Jatkan yksinpuhelulla, jos ei muuten niin toivottavasti omia ajatuksia selventääkseni. Toivoisin silti kommentteja, ehkä joku muukin on joskus ollut vastaavassa tilanteessa...

Yritän kovasti hyväksyä tilanteen, ja eron lopullisuuden. Mies siis sanoo, että tarvitsee tilaa tietääkseen, haluaako jatkaa suhdettamme vai siitä lopullisesti eroon. Minulla on vahva tunne, että hän tulee päätymään uuteen suhteeseen...ja silti toivon sydämestäni, ettei niin kävisi.

Työstän kovasti irtipäästämistä sillä tiedän, että vain siten on ehkä olemassa mahdollisuus, että hän tulee takaisin. Toisaalta mietin pitäisikö minun "taistella" suhteen puolesta, ja jos niin mitä se taisteleminen voisi olla?

Näiden eropäätöksestä kuluneiden viikkojen aikana olemme tulleet läheisemmiksi kuin vuosiin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Se on katkeransuloista ja rankkaa. Toisaalta tuntuu, että minun pitäisi kovettaa itseni ja keskittyä pelkästään irtipäästämiseen ja tulevaan yksinoloon, toisaalta läheisyys on ihanaa.
Uskon vahvasti siihen, että se, mitä harjoitetaan, kasvaa. Vuosikausia meillä harjoitettiin vihaisuutta, ja se tosiaan kasvoi ja kukoisti. Voisiko nyt harjoitettu rakkaus ja ystävyys myös kasvaa ja lisääntyä, vai onko liian myöhäistä?

Hei,

Meillä hieman samankaltainen tilanne. Olen kirjoittanut siitä ketjuun "syitä ja ehdotuksia kenelläkään". Mies arpoo, mitä haluaa...

Sinulle suosittelisin, että lopetat eroseksin harrastamisen heti. Älä riko itseäsi enempää. Äläkä anna miehen jäädä kuvitelmaan, että odotat, teki hän mitä hyvänsä. Äläkä myönnä liikaa virheitäsi ääneen - vielä, ruokit vain hänen "itseoikeutustaan". Keskustelun aika koittaa luultavasti vasta myöhemmin. Hän ei välttämättä löydä uuttaa, mukavampaa partneria, vaan saattaa myös huomata, että haluaa elää kanssasi. Tosin siihen voi vierähtää aikaa. On varmasti hyvä, että myös miehesi muistoihin jää se hellyys ja läheisyys, mitä teillä on ollut muutaman viikon ajan, mutta älä revi itseäsi rikki hakeutumalla "tulen viereen".

Kuinka vanhoja olette? Voisiko sinunkin (niinkuin minun) miehellä olla keski-iän kriisiä? Meillä mies hokee kyllästymiseeni asti kuin mantroina muutamia fraaseja; "en tiedä rakastanko tarpeeksi", "en tiedä, voinko luottaa", "en tiedä mitä haluan" ja "tarvitsen aikaa selvittää ajatuksiani". Toki tähän haahuiluun syyllistyy usein myös naiset - miehet, älkää loukkaantuko...

Nyt kun minulla on ollut aikaa jutella ystävieni kanssa ja käydä keskustelupalstoilla ihmettelemässä, tuntuu kuin tuo "arpomisaika" olisi hyvin yleistä 40-50v, kriisissä elävien miesten parissa. Se on kuin tauti, se tarttuu, ja kaikki taudin saaneet hokevat noita samoja fraaseja. Ja suurin osa niistä, joiden puolisoilla tuo kriisi on jo mennyt ohi, kertovat kuinka miehet haluaisivat aina palata takaisin. Moni naisista ei vain enää huoli, luottamusta on vaikeaa saada takaisin, ja itseään ei uskalla montaa kertaa rikkoa, saman ihmisen kanssa ainakaan.

Tottakai olet järkyttynyt ja surullinen, sinulle kaikki on vielä niin tuoretta. Mutta tämän prosessin aikana voit myös oppia itsestäsi paljon uutta, hyviä ja huonoja puolia. Voit kasvaa vahvemmaksi ja tiedostaa, mitä onnellisen elämän saaminen vaatii. Kaikki kääntyy vielä tavalla tai toisella paremmaksi, aivan varmasti. Et pysty taistelemaan suhteesi puolesta, ainoastaan oman selviytymisesi. Ja paluuta vanhaan ei enää ole sinulla ja miehelläsi. Ainoastaan tulevaisuus, josta muodostuu parempi ja vähemmän kuluttava, päädyitte sitten joskus taas yhteen taikka ette.

