tähtitalvikki kirjoitti:
Onko kenellekään sattunut tällaista? Sain 20 vuotta sitten diagnoosin raskauden jälkeinen psykoosi. Nyt eräiden tapahtumien kautta diagnoosini on muutettu uupumukseksi. Olen saanut täysin väärää hoitoa (ei hoitoa lainkaan) 20 vuotta. Olen tuntenut itseni terveeksi jo vuosia. Siitä huolimatta olen saanut kaltoin kohtelua lääkäreiltä. He ovat katsoneet vain diagnoosia, eivät perehtyneet asioihini. Olen viettänyt myös täysin itsenäistä onnellista elämää vuosia. Ystävät ovat pitäneet normaalina. Vain lääkärit ovat pitäneet minua sairaana. Tämä on niin käsittämätöntä, että on vaikea ymmärtää.

Lapsivuodepsykoosista kai kyse tuossa.... Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen kävin läpi tuon, mutta en saanut varsinaisesti dg. Parikymmentä vuotta vaan oli estolääke psykoosia vastaan. Enkä saanut mitään hoitoa. En hakeutunut, kun oli tuo nappi kuin nastat talvirenkaissa, ja elämä kuosissa jollain lailla. Ehkä sullakin on papereissa kulkenut vuosikymmenien mukana merkintä jostain tuonsuuntaisesta? Ei lääkärit ihmisestä näytä olevan kiinnostuneita; heille riittää papereissa(koneella)oleva tieto. Nykylääkärit availee yksityisvastaanottoja tai menevät lääkärikeskuksiin. Se on vielä ärsyttävää, että tietoja ei päivitetä. Ihmiset käyvät kalliita terapioita ja yhä suhtatuminen on kuin 1980 -luvulta. Sairauden leimaa varsinkin näissä mielen asioissa ei saa pois, kun ongelmat sen luonteisia että muutoksien saaminen työn takana. Systeemi kuntouttaa, muttei todella usko, että ihminen voisi kuntoutua takaisin omaksi itsekseen.

Kirjoitat niin totta. Mediassa ja julkisuudessa hehkutetaan, että mielenterveysasioiden hoito on parantunut ja stigma vähentynyt. Käytännössä leimaaminen vain pahenee. Ongelmia pelätään kuin 1980-luvulla. Olisin valmis keskustelemaan yleisesti todellisesta tilanteesta, mutta lehdistö, terveydenhoitohenkilöstö pysyy muutamia poikkeuksia lukuunottamatta vanhoissa kaavoissaan.

Niin ja meissä häpeäleima sulkee suun, ettei asioihin tule muutosta.

Hyvää joulua sinne, Tähtitalvikki⭐

Hyvää Joulun aikaa ja Onnellista uutta vuotta myös sinne.😊

Häpeä ei sulje suutani. En häpeä tapahtumia, koska suurin osa ei ole omaa syytäni. Kerron mielelläni koko tarinani, jos löydän sopivan foorumin.

Mielestäni mielenterveysongelmaiset ja väkivallan uhrit häpeävät useimmiten turhaan tilannettaan. Syy ei ole heissä. Syy on kasvatuksessa, huonoissa sattumissa, yhteiskunnassa ym. Valtaa pitävät ovat tyytyväisiä siihen, että huono-osaiset häpeävät. Silloin hyvinvoivat voivat pestä kätensä, heissä ei ole mitään vikaa, ongelmat ovat ihmisen omaa syytä.

tähtitalvikki kirjoitti:....Syy ei ole heissä. Syy on kasvatuksessa, huonoissa sattumissa, yhteiskunnassa ym. Valtaa pitävät ovat tyytyväisiä siihen, että huono-osaiset häpeävät. Silloin hyvinvoivat voivat pestä kätensä, heissä ei ole mitään vikaa, ongelmat ovat ihmisen omaa syytä.

 

Syy voi olla myös sukupolvelta sukupolvelle siirtyneissä ratkaisemattomiksi ja puhumattomiksi jääneissä ongelmissa. Joskus muinoin kuin vain elettiin tiedostamatta syy- ja seuraussuhteita. Nykyihmiset, me, meillä mahdollisuus halkoa joka hius niin halutessa. Tieto lisääntynyt, sen myötä elämän tuskakin?

Samaa mieltä siinä, että syy voi olla sukupolvien puhumattomissa asioissa. Se johtaa edelleen puhumattomuuteen. Asioita ei ratkaista. Mielestäni olen ratkaissut ja selvittänyt meidän suvun salaisuudet. Ongelmani on se, että lapset eivät ole kiinnostuneita. Eivät ole vielä valmiita kuuntelemaan vaikeita asioita. Pitäisikö kirjoittaa kirja?

Olisihan se yksi tapa kyetä tukemaan jos heissä heräis jossain vaiheessa kiinnostus juuriinsa, ehkä ongelmiensa taustoihin?

Mullakin tuntuu diagnoosit vaihtuvan koko ajan.

