Meillä pettämisestä on kulunut nyt reilu 3 vuotta.. Muistan kun asia oli tuore ja siitä kirjoitin täällä, joku sanoi, että sitä ei koskaan unohda, mutta sen kanssa oppii elämään.. Ajattelin tuolloin, etten halua moisen kanssa oppia elämään, haluan vain unohtaa.. Nyt huomaan, että ei sitä voi unohtaa, ei vaikka kuinka haluaisi, sen kanssa todellakin on vaan opittava elämään. Välillä menee hyvin, asia on poissa mielestä, mutta kus asia taas alkaa vaivaamaan,niin silloin tuntuu edelleen hirveän pahalta.. Nykyään asia tulee usein riitoihin mukaan, riitoihin jotka eivät edes tuohom pettämiseen liity.. Itse en ole pystynyr antamaan pettämistä anteeksi, eikä mieheni edes oikein kunnolla ole sitä edes anteeksi pyytänyt, katui kyllä todella kovasti silloin kun tämä tapahtui, itse siis kertoi pettäneensä. Asiaa vaikeuttaa se, että tämä toinen nainen asuu lähellä, liian lähellä ja joka kerta kun hönet näen, asia palaa mieleeni ja suru ja viha iskee.. On ollut niin monenlaisia tunteita asiaan liittyen, Surua, vihaa, epätoivoa, välillä on mennyt tosi hyvin, on tuntunut että asiasta on päästy yli,mutta sitten taas asia jossain muodossa alkaa vaivaamaan. Olen varmaan säälittävä, mutta tuntuu että kaipaisin mieheltä vieläkin jotain katumusta asiasta, tuntuu kuin mies ajattelisi, ettei pettäminen ole edes iso juttu, meidän väliltämme se rikkoi luottamuksen, ennen olin täysin sitä mieltä,ettei mieheni pettäisi, nyt jos asiaa kysyttäisiin, sanoisin, että jos tulisi sellainen tilanne,niin saattaisi tehdä sen uudestaankin. Meillekin varmaan olisi hyötyä jostain terapiasta, mutta olen huono kenellekään avautumaan, ettei kaikki olekaan hyvin, piilotan surun ja tuskan, pidän kulisseja pystyssä, tuskin mieskään mihinkään terapiaan lähtisi. Mutta uskon, että jos jatkatte terapiaa, pääsette asian yli, jos vain haluatte jatkaa yhdessä. Anna tunteiden tulla, puhu niistä miehesi kanssa, me alussa puhuttiin paljon tapahtuneesta ja se auttoi, nykyään kun aiheesta puhutaan, menee riitelyksi ja syyttelyksi.. Voimia sinulle, sinä selviät ja vaikkei tapahtunut kokonaan unohdu, opit elämään sen kanssa niin ,ettei se kokp ajan ole mielessä. Yhden asian minä ainakin olen varmuudella oppinut, ikinä en pettäisi,koska tiedän millaisen helvetin se toiselle osapuolelle aiheuttaa, sille syyttömälle ☹️

Seven, selviäminen riippuu niin monesta tekijästä. Sinusta, miehestäsi ja siitä, miten pettäminen tapahtui ja miten kauan. Pystyttekö keskustelemaan asiasta? Oliko ennen pettämistä suhteessanne tapahtunut jotain, etääntymistä toisistanne. Jos miehesi haluaa jatkaa vilpittömästi kanssasi, hän on pahoillaan ja tekee kaikkensa suhteen eteen. Ja tunnustaa, että on vastuussa teoistaan, eikä syytä sinua.

