Vastentahtoinen ero
Olemme mieheni kanssa asuneet yhdessä 10 vuotta. Tähän aikaan on tietysti mahtunut monenlaisia vaiheita – viimeiset viisi vuotta olivat enemmän tai vähemmän vaikeita.
Suhteeseen ryhtyessämme olimme molemmat vapaita taiteilijoita. Arkielämän realiteetit pakottivat opiskeluun ja ammatin-ja työpaikan hankintaan. Minulla on entisistä liitoista nyt teini-ikäiset lapset, jotka toivat oman mausteensa kaikkeen.
Mieheni on aina tuntenut voimakasta seksuaalista vetoa minuun. Alussa seksielämämme oli ideaalista, mutta vuosien kuluessa kiinnostukseni seksiä kohtaan väheni dramaattisesti. Viimeisten vuosien ajan vuoden seksisaldo oli lähes yhden käden sormilla laskettavissa. Miksikö? Luulen, että arjen kovuus vaati minulta valtavaa keskittymistä. Hoidin yksin kaikki käytännön asiat.Minusta alkoi tuntua, että mies on yksi lapsistani.
Jatkuva torjuntani oli tietysti miehelle äärimmäisen raskasta ja haavoittavaa. Hänen seksuaalinen halunsa oli pakkomielteenomaista, mikä loitonsi minua hänestä entisestään. Etäännytin itseni kaikesta, olin pääosin kylmä ja kova miestä kohtaan. Sisältä turta. Pyysin ja janosin kommunikaatiota, jota ei viime vuosina juuri ollut.
Toissakesänä mieheni oli uskoton ja kertoi siitä. Kantava voima suhteessamme oli ollut keskinäinen kunnioitus, joka minun puoleltani romahti tähän. Jälkiviisaana voin todeta, että meidän olisi pitänyt erota tuolloin. Vihani olisi kantanut minut eron yli, ja mies olisi päässyt elämään omaa elämäänsä. Nyt olisimme luultavasti molemmat tahoillamme edenneet elämässä eteenpäin.
No, emme eronneet, ja siitä eteenpäin elämä olikin melko lailla kärvistelyä. Mieheni muuttui nöyräksi pikkupojaksi, minä kylmäksi, vaativaksi äidiksi. Toivoin usein, että mies vain katoaisi ja saisin olla yksin, omassa ylhäisessä rauhassani. Puhuimme erosta, mietimme olisiko paras, että mies muuttaisi pois. Pysyimme yhdessä käytännön asioiden vuoksi, ja eron pelosta.
Kolmisen viikkoa sitten miehelle yhtäkkiä tarjoutui asunto ja hän ilmoitti muuttavansa pois. Ja mitä tapahtui minussa? Järkytys, suru, epätoivo, kiukku, pelko, lamaannus…ja niin monien asioiden yhtäkkinen ymmärtäminen. Kuin suomut olisivat pudonneet silmiltänipois. Toisinaan, harvoin, elämässä on hetkiä, jolloin TODELLA ymmärtää jotain.
Ymmärsin omat virheeni ja reaktioni suhteessa. Ymmärsin mitä olin toiselle tehnyt, ja mitä minulle oli tehty. Ymmärsin, että en haluakaan erota vaan haluan elää ja rakentaa elämääni juuri tämän ihmisen kanssa. Kuulostaa pateettiselta, eikö?
Mies ei halua jatkaa suhdetta. Hän muuttaa ensi kuussa pois ja haluaa olla vapaa tekemään juuri niinkuin haluaa.
Näiden kolmen viikon aikana olemme miehen kanssa puhuneet enemmän ja rehellisemmin kuin viimeisten viiden vuoden aikana konsanaan, ja reissanneet tunteiden vuoristorataa ylös, alas. Olemme rakastelleet enemmän kuin viimeisten viiden vuoden aikana – näköjään se, mitä eroseksistä sanotaan, on totta.