Jaksamista ja voimia sinulle
🙂🌻

Kiitos rakentavista kommenteista, maximamma!

Mieheni täyttää tänä vuonna 40, itse olen 3 vuotta vanhempi. Olemme olleet yhdessä 13 vuotta, siitä 10 saman katon alla. Olen itsekin miettinyt, onko tässä osittain kyse iästä - mies kieltää.

Miehelle järjestyi yhtäkkiä asunto, koska kaverinsa lähtee pitkälle Euroopanturneelle ensi kuussa ja tarvitsee vuokralaisen siksi aikaa. Mies on tosin kuulemma tehnyt päätöksen poismuuttamisesta jo marraskuussa.

Hän suunnittelee, että vaikka asuu muualla, tulee viettämään aikaa myös meillä - ja tietenkin tulee, teini-ikäisen pojan takia. Tämä tuntuu paitsi lohdulliselta, myös vaikealta. Suunnittelee, että jättää valtaosan tavaroistaan tänne (kirjat jne jne) eikä tee virallista muuttoilmoitusta. Eli minä istun sitten hänen tavaroidensa keskellä, hänen nimensä ovessa, laittelen hänen postiaan sivuun? Katselen tuttua, koko ajan vieraammaksi muuttuvaa ihmistä? Pelkään ja toivon, ihan niinkuin nytkin? Hoen itselleni: ryhdistäydy, nainen?

Luulen, että mies on erittäin herkkä ihastumaan tällä hetkellä ja janoaa positiivista huomiota...turha kai sanoakaan, että minua ei uusi suhde voisi vähempää kiinnostaa. Tiedän, etten voi kontrolloida mitään enkä vaikuttaa mihinkään, mutta tosiaan pelottaa niin kamalasti, että hän törmää ihanaan naiseen ja jatkaa elämäänsä hänen kanssaan. Tietenkin, jos niin on käydäkseen, niin käy. Ja saattaahan elämällä olla minunkin varalleni jotain mukavaa tulossa jossain vaiheessa, toivottavasti. Maailmassa vaan on tarjolla huomattavasti enemmän viehättäviä naisia kuin vastaavia miehiä (anteeksi miehet).

On kallisarvoinen lahja, kun joku tuntee sinut ja rakastaa sinua siitä huolimatta. Näin minä tunnen miestä kohtaan - luulin, että sama päti toisinkin päin 🤔. Tuntuu niin turhalta heittää vuosikymmen hukkaan (eihän se hukkaan heitettyä aikaa ole, oikeasti, tiedän kyllä).

Eroseksistä, olet varmasti oikeassa. Mietin päivittäin, että se olisi varmaan parasta lopettaa...silti, se on niin suloista. Ajattelen myös itsekkäästi, että minulle on mitä luultavimmin tulossa hyvin pitkä kuiva kausi seksin suhteen, joten miksi en nauttisi siitä nyt, kun sitä on saatavilla? Se tulee loppumaan siihen kun mies muuttaa, ehkä jo aikaisemmin.
Rivien välistä voi ehkä huomata, että näinä aikoina koen olevani säälittävä, ruma, tyhmä, vanha akka - kuka minua enää koskaan haluaisi? Vaikka kaipa meillä kaikilla on jonkinlainen markkina-arvo parisuhteiden näyttämöllä, jopa minulla.

minusta sinun kannattaa kyllä laittaa rajat, miten mies teillä käy. Poikaa hän voi varmasti hakea vaikka kahville, mutta jos hän voi tulla leikkimään kotia aina kun haluaa, ei hän koe, mitä mahdollinen ero tuo mukanaan. Samoin tuo odottaminen teille, koska tulee ja tuleeko yllättäen, käy raskaaksi. Vedä selkeät rajat tapaamisille, saatte tekin luoda uuden "harjoittelu"arjen lasten kanssa.

