisi sitten siitäkin kun nukun koko päivän. Viimeksi hoitaja tuli huutamaan kun luin sängyssä. Ei saa nukkua päivällä. En kyllä nukkunut vaan luin, mutta kun meno on tuota niin turha sinne on mennä masentumaan lisää.
Eikä minua sinne kyllä otettaisikaan tosiaan kun on se epävakaa. Epävakaita ei saa ottaa sairaalaan kun käypähoidossa lukee niin. Sitä aina siteerataan. Nykyään kun pitää vielä päivystykseen soittaa ennen kuin saa mennä paikan päälle niin tiedän, etten pääsisi tapaamaan edes hoitajaa livenä, lääkäristä puhumattakaan. No on minulla omalääkäri marraskuussa. Tuntuu vähän kaukaiselta kyllä vielä se.
Huomenna menen sitten sinne hoitajalle. Onneksi saan kyydin, varmaan kuolisin tuohon matkalle vaikka se ei olekaan pitkä. Olisi siinä sitten ihmisillä ihmettelemistä kun makaisin raatona keskellä mäkeä. Aika on noin 30 minuuttia että eipä siinä ehdi kuin alkuun päästä. Pidempään en viitsi hoitajan aikaa viedä kun tuntuu aina olevan niin kiire päästä minusta eroon. En kyllä tiedä, onko hänellä mitään ratkaisua tähän tilanteeseen. Tuskinpa. Mutta on sinne mentävä kun perumaton aika maksaa yli 50 euroa eikä siihen ole nyt varaa. Olisi pitänyt jo perjantaina peruuttaa.
Tänään kävin sentään ulkona puoli tuntia. Olin sen jälkeen ihan puhki ja mietin päikkäreille menoa. En nyt kuitenkaan mene, join kolme kuppia kahvia ja ehkä pysyn hereillä iltaan asti. Viillellyt olen viimeksi perjantaina. En tiedä onnistuuko tänään vai onko joku koko ajan kotona. Huomenna onneksi saan olla yksin kotona niin pääsen harrastamaan. Olen eläkkeellä ja muut on arkipäivät menoissaan niin saan puuhailla täällä omiani.
Jäin miettimään tuota mitä kirjoitit harrastamisesta; käsitin että viittasit viiltelyyn. Onko elämä leikkimistä tuhon kanssa, siitäkö saat sisältöä? Kerro vähän lisää minkälaisesta elämästä tulet, jos haluat, haluaisin ymmärtää mikä on sinut ajanut tuohon jamaan.
Missä vaiheessa sait tuon leiman kannettavaksi? Miltä tuntuu olla epävakaa? Onko se sinusta osatotuus vai koetko että koko totuus? Vai selitys ongelmille? Ongelmia ja pulmiahan on jokaisella, joskus maahan musertavia. Kyselen näitä kun en tunne ketään joka olisi dg saanut tuohon vaivaan.
Joillekin elämässä on tärkeintä viiltely, ymmärrän hyvin viiltelen itsekin. Kuulostat kirjoituksessasi että voit huonosti. Jos koetat pikkuhiljaa elämässäsi keksiä hyviä asioita elämääsi mikä tuntuu mielekkäältä ja mikä ei. Pikkuhiljaa siitä se lähtee, itsekin olen ollut tuossa voinnissa jota kirjoitit. Tsemppiä sinulle!
Kiitos viesteistä keskustelua ja ask. 🙂
Eipä mennyt hoitajan käynti niin kuin ajattelin. Kerroin olostani rehellisesti ja hän oli sitä mieltä, että välittömästi päivystykseen, ei kotiin lainkaan. Sanoin, että mieluummin kuolen kuin menen sinne jonottamaan. Otti sitten omalääkäriini yhteyttä Teamsilla, joka järjesti paikan osastolta. Sinne pitää sitten tänään mennä klo 16, paikka on varattu minulle. Painostus oli niin kovaa hoitajan ja lääkärin taholta, etten viitsinyt lähteä kokeilemaan mitä käy jos kieltäydyn menemästä. Istuisin hoitajalla varmaan vieläkin... Ei ollut halukas päästämään kotiin sieltä ollenkaan, oli pakko soittaa lähiomaiselle ja sopia kyyti osastolle, että varmasti menen sinne.