Mies tarvitsee etäisyyttä minuun, jotta tietäisi, mitä todella haluaa. Ymmärrän tämän loistavasti, mutta olen kauhusta jäykkänä – luulen, että suhteemme loppuu siihen, kun hän muuttaa. Hän todennäköisesti löytää mukavamman, kauniimman, nuoremman ja älykkäämmän partnerin. Hän todennäköisesti elää elämänsä onnellisena loppuun asti ja onnittelee itseään kaksin käsin oikeasta päätöksestä, erosta.
Miten minulle käy?
Eipä taas uni maistu. Ajatukset kiertää kehää enkä saa sitä katkaistua, samat asiat uudestaan ja uudestaan. Tuli mieleen, että pitäisikö hakeutua jonnekin ammattilaisen pakeille puhumaan asioista? Ystävien kanssa en oikein jaksa tästä puhua....me olimme kaikkien silmissä se pari, joka ei eroa. Ystävien on vaikea uskoa, että tämä olisi todellista, enkä kestä kuulla vakuutteluja, että kyllä mies takaisin tulee. Mistähän sitä keskusteluapua voisi hakea? Terveyskeskuksen psykiatrinen sairaanhoitaja? Mies harkitsee myös ulkopuolisen avun hakemista.
Kysyin eilen mieheltä, mitä sellaista hän voisi joltain toiselta saada, mitä minulta ei saa. Vastaus oli, että uusi alku puhtaalta pöydältä on ainoa, mitä minun kanssani ei voi saada. Voi helvetti että loukkasi! Uusi alku! Entäs ne kaikki yhteiset kokemukset, yhdessä rakennettu elämä?
En jaksa en jaksa en jaksa en jaksa tätä olotilaa, mutta jaksettava on. Tämä tunteiden vuoristorata voisi olla mielenkiintoista seurattavaa, jos ei itse joutuisi olemaan kyydissä. Miten voi olla, että viikko sitten pystyin jo jotenkin ajattelemaan elämää yksin ja nyt olen kertakaikkisen jumissa?
Maximamma, saatat hyvinkin olla oikeassa diagnoosissasi. Ikävää, ettei tuleva exäsi halua hakea apua.
Kyllä apua kannattaa hakea, ehdottomasti. Ystävät kun ovat liian lähellä ns., he eivät pysty käsittelemään asiaa nyt itsekään, eivätkä ymmärrä ettei tuo miehen paluun hokeminen ole mitenkään hohdokasta.
Uusi alku.. Uskon että se oli syy, se varsinainen, miksi minutkin lopulta jätettiin. Mies ei halunnut enää keräillä palasia suhteestamme kasaan.
Puhdas pöytä. Jokaiselle pöydälle kertyy lopulta jotakin roinaa, joten tuollainen pakeneminen ei nyt ihan auta, mutta miehesi haluaa nyt selkeästi kokeilla. Kokeilkoot sitten sitä vapautta ja ihanuutta, mutta kaikki suhteet vakavoituvat lopulta, eikä se pakeneminen ole mikään ratkaisu. Mutta hän on valintansa tehnyt. (Ilmeisesti, teot tosin puhuvat muuta..)
Mutta hae apua ulkopuoliselta! Saat sellaista näkökulmaa, mitä et lähipiiristä saa.
tänään mies lähtee, luultavasti. Huonekalut tulevat ja mikäli saa kaiken valmiiksi, nukkuu jo seuraavan yön uudessa kodissaan.
Onpas ristiriitaiset tunteet... Ei meidän yhteiselo ole aina ollut onnellista, mutta en olisi halunnut tämän päättyvän näinkään. Eilen juttelimme, mies kertoi vielä arvostavansa, muttei ole varma rakkautensa määrästä. Minä taas kerroin vielä rakastavani, mutten arvostavani. Miten voisinkaan arvostaa miestä, joka arpoo rakkautensa määrää ja palkitsee minun yritykseni pakenemalla? Kumpi on pahempi, rakkauden laimeneminen vai arvostuksen puute? Ja on tämä minunkin rakkauteni himmentynyt paljon, vaikeaa rakastaa ihmistä, joka haluaa loukata.