Meillä on nyt kulunut kohta kaksi vuotta miehen puolivuotisesta pettämisestä. Pettäminen oli tietoista ja toistuvaa saman naisen kanssa ja myös muuttui loppuaikana niin vakavaksi, että suunnittelivat yhteistä elämää. Alkushokin jälkeen aloin työstää tapahtumaa. Siinä kyyneleet ja vihan tunteet vaihtelivat. Luin paljon kirjallisuutta, kävimme miehen kanssa pariterapiassa ja puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Elämä meni kokonaan uusiksi. Mieheni todella katuu ja on edelleenkin valmis kaikkeen, jotta pääsemme eteenpäin. Mieleni on jo rauhoittunut, en enää ajattele asiaa kovin usein. Mutta se, että tähän on päästy, on vaatinut ponnisteluja. Ja vaatii edelleenkin. Tilannetta pitää edelleenkin päivittää silloin tällöin keskustelemalla miehen kanssa. Onneksi ei tarvitse törmätä salarakkaaseen, se voisi olla piinaa! Mutta voin vakuuttaa, että ihminen kasvaa tämän myötä ja jos asiat menee oikeaan suuntaan, sinäkin Seven olet vahvempi kuin koskaan ja tietoinen siitä, mitä sinä omalle elämällesi haluat tehdä. Muistakaa kelata asiaa miehen kanssa tarpeeksi paljon, prosessi etenee silloin nopeammin. Ja kyllä se elämä valkenee tavalla tai toisella, vaikka tuntuukin nyt toivottomalta! Jos on rakkautta vielä jäljellä, kyllä se kantaa.

TSEMPPIÄ ETENEMISEEN!

Niin unohtaa ei voi se on selvää, asian kanssa oppii elämään, mutta kyllä asia saattaa yllättää vielä näin kymmenenkin vuoden päästä - ei usein,mutta joskus.

Kyllähän asian yksityiskohdat hälvenevät eikä kukaan enää tarkalleen muista miksi ja miten. Asian merkitys vähenee kun aikaa kuluu ja olemme molemmat muuttuneet.

Kyllähän elämän riepumatossa musta raita on, mutta pesu pesulta haalistunut.

En voi toisen puolesta sanoa kuinka merkittävää ja millä ajatuksen tasolla pettäminen teillä on tapahtunut. Sillä tietysti on merkitystä ja sillä, pystytkö itse ylittämään asian ja luottamaan uudelleen.

Asian käsittelystä terapiassa tai muuten on varmasti apua,ja kun se on niin tyhjäksi kaluttu,ettei enää riitoihin pääse niin olet oppinut elämään menneen kanssa.

Kiitos rohkaisusta dies nafastus! Oli mukava kuulla, että asian kanssa voi oppia elämään. Olemme päättäneet puolisoni kanssa jatkaa yhdessä mieheni puolitoistavuotisen pettämisen jälkeen. Päivät tuon päätöksen jälkeen ovat olleet hyvin vaihtelevia. Toisaalta olemme pystyneet jutella asiasta melko avoimesti, mutta toisaalta sitten olemme jotenkin "pattitilanteessa". Mieheni kyllä ymmärtää, että asian käsittely saattaa kestää kauan, mutta toisaalta hän haluaisi jo jättää menneet taakse ja siirtyä aikaan, joka on tästä hetkestä eteenpäin. Hän on sitä mieltä, että vanhojen asioiden kaivelu ei vie asiaa eteenpäin. Itse en kuitenkaan halua kiirehtiä asian kanssa vaan kohdata kaikki asian aiheuttamat tunteet rauhassa ja elää ne läpi. Toisaalta luottamukseni miestäni kohtaan ei ole vielä sillä tasolla, että voisin rauhassa ja mitään pelkäämättä elää asian kanssa. Tämän luottamuksen syntymistä estää sekin, että minulla on usein sellainen olo, että perheenä meillä menee ihan hyvin, mies on taas oma itsensä lasten kanssa, kiinnostunut heistä ja heidän jutuistaan. Meillä on mukavaa yhdessä. Mutta meidän parisuhteemme on vielä jotenkin "jäässä" hänen puoleltaan. Han ei pysty kuin aika ajoin osoittamaan tunteensa minua kohtaan, välillä tuntuu, että aina pitää itse tehdä aloite jos haluaa saada esim. Hellyyttä osakseen. Tämä tuo epävarmuutta mieleeni ja minusta tuntuu, että mies ei todellakaan vielä ole päässyt henkisesti irti suhteestaan, vaikka se fyysisesti onkin loppunut. Siksi kysynkin sinulta dies nafastus ja muutkin , joilla uskottomuuskriisi on jo kauempana menneisyydessä, että miten kauan teidän miehellänne/naisellanne vei päästä tunteen tasolla irti salasuhteesta? Vai pystyikö pettänyt osapuoli osoittaa heti tunteensa samalla tavalla kuin ennen? Tällaisin ajatuksin minä täällä toivottelen hyvää jatkoa kaikille! Uskotaan vaikeuksienkin keskellä parempaan huomiseen! 🙂

