Ei tuomita itsemurhaa - hyväksytään se yhtenä vaihtoehtona valinnoissa
Kyvykkyys itsemurhaan tekee vahvuuden tunteen jolaista en tiennyt itsessäni olevankaan.
Kuoleman läheisyys antaa tilaa hengittää. Luulisi että kuolema ovella tekisi levottomaksi? Päinvastoin tulee tarve elää hetkessä, tai pikemminkin olla hetkessä. Nyt tarvii suunnitella hyvin loppu ettei se jää puolitiehen kuten monet asiat elämässäni. Olenko sairas kun en halua elää ja hengittää? Ehkä? Mutta en tiedä parannuskeinoa kaottiseen pelkoon ja ahdistuseen, sanalla sanoen olen saanut elämästä kyllikseen? Ssri-lääkkeitä on kokeiltu, myös terapiaa. Aikaisemmassa elämässäni jolloin terapia ja lääkkeet auttoivat minua itsemurhasta, mutta eivät enään auta. Olen hakenut apua monesta suunnasta – en ole kuulemma tarvitse terapiaa Kelan asiantuntija lääkärin mielestä – minulla on vain ”vaikea hetki elämässä”. Riittävän vaikea lopettamaan elämän halun, mutta ei riittävä kuntouttamiseen.
Ei ole jumalaa joka tulisi minua auttamaan – yksin en vain jaksa, olen antanut luvat kuolemalle. Ainoa järkevä tarve on pitää itsensä fyysisesti kyvykkäänä jotta voi itse tehdä sen kun aika on. Kukaan muu ei sitä tule tekemään, ei edes saatana. Kuulostaa että olen pettynyt elämään. Pitää paikansa olen lopen uupunut jatkamaan. En näe toivoa, tai valon pilkahdusta missään. Olen varmaan itsekäs? Varmasti sitä olen. Siis niin itsekäs etten oikeesti enään jaksa yrittää mihinkään suuntaan. Olen yritykseni tehnyt tähän elämään. Oviin olen kolkutellut, muttei kukaan tullut avaamaan. Vuosikymmeniä jatkuvat rukoukset jeesukselle ja jumalalle on jääneet kuulematta, tai sitten olen vuodattanut sydäntäni väärään instanssiin. On pakko kaivaa ”yleisavain” omasta sydämmestään. Ja oma sydän sanoo olet vapaa luomaan oman kohtalosi…luot itse kohtalosi omalla valinnalla, ja elät tai kuolet sen mukaisesti…elämälle tulee aivan toisenlainen merkitys, kun itse saa päättää
On vapauttavaa ettei tarvitse enään rimpuilla elämän puussa jossa oksat raapii, ja rungosta saa pelkkiä tikkuja ympäri kehoaan. Voi valita koska riittää. Luon itse moraalini omilla valinnoillani, kuten ”yli-ihminen”, tosin en koe itseäni yli, tai ali ihmiseksi. Olen vain kyllästynyt, väsynyt , turhaantunut tähän maailmaan jolla ei ole tarjota minulle mitään, eikä minulla ole tarjota maailmalle mitään. Jos ja kun poistun takavasemmalle, ei minua tulla tuomitsemään kuin tiukkapipoiset raamatulla päähän hakkaajat, mutta minulle se on aivan sama. Samaan piemyteen me päädytää, enkä ole siitä katkera.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 1 kuukausi sitten. Syy: Korjaus
Joskus hirsipuu huumori toimii. Toisinaan joku muu? Ajattelin lukea Antti Eskolan kirjan "uskon mutta en niin kuin kirkko opettaa". Katsotaan mitä kirjan sisällöstä seuraa uskolle, elämälle, itsemurhan toteutukselle?
"Mikä on se syvin ajatus jota kammoamme itsemurhassa? Omassa tai toisen tekemässä."