Tyttönen vaan, mikä niistä tuntuu sinusta oikeimmalta? Sinun elämästä niissä on kysymys, tai tässä dg-asiassa. Kannattaa kysyä lääkäriltä miksi on jnkn dgn kannalla. Perusteita sille. Ja sitten ite tykönään miettiä onko ne totta sun elämässä. Ja jos ei, sanoa se lääkärille ajoissa, ennenkuin on kirjoittanut 'leimaa otsaan'. Vai mitä ajattelet niistä, jotka mainittu liityyvän sinuun?

Mulla on nyt diagnosoitu skitsofrenia. Mut epäillään tosiaan dissosaatiohäiriötä ja epävakaata personaallisuutta. Mun mielestä tuo personaallisuushäiriö kuulostas oikeelta.

Mielen diagnoosit tuntuvat epävarmemmilta kuin fyysisen kehon diagnoosit - ainakin osa fyysisen kehon diagnooseista. Jotenkin ne tuntuvat ainakin minusta perustuvan huterammalle pohjalle. Ne ovat ehkä enemmän arvioita, tulkintoja ja todennäköisyyksiä.

Mulla on masennus ja epävakaa persoonalllisuusäiriö, pakko-oireista on myös tarjottu. Vaikka mulla ei ole diagnosoitu psykoosia, syön psykoosilääkettä isolla annoksella.

Totta on tuo mitä kirjoitit. Hoitava lääkärikin myönsi tuon; psyyken jutuille vaikeampi löytää relevanttia määritystä, kun tulkinnansuunta voi osua huonosti kohdalleen. Eli tarvitaan vuosia aikaa lääkärin tutustua omiin potilaisiin. Ongelma yleensä vaan, että harvoin mahdollisuutta omalääkärisysteemiin.

Lääkärin kanssa puhuessa tästä, vastasi jotenkin näin... "Tehdään suunniteltu proseduuri ja ollaan toiveikkaita. Niinhän se tässä elämässä on, ettei lopputulosta pysty laskemaan puutteellisilla tiedoilla. Varsinkin psykiatriassa, jossa koko diagnostiikkakin on varsin heppoinen rakennelma - se pitää myös nimittäin ymmärtää. Ei ole kyse mistään patologin lasilla nähtävistä taudeista vaan melko epätarkoista jossakin määrin relevanteista korrelaatioista."

"Psykiatriset dgt ovat lääketieteellisessä mielessä heikkoja. Kun patogeneesiä ei kunnolla tunneta, joudutaan oireilun kuvailun tasolla tekemään dg. Itse tiede on toki yhtä kovaa kuin muuallakin lääketieteessä, mutta tieto on puutteellisempaa kuin monella muulla erikoisalalla."

Onko sulla Ketipinor tuo lääke, joka käytössä?

Kyllä mulla menee tuo lääke ja tullee menemään myös tulevaisuudessa, ellei joku keksi vielä parempaa lääkettä! Mulla niin pitkä- kuin lyhytvaikutteistakin Ketipinoria menee yhteensä 1000 mg illalla. Se auttaa ahdistukseen ja varmaan estää myös sitä, etten romahda pahimpaan masennukseen yllättäen. Tai muutenkaan.

Nyt mä haluan nukkumaan! Pitäisiköhän käydä suihkussa ensin?! Kai...keti.

JP

Minulla tehtiin se virhe, että minut unohdettiin yli kymmeneksi vuodeksi. Ei ollut mitään omalääkäriä. En tarvinnut lääkäriä, koska voin hyvin. Sitten yhtäkkiä tuntemattomat terveyskeskuslääkärit alkoivat leimata, eivätkä hoitaneet fyysisiä vaivoja. Sitten tartuin asioihin ja aloin valittaa kaltoinkohtelusta. Sitten psykiatri totesi, että minulla oli reaktiivinen psykoosi. Siis yksi ohimenevä psykoosi. Sitten ilmeni, että ex-mieheni on valehdellut kaikki esitietoni päivystävälle lääkärille. Hän on sepittänyt sairastumissyynikin päinhonkia. Lopulta ilmeni, että en ole lainkaan sairastanut psykoosia, vaan se oli uupumus.

Jardin Prive kirjoitti:
Mielen diagnoosit tuntuvat epävarmemmilta kuin fyysisen kehon diagnoosit -

Mulla on masennus ja epävakaa persoonalllisuusäiriö, pakko-oireista on myös tarjottu. Vaikka mulla ei ole diagnosoitu psykoosia, syön psykoosilääkettä isolla annoksella.

Miten lääkäri perustelee tuon psykoosilääkkeen sulle? Miten se vaikuttaa? - joo, ahdistusta poistaa, mutta mihin sen teho perustuu? Onkohan kellään ollut kontaktia psykiatriin, joka ois ollut kiinnostunut paneutumaan lääkkeiden biologiseen puoleen?

Estolääke psykoosiin tai ahdistusta poistamaan, ja aika vaikuttava on tuo Ketipinor. Hyvä, että helpottaa oloa. Mun psykoosinestolääkenappi oli nimeltään Orsanil, jota liki 20 v otin iltaisin pienimmän annoksen; tavallaan jäi päälle. Nykyään se on poistettu markkinoilta sen sydämeen vaikuttavien haittojen vuoksi.