Kuinka tuttuja "tarinoita" tällä palstalla onkaan. Mieheni noin puoli vuotta kestäneen suhteen alkamisesta on nyt kulunut 2,5 vuotta. Suhde siis päättyi 2011 alussa, eikä elämäni enää ole samanlaista kuin ennen suhteen alkamista. Mieheni ei juuri koskaan ole halunnut puhua asiasta. Hänen mielestään asia on ohi eikä siitä ole syytä puhua. Minä taas haluaisin aika ajoin tietää jotain. Lähinnä tunteista heidän välillään. Toki ymmärrän että aihe on arka, mutta vastaamattomuus saa rauhallisesti alkaneen keskustelun melkein aina päättymään jonkinasteiseen riitaan ja minut miettimään eroa. Puhumattomuus antaa tilaa myös mielikuvitukselle eli minusta alkaa tuntumaan että heidän suhteensa oli paljon syvempi, vakavampi ja pitemmällä kuin mitä tiedäkään. Tälläkin hetkellä mietin pitäisikö minun tehdä ratkaisu. Meillä menee nykyään mielestäni pitkiäkin aikoja (1-2 vkoa) ihan ok. Jos eroaminen olisi helpompaa tunteiden ja käytännön järjestelyiden suhteen, olisin varmaan antanut periksi ja tehnyt sen mitä mieheni kaksi vuotta sitten jo järjesteli mielessään ja jo käytännössäkin eli muuttaisin pois. On tämä vaikeaa. Ihana kuitenkin huomata että muillakaan asia ei kokonaan unohdu. Mieheni mielestä minun pitäisi jo unohtaa koko juttu
Ja mennä eteenpäin. Sitä olen tosissani yrittänyt, aina välillä vaan tulee takapakkia.😭☹️

Minun täytyy sen verran sanoa, että olette uskomattomia naisia, jos ja kun annatte miehillenne anteeksi ja pystytte jatkamaan elämäänne. Minäkin olin uskomaton nainen, mutta meidän elämä ei jatkunutkaan. Toivon todella, että teidän tarinanne saavat erilaisen lopun kuin meidän.
Minua petettiin muutamia vuosia sitten. Pettäminen oli tietoista, toista vuotta kestänyt ja tapahtui saman naisen kanssa. Mieheni tunnusti minulle asian juuri eromme kynnyksellä, mutta koska hän lopetti tuon suhteen, yritimme paikata avioliittoamme useita kuukausia. Kävimme pariterapiassa ja minä todella luulin, että mieheni yrittää saada luottaukseni takaisin ja että työskentelemme yhteisen hyvän eteen. Minusta meillä meni jo aika hyvin. Oli päiviä jolloin en niin ajatellut asiaa ja huomasin jopa nauttivani mieheni seurasta. Perheenä meillä oli mukavaa ja touhusimme asioita, joita ennenkin yhdessä olimme tehneet. Seksiä oli, ei kylläkään heti pettämisen jälkeen, mutta noin neljän kuukauden päästä annoin mieheni tulla lähelle. Aiemmin en vain pystynyt. Kun aikaa tapahtuneesta oli seksi tuntui taas hyvälle, mutta en saanut kuitenkaan kokonaan ajatuksia pois tuosta toisesta naisesta. Minua kalvasi ajatus heidän intiimeistä väleistä. Itkin välillä itseni uneen, kun ajatukset lähtivät liikaa juoksemaan ja mielikuvitus sai vallan. Puhuin joskus tunteistani miehelleni, mutta en aina. Itsetuntoni oli kokenut kovan kolauksen.
Kävi kuitenkin niin, että noin reilun puolen vuoden jälkeen aloin huomaamaan miehessäni samoja piirteitä, kuin silloin kun ensi kertaa häntä pettämisestä epäilin. (Olin silloin jo oikeassa, mutta se luonnollisesti tuolloin kiellettiin.) Olin valpastunut, näin merkit ja olin tarkempi. Mieheni jäi uudelleen kiinni. Hän oli alkanut suhteeseen uudelleen tuon saman naisen kanssa. Tässä kohtaa en enää muita selityksiä saanut, kuin että hän oli ymmärtänyt kuinka tätä toista naista rakastaa ja haluaa perustaa elämän hänen kanssaan. Maailmani romahti. Olin uskonut, luottanut ja antanut anteeksi miehelleni. Pidin meitä tämän koettelemuksen jälkeen vahvoina ja terapiakin oli antanut viitteitä siihen, että edellytykset hyvälle suhteelle kyllä löytyivät.
Mies lähti muutamassa päivässä ja minä jäin yksin lastemme kanssa.
Näin jälkikäteen ajateltuna ei olisi pitänyt silloin edes luottaa ja yrittää. Nyt ehkä ymmärrän sen, että jos ihminen pystyy useita kuukausia kestävään sivusuhteeseen ja valehtelemaan niin täydellisesti kotona, oliko hän enää edes perheemme arvoinen.
Toisaalta tämän kokemuksen myötä olen nyt vahvempi kuin koskaan. Jatkoin terapiaa yksin ja siellä kaiken muun lisäksi oivalsin, että olin koko suhteemme ajan elänyt mieheni elämää. Ensimmäistä kertaa tunnen nyt eläväni minun elämää, minun ja lasten elämää. Olen vahva ja tiedän mitä haluan. Tiedän mitä ansaitsen. Ovet ovat nyt auki, rakkaus saa tulla, olen valmis.