Meilläkään mies ei vie mukanaan kuin vaatteet, postia ei käännetä - ainakaaan vielä jne, MUTTA; minä aloitan pakkaamaan hänen tavaroitaan pois. Luon meille arjen, jossa hänen läsnäolonsa ei ole niin näkyvää. Vähän ajatuksella "poissa silmistä, poissa mielistä". Samoin postinsa saa kun tulee kotiini (huom) tapaamaan lapsiaan. Hänen asuntonsa on pieni, oten ainakaan yökyläilyt ei siellä oikein onnistu. Olemme sopineet, että sunnuntaisin soittelemme ja sovimme kaksi arki-iltaa / vko, milloin hän tulee lapsiaan tapaamaan + 2 yötä joka toinen vko yöksi. Minä lähden silloin pois, en halua leikkiä kotia miehen kanssa, silloin kun hänelle sopii. Kyllä, olen hieman katkera - en tiedä kävitkö lukemassa tuon kertomani ketjun, muta sieltä selviää syyt...

Ja mitä tulee tuohon maailmasta löytyvistä ihmisistä. Joo 100 naista kohti löytyy 98 kaunista naista, 100 miehestä 2 komeaa.Näin se menee, mutta onneksi onnelliseen parisuhteeseen ei kaivata kauneutta/komeutta vaan lämmintä sydäntä ja yhteisiä arvoja...

Tarvitseeko sitä miestä niin kovasti paasata, jos se pois jo muuttaa? Ei tuollainen kahden kodin säilyttäminen ole reilua. Ei edes lapsen tekosyyllä: jättäköön korkeintaan laatikollisen omia tavaroitaan. Ei sitä tarvitse perustella kylmyydellä eikä julmuudella, vaan sen voi perustella sillä, että jos pois muuttaa, niin muuttaa sitten oikeasti, ja palaa sitten kun haluaa palata oikeasti.

Kiitos hyvistä kommenteista. Maximamma, kävin lukemassa ketjusi ja huomasin, että tilanteissamme on todella paljon samaa. Voimia sinullekin!

Minun täytyy todella asettaa selkeät rajat, itseni suojaksi. Mies haluaa nyt viettää aikaa yhdessä ja suunnittelee, mitä kaikkea teemme, kun hän on muuttanut pois - samalla, kun on vapaa tekemään mitä ikinä haluaa. Olen tehnyt selväksi, että KAIKKEA hän ei sentään tule saamaan, ei minua ja muita naisia. Mies sanoo haluavansa kasvattaa ystävyyttämme, kun asuu muualla, en usko että itse haluan sitä.

Inhoan tätä tunteiden vuoristorataa. Eilen oli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että selviän tästä. Joskus täytyy kuulle toiselta se, minkä itsekin tietää: maximamma muistutti , että mitä tahansa tapahtuukin, se tulee olemaan parempi kuin suhteemme viime vuodet. Tuo on niin totta, ja sen eilen oivalsin. Vaan mies kun tuli iltavuorosta kotiin ja kertoi suunnittelevansa tatuoinnin ottamista, kaikki romahti. Vuosia ehdottelin miehelle tatuointia (itselläni on muutama) ja hän ei ollut kiinnostunut. NYT sitten on. Tokihan ihmisellä on oikeus muuttaa mieltään, mutta silti....ymmärrätte varmaan miltä tuo tuntuu näissä tunnelmissa.

Kaipaan hirvittävästi ihanan huoletonta olotilaa, en jaksaisi tätä ahdistusta, epätoivoa ja epätietoisuutta enää. Ensimmäiset 3 viikkoa meni niin, etten juuri pystynyt syömään - laihduin 6 kiloa, enkä ollut iso alunperinkään. Eilen oli ensimmäinen päivä kun ruoka meni normaalisti kurkusta alas. Viime yö oli ensimmäinen, kun sain nukuttua kunnolla.

Olen tehnyt itselleni kaikenlaisia listoja: joka päivä teen jotain hyvää itselleni, joka päivä otan yhteyttä ainakin yhteen ystävään jne. Kamalaa keskittymistä koko elämä nyt.

Pitäisikö ottaa sellainen asenne, että nyt tämä kertakaikkiaan oli tässä, ja heittää toivo? Yritän kovasti olla keskittymästä kauhuskenaarioihin ja olla avoimin mielin tulevaisuuden suhteen, se vain on kovin vaikeaa.

Tiedän, että kävi miten kävi, selviän siitä tavalla tai toisella - jo lastenkaan takia ei ole muuta vaihtoehtoa. Olen kokenut elämässäni monenlaista, menetyksiä myös, ja tiedän, että aika on paras ystävä näissä tilanteissa. Kuinkahan kauan menee, että tämä oleminen helpottaa? Onhan se tosin jo helpottanut - enää ei tunnu siltä, kuin olisi kylmä kivi rinnassa, ja kuten sanottu ruokakin jo maistuu. Voisinpa vain siirtää kelloa pari kuukautta eteenpäin.