Lyhyesti sanoen se, että itsemurha on väkivaltainen teko siinä missä toisen ihmisen surmaaminenkin. Henki kun ei lähde pelkän ajatuksen voimalla. Itsemurhafantasiassa on aina pohjimmiltaan kyse väkivaltafantasiasta.
Minua ei itsemurha ole houkutellut, vaikka olen usein elänytkin raskaita aikoja. Parantumattomasti sairaana, jolla olisi edessä kovissa kivuissa virumista, haluaisin ehkä eutanasian. Mutta siitäkään en ole etukäteen varma. Tuttavapiirissäni on ollut muutama parikymppinen, jotka ovat päättäneet omat päivänsä. Siinä jää miettimään, olisiko heitä voitu auttaa. Mutta itsemurha on ymmärrettävä silloin, kun taakka vain on ylivoimainen kantaa ja seinä edessä joka puolella.
Moi
"Mutta itsemurha on ymmärrettävä silloin, kun taakka vain on ylivoimainen kantaa ja seinä edessä joka puolella."
Kuka tai mikä instanssi määrittää milloin itsemurha on ymmärrettävä?
HerKaramazov kirjoitti:
"Mutta itsemurha on ymmärrettävä silloin, kun taakka vain on ylivoimainen kantaa ja seinä edessä joka puolella."Kuka tai mikä instanssi määrittää milloin itsemurha on ymmärrettävä?
Kuvittelisin että kenellä tahansa asiaa ajattelevalla muodostuu / saattaa muodostua asiasta henkilökohtainen näkemys, jolloin voisi kaiketi sanoa että kuka tahansa asiaan törmäävä määrittelee omalla kohdallaan onko itsemurha ymmärrettävä vai ei.
Jos tarkoitat jotain virallisempaa instanssia, en tiedä mikä olisi sellainen joka rohkenisi ottaa kantaa noin herkkään asiaan. Yhteiskunnallinen konsensus lienee se, että itsemurhan taustalla on lähes poikkeuksetta jokin mielenterveyden häiriö, eli aihepiiriin liittyvät tekstit lähestyvät sitä itsemurhien ehkäisyn tai mielenterveyden / resilienssin vahvistamisen näkökulmasta.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: lisäys
Itsemurha tuomitaan aina, vaikka se joidenkin kohdalla voi olla täysin rationaalinen teko. Kyllä kärsimykselläkin on rajansa.
Jokainen varmaan itse tiedostaa sitten, että milloin se raja on ylitetty. En silti usko, että kukaan ulkopuolinen ikinä ymmärtää, että miksi joku teki itsemurhan. En minäkään ymmärrä miksi kaveri sen teki. Saattoihan hänellä olla täysin kelpo syy se tehdä, mutta silti minäkin sen teon olen toistuvasti tuominnut.
En usko, että aina on kyse mielenterveyden häiriöistä. Joillakin sattuu vaan olemaan niin paska elämä, että he päätyvät itsemurhaan. Mutta heidätkin silti tuomitaan.
Toki itsemurha on usein aika hätäinen teko, kun ihminen voisi rauhassa punnita muitakin vaihtoehtoja...
Miehet hakeutuvat mielenterveys palvelujen piiriin paljon heikommin kuin naiset, ja 3/4-osaa itsemurhan tehneistä on miehiä. Onko naisten turvaverkot kattavampia kuin miesten, vai johtuuko miesten itsemurhaan johtava toiminta kulttuurista?
"Kuka tai mikä instanssi määrittää milloin itsemurha on ymmärrettävä?"
Jos on vain pakko päästä pois, moni itsemurhakandidaatti tuskin jättää tekoaan tekemättä sen vuoksi, että on kenties vaarassa tulla väärinymmärretyksi. Toisinaan kyllä jätetään kirjallinen viesti läheisille, jossa tekoa voidaan selittää toiveena lisätä lukijoiden ymmärrystä ja ehkä tuoda lohtuakin. Julkisilla seinäkirjoituksilla sitten ehkä tahdotaan sanoa, että teolla on laajempaa yhteiskunnallista merkitystä?
