Peterson on väärässä jos sanoo että "elämää pitää rakastaa". Rakkautta ei voi pakottaa ihminen rakastaa jos tuntuu siltä, ja jos ei tunnu että rakastaa niin silloin ei rakasta.
Ehkä Peterson ilmaisi asian toisin? Mutta ei asioita "pidä" tehdä jos ei se tule luonnostaan.

"Aika monet asiat on kuitenkin rohkeudesta kiinni. Itsemurha ei mun mielestä ole mitenkään rohkea teko. Uusien ihmisten tapaamiseen ja ylipäätänsä elämän elämiseen tarvitaan rohkeutta. "

Tämä oli hyvin kirjoitettu. Elämän eläminen vaatii rohkeutta, kyllä. Ja elämä on oikeasti välillä tosi rankkaa - siitä ei pääse mihinkään.

Kyllä mäkin pohdin joskus näitä asioita; kuolemaa, eutanasiaa, sen oikeellisuutta, sitä, mitä on hyvä elämä, mitä on elämänlaatu.

Olen pohtinut paljon esim. eutanasiaa. Ja sitä, missä menee se raja, jolloin kuolemaa voi avustaa. Kun sehän on avustettu kuolema. Ja mä ymmärrän täysin psyykkisen sairauden tuoman kivun ja sen, että ehkä joissain tapauksissa, kuolema olisi armollisempi.

Itsemurha tai kuolema ei kuitenkaan korjaa oikeasti psyykkistä sairautta eikä elämää. Ei se ole ratkaisu ihmisen ongelmiin. Ei ole väärin toivoa kuolemaa joskus, ymmärrän, että siihen tilanteeseen ajautuu. Mutta en siltikään usko, että se korjaa ongelmia.

Masentuneen ihmisen voi olla tosi vaikeaa rakastaa elämää. Ja kaikki teennäinen tekopirteys varmasti ärsyttää. Siitä saattaa jopa tulla syyllinen olo. Kun ei kykene tuntemaan sitä. Eikä mielestäni ole realistista, että koko ajan pystyy rakastamaan elämää tai tuntemaan tunteita kuten toivo, turva, ilo, onnellisuus, rakkaus jne.

No olisi ainakin hyvä rakastaa elämää. Eipä kukaan pakota. Jokaisella on vapaus päättää itse tietenkin.

Usein tää on kyllä elämän sietämistä. Tai jos tarkkoja ollaan niin ei itse elämässä ole sietämistä lähinnä omien tunteiden sietämistä. Itsemurha on teko joka johtunee sietämättömistä tunteista? Ahdistus, yksinäisyys, mitättömyys, elämän tarkoituksettomuus kun edelliset on paketissa päässä ja ei o mitään tekemistä im. kela pyörähtää usein päälle.

Eikö se ole jo elämän rakastamista, ettei tee itsemurhaa? Voihan sen niinkin mieltää.

En tarkoita että elämän rakastaminen olisi sellaista, että koko ajan ajattelisi: Kuinka ihanaa tämä kaikki onkaan. Eihän avioliitossakaan toinen koko ajan helli toista ja sano kuinka ihana ihminen oletkaan. Välillä on vaikeita kausia. Sama juuri siinä että elämän rakastaminen voi olla sitä että im-kelan pyöriessä ei kuitenkaan toteuta niitä ajatuksia. Mun mielestä rakkaus ei useinkaan ole sitä, että tuntisi koko ajan jotain ihania tunteita. Tai kai sitä rakkauttakin on monenlaista...

Se jos kalenteri on aivan tyhjä, viikko tolkulla, niin tuottaa kyllä noita im-ajatuksia aikalailla. Nietzsche sanoi kyllä hyvin että niin kuin puu tarvitsee myrskyjä jotta siitä tulisi vahvempi, niin ihminen myös tarvitsee ns. jonkinlaisia myrskyjä välillä. Siis että mun mielestä elämä ei saa olla liian tasaista. Ei toki liian vaikeaakaan. Mutta jos ajattelen omaa elämääni, niin jos olen monta päivää kämpässä. En tapaa ihmisiä. Niin jotenkin tulee nuutunut olo. Tuntuu ettei ole enää silloin oikein elämässä mukana. Silloin elämä on liian tasaista Mutta siihen tämä on menossa. En yhtään ihmettele miksi nykyään on masennusta niin paljon. Ihminen tavallaan eristetään kämpäänsä. Ei olla enää niin yhteisöllisiä. Se ei kyllä hirveän hyvää tee ihmiselle pitkässä juoksussa...