Selkeät rajat minäkin vedän, mies ei vielä oikein ymmärrä kuinka selkeiksi ne aion vetää. Tänään pyysin häntä ystävällisesti jo muuttamaan, hänen uusi kämppä on ollut tyhjillään jo kohta 2 viikkoa, ei kuulemma ole jaksanut keskittyä muuttoon... Varmaan rupeaa pelko iskemään, tai mikä lie syynä vitkutteluun. Minulle tämä tilanne on aivan mahdoton, en jaksa pelleillä ystävää hänen kanssaan, kun hän on kuitenkin loukannut minua pahasti. Hänkin, niinkuin sinunkin miehesi, haluaisi kovasti säilyttää ystävyysvälit. Tänään kerroin myös (taas) ettei minusta ole siihen vielä pitkään aikaan. Työt ja lapsia koskevat asiat voin hänen kanssaan hoitaa, mutta mikä tulee ns mukavaan rupatteluun lasten läsnäollessa, on se puolestani täysin teeskentelyä.

Asennoidun myös siihen, ettei tämä "suhde" tule jatkumaan avioliittona. Olen saanut pahat haavat niistä syytöksistä ja haukuista, mitä mieheni on sanonut, eikä niitä helpolla korjaa kukaan. Paitsi tietysti ajan saatossa minä itse! Ja siihen tähtään... Mikäli mies vielä joskus muuttaa mielensä, tarvitsee meidän aloittaa koko juttu alusta, seurustelukuvioineen jne... Muutoin tiedän, etten koskaan enää pysty luottamaan häneen ilman "uudelleen tutustumista". Eri asia tietenkin, jos huomaankin eläväni onnellisempana ilman häntä, silloin ei ole enää paluuta yhteen - ei koskaan.

Tottakai me selviämme ja kristallipalloa olen toivonut usein itsekin. Onneksi tulevaisuus on aika paljon sitäkin, miksi sen itse rakennamme. Jaksamista

🙂

Itkusta ei taas meinaa tulla loppua. Miten voi olla niin vaikeaa hyväksyä tilanne?

Mies sanoi suoraan, että hänelle ideaalitilanne olisi, että hän asuisi muualla, kävisi meillä viettämässä aikaa perheen kanssa ja rakastelemassa, kävisimme yhdessä ulkona JA hän olisi vapaa tekemään mitä ikinä haluaa. Miten voi olla niin vaikeaa tajuta, että MINÄ yksin en enää ole se, mitä hän haluaa?

Auttakaa, siskot. Takokaa järkeä tähän tyhmään päähän. Miten päästää irti ja lakata toivomasta?

Onpa "miehesi" lapsellinen. Hän siis haluaa vapauden, teidät ja minkä vielä - haaremin??? Älä nyt missään nimessä suostu tuohon, pyyntö on täysin törkeä! Uskomatonta, että kehtaa edes ehdottaa, aika posketonta.

Kun mies tulee tapaamaan lapsia, lähde pois. Älä missään nimessä suostu seksiin (kyse ei enää teidän tapauksessa ole rakastelusta, vaan sinun palveluiden hyödyntämisestä) äläkä anna enää yhtään "siimaa" miehelle. Jos suostut tuollaisen teinin pompoteltavaksi, rikot vain itsesi.

Jos mies aidosti rakastaisi ja kunniottaisi sinua, ei hän esittäisi tuollaisia, sinua loukkaavia ja satuttavia pyyntöjä. Älä tuhlaa rakkauttasi sellaiseen, kuka ei sitä ansaitse, säästä se oikeaan hetkeen sille, joka sitä arvostaa.

Pää pystyyn NAINEN ja itsekunnioitusta kehiin, älä anna miehen talloa itseäsi, vain sen takia, että sinulla on vielä tunteita.

Pakko tulla vastaamaan muutamiin viesteihin vaikken omaani enää kirjoitakaan.
Ihminen-hyvä.. Sinun on nyt otettava maximammasta sillä tavalla mallia, että sanot miehelle painavasti ettet ole hänen sängynlämmittäjänsä tai tarpeidensa täyttäjä muutenkaan. Hän haluaa tuollaisen "kun minulle sopii"-suhteen ja tietää tällä hetkellä sellaisen saavansa, koska olet hänessä niin kiinni, ettet ymmärrä omaa parastasi ja pistää peliä nyt heti poikki.