Mitähän seuraavaksi? Voi tulla yksinäistä ja hiljaista, mutta samalla rennompaa ja rauhallisempaa. Enköhän minä selviä tästäkin, olisi vain niin mukavaa tuntea olonsa turvalliseksi ja tasaiseksi.
Maximamma, tottakai selviät tästäkin, voimia sinne! Niin tuttu tunne tuo, että olisi
kovin mukavaa tuntea olonsa turvalliseksi ja rauhalliseksi. Kyllä se olo meillekin ihan varmasti koittaa....ei tänään, ei huomenna, mutta jonain päivänä. Ja silloin voimme sitten onnitella itseämme.
Arvostuksen väheneminen on minusta vakavaa ja hyvä merkki sinulle juuri nyt. Rakkaus lainehtii, joskus tuntuu vähenevän, sitten taas kasvaa, mutta on vaikeaa rakastaa sellaista, jota ei arvosta. Ainakin minun.
Täällä on ollut taas kovasti vaikeaa. Eilinen oli varsinainen itku-itkupotkuraivaripäivä, olen vieläkin ihan puhkipoikki sen jäljiltä ja naama turvoksissa. Mies purki vihaansa ja kokemiaan loukkauksia. Tänään sitten ilmoitti, ettei olekaan varma, haluaako muuttonsa jälkeen meidän olevan vapaita tekemään mitä haluamme, vai olisiko hänen parempi ensin selvittää itselleen, mitä haluaa. Hyvä ajatus, saa nähdä kumpaan suuntaan kallistuu. Mistäpä tuo varma olisi näinä päivinä.
Minä aloin kyllä ihan ääneen nauramaan kun luin tuon miehesi kommentin. Hän on alkanut tajuta, että hän ei ole ainoa joka tässä voi käydä hässimässä ketä huvittaa muuttonsa jälkeen. Entä jos sinä löydätkin jonkun paremman?? Voi voi. Näinhän se taas menee.
Soutaa ja huopaa soutaa ja huopaa.
Voimia molemmille, -ihminen- ja maximamma! Kyllä se aurinko vielä paistaa.
Ettei elämä menisi liian helpoksi....isäni on keuhkokuumeen ja sydänkohtauksen vuoksi sairaalassa tehohoidossa, sairastaa myös alzheimerin tautia. Kävimme eilen isää katsomassa, on todella huonossa kunnossa. Isällä oli kova tarve puhua (meillä on ollut kaikenlaista - teinivuosinani isä oli hyvin väkivaltainen minua kohtaan) ja pyytää anteeksi menneitä. Oli todella hurja keskustelu, mutta olen iloinen, että se tapahtui. Toivottavasti isä sai mielenrauhaa.
Miehen muuttopäivä on selvinnyt, kahden viikon päästä lähtee. Pelkään, että isäni tilanne hämmentää asioita, eikä mies saa sanottua, mitä ehkä haluaisi sanoa. Hän on ollut todella ihana ja tukenut minua parhaansa mukaan.
Auttakaa, miten pidän nämä asiat erossa toisistaan? En jaksa nyt edes ajatella tätä eroa, pelottaa vaan se, että kohta istun yksin itkemässä. Ja sitä totisesti teen riittävästi näinä päivinä.
Isä kuoli eilen illalla.
Osanottoni. Hieno asia kuitenkin että pääsitte isäsi kanssa vielä asioista puhumaan.
Osanottoni minultakin suruusi. Ja jaksamista koko perheelle. Hyvä, että saitte asiat puhuttua ja rauhan mieliinne.
Osanotto suruusi.
Ompa hieno, kun saitte puhuttua. Voimia surun keskelle!
Hei!
Läksin itse kahdenkymmenen vuoden avoliitosta viime kesänä. Olin vuosia pelännyt iltaisin, kun olisi pitänyt harrastaa seksiä ihmisen kanssa, josta oli tullut minulle ventovieras. Näyttelin nukkuvani, että olisin säästynyt hänen lähentelyiltä. Puolison pettämisten jälkeen kaikki tunteeni häntä kohtaan olivat kadonneet. Yritin antaa anteeksi, ei se vaan onnistunut. Elämä oli sahalaitaa.
Sinnittelin liian kauan tukahduttavassa liitossa, jossa toinen oli ottanut minusta henkisesti otteen. Kuvittelin, ettei minua kukaan huoli! Olin kuunnellut vuosia alentavia kommentteja ulkonäöstäni, perhetaustastani ja ties mistä. Paha olo lisääntyi salakavalasti ja huomasin seisovani konkreettisesti talomme ulkopuolella yksi ilta miettien, etten halua enää mennä sisälle. Kylmyys tuntui sydänjuuria myöten.
Nyt asun tyttären kanssa kahden ja sain hänen huoltajuuden itselleni. Avopuoliso ei ole sanonut sanaakaan lähtöni jälkeen, kommunikoimme vain ulkopuolisten avulla. Mykkäkoulu on äärimmäisen lapsellinen tapa hoitaa asioita, jotka aiheutimme molemmat suhteessamme. Tein palveluksen meille molemmille - aloittaa uusi elämä jonkun toisen kanssa tai yksin - pääasia, että voimme elää ja hengittää vapaasti. Koti pitäisi olla rakkauden tyyssija. Ei paikka, jossa molemmat ovat läsnä, mutta valovuosien päässä toisistaan.
Tapasin vuodenvaihteessa leskimiehen, joka on ylitsevuotavalla rakkaudellaan tehnyt minusta taas ihmisen. Hänen huolenpitonsa ja rakkautensa on ollut käsittämätöntä. Miten saatoin kestää niin kauan edellistä elämää? Miksi en tajunnut aiemmin, että elämä on tässä ja nyt. Ei kannata odottaa vaan toimia, arvostaa itseänsä. Olemme ansainneet onnellisen elämän joko yksin tai toisen ihmisen kanssa. Tulevaisuutta ei tiedä, mutta nyt ainakin tunnen eläväni! Pelkkä sujuva arki riittää. En halua toimia ukkosenjohdattimena enää kenellekkään.
Nytkin olen kahden asunnon loukossa edelleen ja hoidan aivovauriosta kärsivää äitiäni (siksi täälläkin aamuyöstä kirjoittelemassa). Asiat voisivat olla paremmin, mutta näinkin jaksan kyllä porskuttaa. Työ, tytär ja uusi ihmissuhde antavat voimaa eteenpäin. Edellinen puoliso oli minulle kuin toinen lapsi loppuajat. Näin hänessä keskenkasvuisen pikkupojan, joka halusi saada aina uuden tikkarin. Värillä ei ollut väliä, kunhan hän oli onnellinen.
Olen saanut itseni eheäksi ja voimia kasvattaa tytärtäni. Kiitän Luojaa joka päivä siitä, että jaksoin lähteä edellisestä liitosta! Ventovieraat ovat olleet apunani - miten hienoja ihmisiä onkaan olemassa! Naapurin pappa on tehnyt lumityöt, kun tulen yöllä äitini luota ja toinen korjasi tyttäreni polkupyörän pyytämättä. Oven taakse on jätetty auton lämmitysjohto rispaantuneen tilalle...minua kannetaan eteenpäin. Olen saanut enkeleitä elämääni!
Vastoinkäymiset eivät lopu, mutta tahdon katsoa tämän tarinan loppuun - omalla tavallani.
Kaikkea hyvää sinulle,
Revontuli
Lämmin kiitos osanotoista.
Miehen ensimmäinen mahdollinen muuttopäivä on 8.3. Hän ehdotti, että jäisi vielä, mutta mielestäni on paras, että muuttaa heti kun mahdollista. Tuli sellainen olo, että kun ei kerran vieläkään tiedä vastauksia kysymyksiinsä, menköön miettimään rauhassa. Minun on joka tapauksessa opittava selviämään asioista yksin, miksi en aloittaisi heti. Mies on nyt katsellut minua kuolevan isäni vieressä ja surussani, eikä tiedä, haluaako olla kanssani - minulle tämä kertoo paljon. Menköön pitämään hauskaa. Jos päätyy haluamaan vielä suhdetta kanssani, katsotaan mitä mieltä minä olen asiasta.
Isäni oli kova mies, mutta lopun edessä kertoi, ettei ollut koskaan ymmärtänyt, mikä elämässä on tärkeintä: rakkaat ihmiset. Katui sitä kovasti ja toivoi sen verran elinpäiviä lisää, että olisi voinut meille näyttää, että rakasti. Hän ei niitä saanut mutta jätti jälkeenjääneille miettimisen aihetta.
Veimme eilen ensimmäisen erän miehen tavaroita uuteen asuntoon, joka on siis nyt muuttoa vaille valmis. Mies ehdotti, että lähtisi vasta pojan syntymäpäivän jälkeen (23.3.), vaikuttaa jotenkin haluttomalta lähtemään. Minä taas odotan lähtemistään, että pääsisin eteenpäin ja epäselvä tilanne alkaisi selkiintymään. Mieshän ei edelleenkään tiedä mitä haluaa.
Olen niin kyllästynyt. Otin tavoitteekseni, että kesällä olisin jotenkin ookoo....niin isän kuoleman kuin tämän eronkin suhteen. Voisinpa pikakelata kesään.
Eikö ole sinulle vähän turhan rankkaa muuttaa miestä ulos asunnosta? Eikö hänellä ole kavereita auttamaan muutossa?
Ja voihan hän tulla teille juhlimaan pojan synttäreitä syntymäpäivänä, senkus potkaiset pihalle, mitäs tuota pitkittämään? Saat rauhan miettiä omia toiveitasi ja aloittaa uudenlaisen arjen rakentamisen.
Meillä mies kävi alussa kodissani milloin minkäkin tekosyyn varjolla, yleensä katsomassa sähköpostin. Lopulta kävin itse, hänen pyynnöstään tosin, hommaamassa hänelle koneen, joten nyt ei ole onneksi enää pyörinyt nurkissa entiseen malliin. Minua ahdisti kun hän tuli ja jopa kun hän lähti. Nyt kun ei käy päivittäin, on olo rauhallisempi. Toki välillä iskee suru, ja välillä mietin mitä hän tekee ja etenkin kenen kanssa? Mutta kun nuo tunteet iskevät, soitan ystävilleni ja puran mieleni & höpötän niitä näitä saadakseni ajatukset rauhoittumaan.
Tiedän, että pärjään ja tiedän, ettei minun tarvitse olla yksin, jos en niin valitse. En ole ruma, enkä ainakaan kauhean tyhmä / vaikea ihminen, joten varmasti löytyy joku, joka minunkin seuraa arvostaa. Vielä ei kylläkään kiinnosta yhdenkään miehen seura "romanttisessa" mielessä, vaan haluan itsestäni ehjän ennen uusia suhdeseikkailuja. Lisäksi en missään nimessä halua sekoittaa lasteni päätä tuomalla kotiimme uutta miesystävää - en ennenkuin lapseni ovat selkeästi aikuisuuden kynnyksellä. tuohon mennee pyöreät 10 vuotta, nuorimmaisemme täytti juuri 6. Siihen asti etäsuhde on ainoa ja hyvin vapaalta & täydelliseltä tuntuva vaihtoehto. Miksi ottaisin enää kotiini jotain "karvanaamaa" kertomaan miten aikani käytän, mitä kanavia katson ja miten minun tulisi elää? Vapaus tuntuu itseasiassa aika ihanalta ajatukselta nyt. Ja tällä tarkoitan sellaista tasapainoista henkistä vapautta, jossa itse voin päättää kaiken omaa elämääni koskevista asioista...
Kaikkea hyvää sinulle ja jaksamista & voimahaleja. Kyllä sinunkin elämäsi varmasti on aurinkoisempaa kesällä, niin minunkin. Siihen kun jaksamme uskoa, niin mikä meidät kaataisi?
🙂🌻