Niin kai tää on elämän kanssa "niin myötä ja vastamäessä", vaikka sitä myötästä on aika harvoin.

Onko 89:si seudulla jossa asut Miessakkien toimintaa, Mielen ry:yyn toimintaa, Setlementin toimintaa? Kaikki edelliset ovat uskonnollisesti ja poliittisesti vapaita toimijoita. Netistä löytää heidän toimintojaan.

Mielen ry:n toimintaa on. Olen joskus käynyt niiden ryhmissä. Muitakin toimijoita on. Rupeen varmaan taas keväällä käymään erinäisissä ryhmissä. Ei kämppään eristäytyminen ole ihmisen elämää, luulen...

Odotan jo kyllä sitä että pääsee ryhmiin...

minäitse89,

Yritän tarjota tässä keskustelussa ymmärrystä selvästi haastavasta olosta kärsivälle ihmiselle. Kenties masennuksesta ja muista haasteista.

Jos elämässä on tosi vaikea ajanjakso meneillään, ei silloin ihan oikeasti ihminen kykene välttämättä elämän rakastamiseen. Tajuan, mitä saatat ajaa takaa, mutta mä uskon, että masentuneelle jos jankkaa, että "rakasta nyt oloasi ja ihanaa elämän lahjaa" niin todennäköisesti hän kokee syyllisyyttä siitä, ettei siihen just nyt kykene, mikä pahentaa vointia ja viivästyttää siten paranemista.

Psyykkisesti sairaassa tilassa ei mielestäni tällaisia kysymyksiä tarvitsisi edes pohtia. Hänen tulis saada tasapainoa ja rauhaa arkeensa.

Siitä olen kuitenkin samaa mieltä, että tottakai oman elämän asenteensa voi valita ja siten omaan elämään pystyy hyvin paljon vaikuttamaan. Syyllistäminen ei kuitenkaan auta.

En minä ketään syyllistä. Sama se oikeastaan on mulle lopulta miten ihmiset elävät. Eläköön sitten miten elävät. Vihatkoon sitten elämää. Jos niin haluaa tehdä. Kukin saa valita...

Tuosta itsemurhasta HerKaramazov, jos vielä haluat osallistua keskusteluun, niin sitä usein miettii että onko kivutonta tapaa olemassa? Vaikka itsemurha onkin moraalisesti väärin itseä ja lähipiiriä kohtaan. Moraalisesti oikein on pitää yllä ruumiin toimintoja. Karmiva ajatushan se itsemurha on. Aivan karsea. Ja kaiken lisäksi me eletään kilpailu-yhteiskunnassa. Itsemurhan tehnyt on hävinnyt kilpailun.  Ihmisen on aina tavoiteltava jotain ylevää. Sellaista elämä on. Vaikka sitten sitä yli-ihmisyyttä mistä Nietzsche puhui.

On vain hinnalla millä hyvällä yritettävä pitää itsensä elossa. Vaikka elämä tuntuukin niin hemmetin vaikeelta. Mutta silti hinnalla millä hyvänsä. On vain pakko...

Mä en o jaksanut kirjoittaa - on ollut niin väsy fyysisesti. Tää joulun aika on aika myrkkyä. En on jaksanut pohtia itsemurhaa. Tekis mieli nukkua jatkuvasti. Olen kyllä käynyt avannossa, uimahallissa ja muutama tunti on ollut virkeä olo.

Voihan olla että tää kaamoskin väsyttää?

Kannattaa tehdä korona-testi. Sitä on taas hirveästi ihmisillä. Voi tulla ihan sellaisena väsymyksenäkin.

Nii, et välttämättä tarkoitakaan syyllistää. Masentunut vaan saattaa ottaa tuollaiset asiat syyllistämisenä tai kokea vääränlaisuutta, koska ei koe elämää just nyt elämisen arvoiseksi. Tätä yritin ajaa takaa pointissa.

Mut en tiedä, pystynkö tarjoamaan tähän keskusteluun mitään kovin kummoista. Luulen, et täl ihmisellä on vaan tarve purkaa ajatuksiaan jonnekin.

Toki se masennus voi vääristää ajatuksia niin, että tuntee syyllisyyttä.

Hyvä ajatuksia johonkin on jakaa. Vaikka sitten tänne. Toki kirjoittaminen ei ole sama asia kuin ihmisten tapaaminen ihan ns. livenä.

Ihmisten Live-kohtaamiset on tärkeitä, eikä niitä voi korvata chateillä, tai kirjoitus foorumeilla.