Tiedän tasan tarkkaan miten vaikeaa tuo olisi. Mutta sinun on ymmärrettävä myös se, että se mikä on saatavilla, sitä ihminen ei halua. Vasta kun miehesi ymmärtää todella menettäneensä sinut, hänellä saattaa syttyä joku lampunriekale päässään.

Kokeile. Ota kylmä linja, laitat selkeät tapaamisajat ja sanot suoraan ettet rakastele kuin ihmisen kanssa jonka kanssa olet yhdessä, ja koska te ette enää seurustele ja ole avopari, se oli tässä. Et ota yhteyttä itse, hoida hänen tavaransa laatikoihin ja sano että olisi parempi mitä nopeammin hän muuttaisi.
Jos mies on yhä sitä mieltä että haluaa pois luotasi, ainakaan et rikkonut itseäsi kuukausikaupalla. Jos hän ei voi elää ilman sinua ja sinä olet vielä valmis ottamaan sitten joskus hänet takaisin, sitten teette mitä teette.

Mutta nyt lopetat itsesi rikkomisen, koska miehesi tekee sitä jo. Haluatko sinä itse antaa sen tapahtua? Mies pitää sinua pilkkanaan ja sallit hänen tehdä niin. Olet aina valmiina hänelle. Nyt lopetat ja näytät että olet nainen, jota ei pompotella, sinä olet arvokas. Vaikka kuinka pahaa se tekeekin, otat nyt linjan jolla suojelet itseäsi.
Sovittu?
Nykyisellä menolla et joka tapauksessa missään nimessä saa häntä palaamaan. Eikä se ole lainkaan varmaa vaikka olisit jääkuningatar. Mutta mahdollisempaa niin. Älä kuitenkaan tee sitä siksi, vaan siksi, että rakastat itseäsi ja haluat kunnioitusta ja ihmisarvoista kohtelua. Miehesi pelaa kanssasi todella julmaa peliä..

Mutta onko tämä nyt selvä? 🙂

Kiitos kommenteista, ihanat!

Olin vähän epäselvä. Puhuimme miehen kanssa siitä, mikä kummankin mielestä tällä hetkellä tuntuisi ideaalilta tilanteelta. Mies tietää, ettei koskaan, missään nimessä voisi saada moista tilannetta. Olen säälittävä ja idiootti, mutta tiskirätiksi en ala. Vastaavasti oma ajatukseni oli se, että eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti - sekin on mahdoton saavuttaa.

Kirjoitan täällä avoimesti ja suoraan, yleensä tietenkin silloin kun olo on kamalimmillaan. Olen kiitollinen kommenteistanne, palaan niitä lukemaan vaikeina hetkinä. Täällä uikutan ja vingun avoimesti, mutta uskokaa tai älkää, miehen edessä olen vahvempi (tai siis vaikutan siltä).

Olen ilmoittanut miehelle, että kun muuttaa, vierailut MEILLÄ tulevat tapahtumaan niin, etten minä ole paikalla, ja ennakolta sopien (kiitos maximamma). Olen ilmoittanut, ettemme tule hengailemaan yhdessä, ellei hän sitten sattumalta päätä haluta olla minun kanssani - siinä tapauksessa suhteen pitäisi alkaa rakentumaan vähitellen.

Eroseksin olen lopettanut pari päivää sitten. Pelkään, että se tulee jossain vaiheessa ehkä jatkumaan, mutta loppuu vuorenvarmasti miehen muuttoon. En ala kilpailemaan minkään / kenenkään kanssa.

Kuulostaa hienolta alulta. Voimia! 🙂

Kiitos, tunturisopuli 🙂

Tänään ei olo sitten tunnukaan yhtään vahvalta, eikä eilenkään.

En ymmärrä tuota miestä. Kaikki hänessä puhuu sen puolesta, että haluaa olla minun kanssani. Puhutaan paljon, haluaa käydä ulkona syömässä, haluaa mennä paikkoihin kanssani, kotona hakeutuu sinne missä olen. Ei kuitenkaan tiedä haluaako olla kanssani. Mitä helvettiä?

Minussa on herännyt uusi vihaisuus. Kerroin ensimmäisessä viestissäni, että vuosia olin järkyttävän vihainen miehelle, oikein huomaamatta sitä itse. Miehen ilmoittaessa muuttavansa pois, tuo viha katosi minusta tyystin. Kolmisen viikkoa olin nöyrä, itkevä kasa.