Lupasin olla tappamatta itseäni tällä väliajalla. Olen sitten pessyt pyykkiä ja pakkaillut tavaroita mukaan. En ole kovin innoissani menossa, mieluummin olisin kotona. Mutta on nyt vähän niin kuin pakko. Tiedän kokemuksesta, että osastolla on enimmäkseen tylsää. Tosin en aktiviteetteja nyt kaipaakaan. Mieluiten nukkuisin päivien ja öiden läpi. Otan jotain kirjoja mukaan ja kuulokkeet, että voin katsoa vaikka ohjelmia puhelimesta kun on pari suoratoistopalvelua ladattuna siihen.
Kysyit, keskustelua, tuosta epävakaasta. Sitä diagnoosia ei kannata saada. Siihen helposti vedotaan, että kun on tuo epävakaa niin sitten olet sellainen ja tällainen. Epävakaat ovat impulsiivisia ja itsetuhoisia eikä sille voi mitään. Minusta se on leimaava diagnoosi, koska se muka selittää koko elämäni eikä minua tarvitse sitten kuunnella ollenkaan. Olenhan epävakaa.
Vaikka dg olisi mikä, ihminen on kuitenkin aina ihminen. Sinäkin olet paljon enemmän kuin dg, vaikka olisi kyse vakaudesta tai siitä että epävakautta oisi elämässä. Hyvä, että olet nyt saamassa huomiota, jotain hoitoa tilanteeseen. Hoitotahokin on inhimillinen, ihmisiä sekin taho, siksi voi ehkä jossain kohtaa tulla tunne ettei tule ymmärretyksi. Siitä huolimatta elämä on niin arvokas varmaan sinullekin, että on syytä koettaa enemmän pitää kiinni siitä vaikka välillä vaikea olo oisikin! Tsemppejä sinne!
Olen ketjun aloittaja. En muistanut salasanaani enkä edes sähköpostia, jolla olen rekisteröitynyt, joten piti luoda uusi tunnus. Puhelimessa kun ei ollut mitään tietoja tallennettuna.
Olen nyt täällä sairaalassa, tulin sovitusti. En kyllä olisi halunnut. Olo on ristiriitainen. En toisaalta halua olla täällä ja toisaalta pelkään, etten saa olla täällä. Tapaan tänään osastonlääkärin. Katsotaan, mitä hän meinaa vai lähettääkö kotiin.
Päivystävä lääkäri katsoi eilen nuo viiltohaavat. Ovat niin tulehtuneet, että jouduin antibioottikuurille samantien. Kirurgia konsultoidaan, koska haavat ovat niin isoja ja pahassa kunnossa, ettei täällä tiedetä miten ne saadaan paranemaan.
Mietin viime yönä valvoessani, että itsetuhoisuuteni luultavasti tappaa minut, jos ei tarkoituksella niin vahingossa. Olen jo kerran meinannut kuolla sen takia. Poltin käsivartta sytkärin liekillä, palovamma tulehtui ja sain sepsiksen. Jouduin ambulanssilla hätäleikkaukseen ja myöhemmin sitten ihosiirtoihin. Sen jälkeen en ole itseäni polttanut, mutta viiltelystä en näköjään pääse eroon. Mietin, olisinko taas saanut sepsiksen, jos haavoja ei olisi alettu nyt hoitaa. Ehkä.
Hei, nimimerkki keskustelua. 🙂 Pahoittelut, nyt vasta huomasin viestisi. Kun jouduin vaihtamaan tuon tunnuksen enkä saanut ilmoitusta viestistäsi.
Täällä tuntuu, että hoitotaho välittää. Kerroin tuon ajatukseni, että epävakaat tekevät itsemurhia eikä se ketään kiinnosta. Pitivät ajatusta kauheana. Minulle se on kuitenkin totta.
Lääkäri ehdotti ect-hoitoa. En vielä tiedä suostunko. Haluan ensin tietää lisää siitä. Hoitajan pitäisi kertoa ja näyttää video jossain vaiheessa. Lääkitystä muutettiin, kotiinpääsystä ei ollut puhetta.
Pääsen nyt ulos vain sairaalan sisäpihalle, en kauemmas. Pelkäävät, että tapan itseni sinne.
Hei.
Olen kuullut että jotkut on saaneet apua tuosta sähköhoidosta. Kun masennus on tuossa vaiheessa ettei millään ole mitään merkitystä tai mitään väliä, tuo hoito voi saada ajatuksia jotenkin uusille urille? Hyvä että olet siellä ja että saat kokea sinusta välitetään. Koitan välittää myönteisiä vibroja täältä, jollain lailla olla hengessä mukana. V o i m i a
Mulla oli joskus itsetuhoisia ajatuksia psykoosissa ja koin kyllä osastohoidon turvalliseksi ratkaisuksi. Saa unen ja ruokailun kuntoon, eikä tarvitse olla vain yksin synkeine ajatuksineen.