Itsemurha kandidaateiksi kutsutaan tyyppejä jotka eivät onnistu päätämään päiviään vaan hakevat huomiota "yrityksillään". Onko ne jotka onnistuu kerrasta maistereita?
Kulttuurimme vaikuttaa kyllä. Ekana tulee mieleen että kulttuurimme ja yhteiskuntamme olettaa suomalaisen miehen pärjäävän sisulla (melkeinpä jopa itse sillä samannimisellä pastillilla). Kaikki tukirakenteet ja käytännöt näyttävät olevan suunnatut äitejä ja naisia kohtaan tai niiden idea on tarkoituksellisesti tai tahtomattaan naiset huomioon ottava.
Onko kulttuurissamme arvostettu tai hyväksytty miehen malli nykyisin kapeampi kuin naisten? Naiseuteen liitetyt ennakko-oletukset ja asenteet ovat mielestäni monin paikoin laajentuneet - vapaavalintaista lapsettomuutta, voimakasta uraorientoituneisuutta, tai vaikka sitä että elää tyytyväisenä sotkuisessa huushollissa (koska ei vain pidä siivoamisesta) paheksutaan vähemmän kuin vuosikymmen tai pari sitten - mutta "miehen roolille" ei ole ehkä tapahtunut samanlaista laajentumista.
Me eletään kultuurissa jossa miehen ja naisen mallit ovat murroksessa. Ja samalla mallit joita syötetään medioista on ihan utooppisia. Lisäksi on laajaa yksinäisyyden kokemusta ja turvattomuutta. Ei o helppoa olla ihminen...nainen tai mies.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: Lisäys
Pohditte paljon itsemurhaa, koska teillä on masennus. En oikein tiedä, mitä muuta tähän sanoisin. On hyvä, että sanoitatte ajatuksia vaikka tänne Tukinetiin - kyllä itsemurha-ajatuksista saa ja kannattaa puhua.
Ymmärrän hyvin, että psyykkisen ahdistuksen ja masennuksen kanssa elo tuntuu välillä sietämättömältä. Silloin myös kuolema käy mielessä. Ei ole "väärin" ajatella sitä. Se ei kuitenkaan ole se, mitä oikeasti haluaa - oikeasti haluaa, että se mielen kipu lakkaisi.
Voimia kovasti <3
Mietin itsemurhan kohdalla sitä, että mitä jos olisi sellainen tilanne että ei olisi kavereita, työtä, perhettä, ei oikein rahaa. Olisi aika paljon terveyshuolia. Jaksamisen kanssa ongelmia. Eristäytynyt. Jne. Olisiko tuolloinkaan itsemurha hyvä vaihtoehto? Luulen että ei, koska tulevaisuudesta ei voi ikinä tietää. Huomenna voi saada kaverin. Tavata tulevan puolison. Päästä töihin. Jne. Sen takia mun mielestä ei kannata hätiköidä itsemurha päätöksen kanssa. Aika monet asiat on kuitenkin rohkeudesta kiinni. Itsemurha ei mun mielestä ole mitenkään rohkea teko. Uusien ihmisten tapaamiseen ja ylipäätänsä elämän elämiseen tarvitaan rohkeutta. Täytyy olla rohkea joka päivä ja voittaa mielen demonit. Silloin voi saada hyvän fiiliksen ja silloin elämä tuntuu elämisen arvoiselta luulen...
Kuitenkin on tilanteita jossa itsemurha on hyvä vaihtoehto, jopa sallittu. Tuleeko mieleen mitä edelliset sallitut vaihtoehdot ovat?
Puhuit toisessa keskustelussa keskitysleireistä. Ehkä se itsemurha siellä olisi sallittua. Mutta mun mielestä Peterson on oikeassa siinä, että pitää rakastaa elämää, vaikka se onkin täynnä huolta ja murhetta. Koska mitä muutakaan meillä sitten on?