Nyt olen raivotar. Vaatii mitä ankarinta keskittymistä olla raivoamatta miehelle kurkku suorana - toisinaan keskittyminen herpaantuu ja annan tulla. Toisaalta ajattelen, että ainakin tunteet tulevat ulos - toisaalta tiedän, että minun pitäisi olla viileä kuin jää. En jaksa tätä helvatan keskittymistä koko ajan.

Olen todella vihainen siitä, että mies ei halua olla kanssani. Loukattu egoni karjuu raivosta. Otin hänen rakkautensa niin itsestäänselvyytenä, etten voi millään käsittää sen muuttuneen. En voi käsittää olevani nyt yksin, ja miten voisinkaan, kun mies haluaa viettää aikaa kanssani koko ajan!

Yritän itkeä itkuni yksin, aina se ei onnistu. Meillähän on sikäli ehkä poikkeuksellinen tilanne, että olemme koko ajan todella paljon käyneet tilannetta läpi yhdessä, ehkä liikaakin. Mies ei kieltäydy puhumasta, päinvastoin. Olemme olleet liiankin rehellisiä, sanoneet asiat suoraan - niin monen vuoden vaikenemisen jälkeen. Etenkin mies on ollut toisinaan brutaalin rehellinen ja tietää sen itksekin. Epäilen, että osa hänestä nauttii nähdessään minut heikkona.

Melkein jo toivon että hän muuttaisi pois mahdollisimman pian, vaikka se pelottaa. Nelisen viikkoa tässä vielä kärvistellään. Apua.

Yritä olla mahdollisimman paljon eri paikassa. Miehesi ei selkeästi kamppailee itsensä kanssa: ollako vai eikö olla.
Mielestäni sinulla ei ole velvollisuutta majoittaa lähtijää neljäksi viikoksi. Voisit ehdottaa, että hän kävisi joskus vaikka kaverilla nukkumassa?
Tuo on niin raastavaa ja käsittämätöntä, että toinen änkee koko ajan viereen ja haluaa käydä syömässä ja tehdä asioita yhdessä, mies pelaa jotain ihmeellistä peliä.
Ei siis tiedä mitä oikeastaan haluaa. Mutta älä ota siitä enää selvää vaan sano suoraan että sinulla on muuta tekemistä jos hän yrittää lähteä kanssasi ulos. Lähde jonkun ystävän kanssa ulos, ei baariin vai vaikka leffaan tai urheilemaan.. Urheillessa saisi raivoakin ulos.
Inhoan itsekin ihmissuhdepelejä, mutta koita nyt jaksaa ettet ainakaan tallaudu. Voimia!

Samat fiilikset täälläkin on ollut "ihminen". Minä olen edelleen todella loukkaantunut ja raivoissani miehelle. Mutta tuo raivo on hyväksi, se kertoo itsesuojeluvaistosta ja sisäisestä halusta päästä eteenpäin ja kehittyä jälleen "vapaaksi sieluksi".

Anna niiden tunteiden tulla, sinulla on oikeus näyttää sinua loukanneelle osapuolelle raivosi ja se, kuinka sinuun sattuu. Sinun tulee myös käydä läpi nuo tunteet, jotta voit tervehtyä. Minulla itselläni menee myös ajatukset vuoristorataa, mutta nyt jo päällimäisenä tunteena on yleensä halu selvitä - ilman tuota minua loukannutta miestä vierelläni.

Näistä meidän miehistä on valitettavasti tullut aivan pellejä. Ei kai kukaan edes suht täysjärkinen voisikaan ymmärtää tuollaista hölmöilyä ja arpomista. Tuo minun kohta-ex ei ole vielä edes muuttanut, ei vaikka olen pyytänyt. Nyt hän yrittää olla korrekti ja kohtelias, vaikka välillä räjähtelee aivan pienimmistäkin asioista. Uskon nyt, että hänelle on kehkeytymässä jonkinasteinen masennus, oireet minusta stemmaavat (korjaatkaa paremmin tietävät jos siltä tuntuu); hän nukkuu 12-14 h / päivä, suuttuu pienistäkin asioista, mikään ei tunnu enää kiinnostavan ja valittelee pää ja niskasärkyä. Ei kuitenkaan halua uskoa minun "diagnoosia", eikä suostu mennä lääkäriin taikka muulle mahd apua tarjoavalle taholle.

En jaksaisi enää, nyt rupeaa mehut lähtemään ja tästä päivästä vaikuttaa taas tulevan vaikea kestää. En minäkään aina jaksa vahva olla, en vaikka niin haluaisin.