Hei, keskustelua ja Friendly. 🙂 Kiitos viesteistänne.
Sain tänään lisätietoa sähköhoidosta. Voi olla, että suostun siihen. Ei kai tämä tilanne tästä pahemmaksi voi mennä. Kouristus näytti rajulta videolla, mutta olisin itse nukutettu siinä vaiheessa eli tuskin tuntisin mitään.
Tänään haavoja oli ihmettelemässä lääkäri ja neljä hoitajaa. Kaikki ovat ahdistavan uteliaita niistä. Eivätkö ole ennen viiltohaavoja nähneet? Vaikka nämä on kai poikkeuksellisen suuria niin siksi tämä häslinki. Minusta ovat pieniä, olisi pitänyt tehdä isompia. Tunnen huonommuutta, jos en saa tarpeeksi isoa haavaa aikaiseksi. En haluaisi, että ne paranevat. Joutaisivat olla auki.
Tulin vapaaehtoisena hoitoon ja olen sitä vieläkin, mutta lääkäri sanoi tänään, että voidaan ryhtyä pakkotoimenpiteisiin jos yritän lähteä kotiin. Oli kumminkin tyytyväinen, kun suhtaudun jo myönteisemmin osastolla oloon. Silti olisin mieluummin kuollut.
Tänään jaksoin käydä hetken ulkoilemassa sisäpihalla ja katsoin päiväsalissa telkkarista yhdistetyn hiihdon. Nyt olen poikki.
Hei mmila1
Kuulostaa siltä, että osastolla sinun paha olosi ja ajatuksesi otetaan todesta (niinkuin kuuluukin!) On kurjaa, että olet saanut osaksesi vähättelyä hoitohenkilökunnanpuolelta ja ystävätkään eivät ole tukena niin kuin ilmeisesti toivoisit.
hyvä, että olet saanut lisätietoa sähköhoidosta, itselläni ei siitä henkilökohtaisesti ole kokemusta, mutta muutama läheiseni on sitä saanut. Osalla se on auttanut, osalla ei vaikuttanut, mutta eivät kuitenkaan kokeneet sen tuoneet lisää haittaa. Kuulostaa hyvältä, että olet jaksanut käydä ulkona ja katsonut hiihtoa telkkarista!
Niinkuin ketjussa jo aikaisemmin joku totesi, olet paljon enemmän kuin diagnoosisi, olet arvokas ihminen ja ansaitset hyvää kohtelua ja apua, jonka koet olevan hyödyksi. Saamasi huono kohtelu ei ole sinun vikasi! Toivotan paljon lämpöä ja tsemppiä sinulle💗
Hei MallaInkeri ja kiitos viestistäsi. 🙂 On mukava tietää, että joku lukee tätä ketjua...
Eilen heräsi ajatus, että tahdon kotiin. En halua sähköä, en halua mitään. Paitsi kuolla. Kerroin ajatuksen tänään hoitajille, siis sen, että haluan kotiin. Hoitaja sanoi, että jos pyytäisin uloskirjoitusta lääkäriltä hän todennäkösesti tekisi vaan tarkkailulähetteen ja olisin joka tapauksessa jumissa täällä. Eli kotiinpääsy ei ole vaihtoehto itsemurhavaaran vuoksi.
Olen mietteliäs sähkön suhteen. En jaksaisi nyt mitään hoitoja ja mitä hyötyä niistä on? Joutaisin kuolla pois. Mutta pakko kai siihen on suostua. Kuulemma en pääse kotiin vaikka kieltäytyisin sähköstä. Sitten alettaisiin venkslata lääkkeitä.
En päässyt eilen suihkuun enkä pääse tänäänkään, kun haavoissa on niin hienot viritykset. Huomenna ne vaihdetaan ja käyn samalla sitten suihkussa. Eipä täällä hiki pääse tulemaan kun ei mitään teekään.
Olen ulkoillut. Sisäpiha on pieni aidattu läntti sairaalan takana. Sinne pääsevät ne, joilla ei ole ulkoilulupaa.
Huomenna tapaan lääkärin lounaan jälkeen. Nyt väsyttää, onneksi päiväkahvi on ihan kohta.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe