Vastentahtoinen ero
Olemme mieheni kanssa asuneet yhdessä 10 vuotta. Tähän aikaan on tietysti mahtunut monenlaisia vaiheita – viimeiset viisi vuotta olivat enemmän tai vähemmän vaikeita.
Suhteeseen ryhtyessämme olimme molemmat vapaita taiteilijoita. Arkielämän realiteetit pakottivat opiskeluun ja ammatin-ja työpaikan hankintaan. Minulla on entisistä liitoista nyt teini-ikäiset lapset, jotka toivat oman mausteensa kaikkeen.
Mieheni on aina tuntenut voimakasta seksuaalista vetoa minuun. Alussa seksielämämme oli ideaalista, mutta vuosien kuluessa kiinnostukseni seksiä kohtaan väheni dramaattisesti. Viimeisten vuosien ajan vuoden seksisaldo oli lähes yhden käden sormilla laskettavissa. Miksikö? Luulen, että arjen kovuus vaati minulta valtavaa keskittymistä. Hoidin yksin kaikki käytännön asiat.Minusta alkoi tuntua, että mies on yksi lapsistani.
Jatkuva torjuntani oli tietysti miehelle äärimmäisen raskasta ja haavoittavaa. Hänen seksuaalinen halunsa oli pakkomielteenomaista, mikä loitonsi minua hänestä entisestään. Etäännytin itseni kaikesta, olin pääosin kylmä ja kova miestä kohtaan. Sisältä turta. Pyysin ja janosin kommunikaatiota, jota ei viime vuosina juuri ollut.
Toissakesänä mieheni oli uskoton ja kertoi siitä. Kantava voima suhteessamme oli ollut keskinäinen kunnioitus, joka minun puoleltani romahti tähän. Jälkiviisaana voin todeta, että meidän olisi pitänyt erota tuolloin. Vihani olisi kantanut minut eron yli, ja mies olisi päässyt elämään omaa elämäänsä. Nyt olisimme luultavasti molemmat tahoillamme edenneet elämässä eteenpäin.
No, emme eronneet, ja siitä eteenpäin elämä olikin melko lailla kärvistelyä. Mieheni muuttui nöyräksi pikkupojaksi, minä kylmäksi, vaativaksi äidiksi. Toivoin usein, että mies vain katoaisi ja saisin olla yksin, omassa ylhäisessä rauhassani. Puhuimme erosta, mietimme olisiko paras, että mies muuttaisi pois. Pysyimme yhdessä käytännön asioiden vuoksi, ja eron pelosta.
Kolmisen viikkoa sitten miehelle yhtäkkiä tarjoutui asunto ja hän ilmoitti muuttavansa pois. Ja mitä tapahtui minussa? Järkytys, suru, epätoivo, kiukku, pelko, lamaannus…ja niin monien asioiden yhtäkkinen ymmärtäminen. Kuin suomut olisivat pudonneet silmiltänipois. Toisinaan, harvoin, elämässä on hetkiä, jolloin TODELLA ymmärtää jotain.
Ymmärsin omat virheeni ja reaktioni suhteessa. Ymmärsin mitä olin toiselle tehnyt, ja mitä minulle oli tehty. Ymmärsin, että en haluakaan erota vaan haluan elää ja rakentaa elämääni juuri tämän ihmisen kanssa. Kuulostaa pateettiselta, eikö?
Mies ei halua jatkaa suhdetta. Hän muuttaa ensi kuussa pois ja haluaa olla vapaa tekemään juuri niinkuin haluaa.
Näiden kolmen viikon aikana olemme miehen kanssa puhuneet enemmän ja rehellisemmin kuin viimeisten viiden vuoden aikana konsanaan, ja reissanneet tunteiden vuoristorataa ylös, alas. Olemme rakastelleet enemmän kuin viimeisten viiden vuoden aikana – näköjään se, mitä eroseksistä sanotaan, on totta.
Mies tarvitsee etäisyyttä minuun, jotta tietäisi, mitä todella haluaa. Ymmärrän tämän loistavasti, mutta olen kauhusta jäykkänä – luulen, että suhteemme loppuu siihen, kun hän muuttaa. Hän todennäköisesti löytää mukavamman, kauniimman, nuoremman ja älykkäämmän partnerin. Hän todennäköisesti elää elämänsä onnellisena loppuun asti ja onnittelee itseään kaksin käsin oikeasta päätöksestä, erosta.
Miten minulle käy?
Mites menee?
Minulla elämä on rauhoittunut ja tuntuu siedettävältä nyt, vaikka ajoittain ihmettelen edelleen miksi näin kävi? Lapsetkin ovat tasoittuneet hyvin uuteen elämänjärjestykseen. Ja kovasti olen ruvennut epäilemään suhteemme tulevaisuutta, saattaa olla parempi, että eroamme? Kotona on nykyään rentoa ja uudenlainen vapaus kiehtoo minua monin tavoin. Moni pieni, nautinnollinen asia kompensoi puolison menettämistä. Mukavaa katsoa tv:stä mitä haluaa, kuunnella sitä musiikkia mitä haluaa ja elää oman aikataulunsa mukaan. Hieman jopa pelottavaa huomata kuinka mukavaa elämää voi elää, ilman sitä henkilöä, jonka kanssa ajatteli (vielä puoli vuotta sitten) elävänsä loppuelämänsä...
Hieman surullista jopa, vaikkakin on luultavasti pakollista selviytymisen takia?
Hei maximamma!
Ehdinkin jo ajatella että mihin olet kadonnut. Mutta kiva kuulla että nyt tuntuu tasaisemmalta.
Minullakin on nyt suurimmaksi osaksi rauhallinen olo, vaikka meidän tilanne ei ole selkitynyt mihinkään. Mies ei ole tulossa luoksemme, tapailee edelleen sitä toista, elää siis ihan niin kuin itse haluaa omillaan.
Olen seurannut noita uskottomuuden jälkeen jatkettu- ketjun kirjoituksia ja olen tullut siihen tulokseen että tämä epätietoisuuden "välitila" onkin oikeastaan aika hyvä. Tuntuu että menee tämä suhde mihin suuntaan tahansa niin aina on surua tulossa. Ei tule olemaan helppoa lopullinen ero, mutta yhtä vaikealta kuulostaa yhdessä jatkaminen.
Itsekin olen huomannut että jotenkin se ero ei enää tunnukaan niin pahalta vaihtoehdolta. Nyt kun pikkuhiljaa tajuaa että yhteiselämään tarvitaan todella molempien täysi tahto ja mieheltä sitä ei nyt löydy, niin miksi minäkän häntä kaipaan? Ja tämä oma vapaus tehdä mitä tahtoo, on kyllä pelottavan kiehtovaa. Mutta itse en edelleenkään meinaa mitään ratkaisuja tehdä. Minä odottelen miehen ratkaisua. Sitä odotellessa mielikuvaharjoittelen molempien vaihtoehtojen kohtaamista.
Onneksi on nuo lapset tässä ympärillä. Heidän vuokseen on jaksettava tätä arkea pyörittää, eikä ole aikaa käpertyä murehtimaan. Pienet katkeruuden kyyneleet ehtii vieräyttää poskille nukkumaan mennessä.
Mutta valoisaa kesän odotusta kaikille eromurheiden kanssa painiville! 😎
Hei Kiikunkaakun!
Minä sinuna miettisin todella tarkkaan, haluaisinko asettua siihen tilanteeseen, että sinua rupeaisi teidän mahdollisen yhteenpaluun jälkeen syömään suunnaton epävarmuus ja epäluulo omistasi & miehesi tunteista. Jotenkin itse tunnen itseni, että minä en luultavasti enää edes haluaisi luottaa kokemasi jälkeen mieheen.
Surua sinulle (kuin minullekin) on vielä varmasti vielä tulossa, vaikka henkisesti olenkin jo eronnut. Se helpottaa paljon, kun tietää mitä itse tahtoo. Ehkä sinun kannattaa keskittyä enemmän miettimään, kumpi vaihtoehto olisi tulevaisuudessa sinun henkisen kestämisen kannalta helpompi; ero, jossa saisit (yhden suuren surun suremisen jälkeen) luoda itsellesi kokonaan uudenlaisen elämän vai paluu yhteen, missä sinua saattaa syödä epävarmuus ja loukkaantuminen, ei välttämättä aina, mutta aina välillä, kun mies sanoo/tekee jotain, mikä muistuttaa tästä ajasta? Tuo mainitsemasi epätietoisuuden välitila voi tietysti tuntua mukavalta, mutta eikö se syö kamalasti energiaa? Mieti tarkkaan, minkälaisen henkisen olotilan toivot 2/5/10 vuoden päähän ja pyri aktiivisesti sitä olotilaa kohti. Saat onnentunteita lapsiesi, ystäviesi ja sukulaistesi seurasta, hae itsellesi hyvää oloa sieltä mistä voit. Puhu ja kerro ihmisille ajatuksistasi ja surustasi. Ja mieti kannattaisiko sinun alkaa ajaa itseäsi kohti omaa päätöstäsi tulevaisuudesta? Minä itse huomasin henkisen eron olevan paras vaihtoehto.
Miksi halusin valmistella henkisen eron? Sen jälkeen kun mies ensin ilmoitti minulle, ettei enää tiedä rakastaako, loukkasi minua tyhmillä syytöksillä ja sitten muutti pois, olen käynyt läpi yhteiselämäämme. Huomasin ja muistin paljon asioita, miksi mietin useasti jo yhteisolomme aikana, etten haluaisi elää näin miehen kanssa. Hän on näiden vuosien aikana loukannut minua usein, paljon useammin kuin minä häntä. Nyt minusta alkoi tuntumaan, että hänen tapansa "kiittää" minua kaikesta, mitä hänen eteensä tein, oli niin syvästi väärin, itsekästä ja lapsellista. Tämä ei tietenkään ole kilpailu, kumpi loukkaa toista enemmän, mutta miksi ottaisin takaisin miehen, joka kokee oikeudekseen sanoa ja tehdä mitä huvittaa, tietäen, että se loukkaa? Nyt hän on, muutama viikko sitten, myöntänyt vielä rakastavansa ja kertoi, että on tajunnut ymmärtäneensä, ettei minussa ole ollut mitään vikaa. Hän myönsi, että hänellä on joku kriisi. Hyvä niin, hän sanoi vihdoin ääneen sen, minkä itsekin tiesin. Valitettavasti vain liian myöhään. Jos hän olisi hakenut toisen asunnon ja omaa aikaa sillä verukkeella, että on väsynyt ja stressaantunut, olisin hänelle sen vapaa-ajan suonut. Mutta kun ei, hän varmisti lapsellisesti poislähtönsä oikeutuksen, heittäytymällä vielä pirullisemmaksi kuin koskaan ennen. En siis halua häntä takaisin, ja siihen, että hän onnistuisi kasvamaan henkisesti niihin miehen mittoihin, mitä yhteenpaluumme edellyttää, menee vuosia. En siis odottele tuota ihmettä.
Paperilla en eroa kaipaa, minulle ja miehelle (& sitä myötä lapsille), on parempi ettemme vielä osita omaisuuttamme. Mies joutuisi ottamaan paljon velkaa, että saisi maksettua osuuteni pois, enkä halua ajaa häntä taloudelliseen ahdinkoon firman ja oman jaksamisensa kustannuksella. Taloudellisesti pärjäämme nyt mukavasti, ja myös miehellä on varaa tehdä lastensa kanssa asioita, matkustella ja käydä vaikka tulevia MM-kisoja katsomassa. Taloudellisesti pärjäävät vanhemmat ovat lapsien etu. Ositus ja virallinen ero voidaan hoitaa sitten, kun kaikki velat on firmasta maksettu ja lapset ovat isoja. Silloin voimme laittaa firman myyntiin ja minäkin voin aloitella varhaiseläkettä. Mies ei onneksi koskaan ole ollut pihi, ja tiedän, ettei hän halua taloudellisesti rankaista lapsiaan ja minua. Hän ei myöskään saa firmaa pyörimään, ilman, että olen siinä mukana.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja onnea roppakaupalla! Usko itseesi, äläkä anna miehesi tekojen vaikuttaa itsetuntoosi! Et ole tehnyt mitään niin väärin, että se oikeuttasi miehesi toimimaan niinkuin hän nyt tekee. Virheitä me teemme kaikki joskus, toisten virheet vain ovat paljon suurempia ja itsekkäämpiä. Jaksamista matkalle kohti parempaa tulevaisuutta 🙂🌻
Hei taas !
Kiitos Maximamma kirjoituksestasi. Siinä todellakin on taas paljon ajattelemisen aihetta minulle ja muillekin.
Olen kyllä paljon miettinyt juuri tuota mahdollisen yhteenpaluun tuomaa mustasukkaisuutta ja luottamuspulaa. Niiden määrää on kuitenkin nyt aika vaikea arvailla. Kaikki sellainen riippuu niin paljon, kuin ja koska yhteenpaluu tapahtuu ja miten mies sen jälkeen käyttäytyy. Täytyy tunnustaa että ehkä olen hölmö kun minusta tuntuu, että voisin antaa kaiken anteeksi (en unohtaa) jos mies sittenkin valitsee minut.
Olen myös sen verran pirullinen, että en aio tehdä eroa miehelle helpoksi, ilmoittamalla hänelle että minä haluan eron. Harkinta-aikahan meillä jo kuluu, niin jätän kyllä sen toisen vaiheen erohakemuksenkin miehen murheeksi. Ja jotenkin olen sellainen "suomalainen ei usko ennen kuin näkee" tyyppi, että minun täytyisi ihan itse kokea se yhteenpaluun mahdottomuus, ennen kuin uskon että ei onnistu. Sitten parin vuoden päästä tänne kirjoittelisin, että olis pitänyt uskoa teidän sanaanne eikä tuhlata näitä vuosia kituuttamiseen...
Mutta en minäkään tässä loputtomiin aio odotella. Tuo harkinta-ajan päättymisen jälkeinen aika ratkaisee paljon minunkin tunteideni suuntaa. Siihen asti aion sitkeästi työstää avoimin mielin näitä molempia vaihtoehtoja. Viimeksi kun kävimme perheneuvojan luona juttelemassa, psykologitäti sanoi että "sinulle en voi muuta neuvoa antaa kuin että jaksaa vaan roikkua ihan rauhassa siinä löysässä hirressä ja pidä huolta omasta jaksamisesta". En sitten tiedä sanooko kaikille näin, vai näkeekö hän ammattilaisen silmin että meidän tapauksessa on toivoa. Sen sitten aika näyttää ja lupaan raportoida tännekin kuinka käy, jos se nyt jotain kiinnostaa. 😉
Nyt mun päässä soi valssi johon tämä kirjoitus on ehkä hyvä lopetaa:
"Ei huomista päivää voi tietää, se ilon vai surunko tuo, mutta kanssasi elämän tiellä, me kestämme minkä se suo." 🙂👍
Miten teillä menee? Vieläkö käytte täällä?
Me päädyimme yrittämään yhteiselämää vielä. Mies myönsi ettei vika ollut minussa ja jonkin verran olemme käyneet keskusteluja... En tiedä olenko kuullut vielä kaikkea, enkä tiedä haluanko kuullakaan? Omituinen on oloni, samaan aikaan hutera ja vahva, riippuu ihan päivästä. Pakko katsoa mitä tapahtuu, varmistaa tämä juttu, vaikka myönnän, että pelkään ja epäröin luottaa mieheen. Pelkään, että hän rikkoo minut taas, että annan itseni uskoa ja toivoa liikaa ja teen itsestäni helposti rikottavan. Pelkään myös olla katsomatta mitä tapahtuu. Toistaiseksi tää "uusi" elämä hänen kanssaan on ollut helppoa ja mies on ollut taas (melkein) unelma (satunnaisia taantumia lukuunottamatta). Kauankohan tätä kestää??? Nähtäväksi jää.
Toivon, etten joku päivä havahdu siihen, että olin hölmö ja hyväuskoinen - täyspelle. Toivon, että hän tarkoittaa mitä sanoo, kaikkea kaunista ja rakastavaa. Toivon, että hän ottaa tosissaan tämän yhteiselon parantamisen ja antaa minulle syyt luottaa itseensä.
En ole häntä pettänyt (9 vuotta sitten tapahtuneen suutelemisen jälkeen) enkä ole häntä laiminlyönyt. Ja mikäli uskallan häneen vielä joskus luottaa, tiedän voivani olla hyvä ja uskollinen vaimo. Toivottavasti en vaikuta naiivilta ja hölmöltä, mutta en voi luopua ajatuksesta, että joskus taas voisin olla ehjä, luottavainen ja kykenevä rakastamaan puhtaasti toista ihmistä (mieluiten tämänhetkistä miestäni).
Olisi kiva kuulla teistä kohtalontovereista. Miten elämänne menee, miten voitte?
Hei maximamma!
Ihana kun kirjoitit, että olette päätyneet yrittämään yhdessä! Sydämmestäni toivon että onnistutte samaan elämänne uuteen kukoistukseen. 🙂🌻
Sitä yhteenpaluuta minä ainakin täällä vielä odotan ja toivon. Mies ei kyllä oikein anna mitään aihetta uskoa paluuseensa. Mutta eipä ole vielä ilmoittanut eroakaan haluavansa. No harkinta-aika on tässä aika loppusuoralla, että elokuun vielä kun jaksan, niin sitten on meillä totuuden hetki. Pelottaa todella, mitä tästä tulee. Tosin aika on tehnyt tehtävänsä, olen vahvistunut alkujärkytyksen ajoista jo valtavasti.
Minä kun olen kokoajan ollut sitä mieltä että olisi jotenkin reilua kokeilla vielä yhdessä, kun tiedämme nyt että jotain oli vialla ja nyt voisimme sitä korjata. Jos sitten toteaisimme yhdessä että ei tule mitään, niin ainakin eroaisimme tietäen, että olemme tehneet kaikkemme.
Mutta ihana kun kirjoitit. Jos millään viitsit, niin käy edelleen kirjoittamassa kuinka elämänne nyt edistyy. Minä ainakin pidän teille peukkuja 🙂👍 !
Olin sitten pelle. Kesän alku meni hyvin ja yhdessäolo oli tapahtuneista huolimatta helppoa ja mukavaa. Toki tiesin, että syksy miehen mielenailahteluineen tulee - ja se tulikin sitten aikaisemmin kuin odotin.
Heinäkuun lopussa mies ilmoitti, etten voi vaatia häneltä mitään. Hän tekee eteeni ja hyväkseni sen, minkä jaksaa & huvittaa ja muutoin minulta on väärin pyytää/vaatia häneltä minun huomioimista. Suhde päättyi sitten siihen, että hän ei voinut kahden yön reissultaan laittaa minulle yhtäkään viestiä, soittaa eikä edes vastata minun puheluihin. Ei, vaikka ennen reissua pyysin häntä laittamaan edes yhden viestin, jotta tiedän, että hän minua ajattelee. Varsinaisesti yrityksemme ei oikeasti päättynyt tähän tulemattomaan viestiin, vaan siihen, mitä sen lähettämättömyys kertoo mieheni mielentilasta ja asenteista.
Pyysin häntä lähtemään... Ja taas jouduin rämpimään läpi samoja tunteita kuin keväällä - onneksi tämä toipuminen tuntuu menevän nopeammin.
Nyt harmittaa ja v...ttaa suorastaan.Muutama päivä sitten, kun sysyin mieheltä hänen ajatuksistaan tulevaisuudesta (käy kotonani paljon-taas), hän sanoi ettei näe meillä yhteistä tulevaisuutta ja kertoi haluavansa erota. Vihdoin sain edes jonkun päätöksen ja ratkaisun, erokin sopii minulle, kunhan tiedän mitä tapahtuu. Seuraavana päivänä hän kielsi sanoneensa mitään sellaista ja kertoi, ettei muista koko keskustelusta juuri mitään!!! Mitä h...toa? Tottakai tuollaisen muistaa tai sitten heittää jo tosi lujaa päässä?!? En sitten saanut keskusteltua lasten tapaamisista, minun lepopäivistä taikka muusta käytännön toimista mitään. Miten voi keskustella ihmisen kanssa, joka kieltää sanomisiaan ja haahuilee kuin tuuliviiri?
Mites tästä sitten eteenpäin? Miten tämän ahdistuksen ja läheisyyden, halutuksi & hyväksytyksi tulemisen kaipuun saa hoidettua pois? Pitääkö minun hommata itselleni laastari? Tuskin sekään ajatuksena on hyvä. Enää puuttuu joku puolivillainen tirppa roikkumaan ex:ssä... Sittenpä olisi minun mielenrauhan sekoittava cocktail aivan valmis!