En tiedä "selviääkö" uskottomuudesta koskaan, ei sitä unohda. Oma stoorini: mies petti minua 15 vuotta sitten
(silloin suhde kesti 3 v) ja 2011 selvisi, että hän oli uudelleen "ajautunut" suhteeseen tämän saman naisen kanssa
(nyt kestänyt 2 vuotta suhde). Olemme nyt yli vuoden siis taas jatkaneet avioliittoamme, mutta kyllä tämä vaikeaa on.
Ensimmäisen pettämisen pystyin antamaan anteeksi ja opin uudelleen luottamaan miestäni, mutta nyt ? Viime vuonna
pettämisen selvittyä suhteemme oli vähän aikaa suht ok, mutta kun huomasin että mieheni ei kuitenkaan mitenkään
muuttanut käytöstään, ei huomioinut minua yhtään enempää kuin ennen ym lakkasin minäkin - ja nyt emme juuri keskustele mistään, minä olen vain vihainen koko ajan ja mietin kaikkea yhteistä entistä elämäämme ja haluaisin lähteä. Olemme olleet yhdessä 40 vuotta, miten tällaisen voi niin vain lopettaa, en uskalla. Mieheni on "normaali" suomalainen: ei puhu tunteistaan eikä niitä näytä - ainakaan minulle. Minä puhun, ehkä liikaakin, paitsi nyt en enää, en jaksa koska aina kun puhun tuntuu että on seinä vastassa. Olen esimerkiksi sanonut miehelleni, että haluaisin hänen pyytävän anteeksi ja vaikka itkevän, niin tuntisin että hän on tosissaan, mutta ei. Hän vain sanoo, että haluaa jatkaa minun kanssani. Pettäminen on vain yksi ongelmamme, ja on ollut varmaan seuraus muista ongelmistamme. Minä haluaisin ehkä vielä kuitenkin yrittää, mutta kun toinen osapuoli ei halua mitenkään tulla vastaan eikä muuttaa käytöstään. Ei meillä mitään väkivaltaa tms ole ollut. Parisuhdeterapiaan ei miestäni saa, hän sanoo että ulkopuolisille puhuminen ei mitään auta? Olemme pattitilanteessa.

Ihmisten pitäisi puhua, puhua ja taas puhua toistensa kanssa. Puhua tunteista, puhua asioista mitä haluaa toisen tekevän ja mitä haluaa itse. Ei kukaan ole ajatustenlukija. Meidän tapauksessamme mieheni sanoi minulle kerran, että tämän "toisen naisen" kanssa on helppo puhua, minä kuulemma "puhun hänen ylitseen" ?!?!? Ja minä kun haluaisin niin puhua asioista.

Meillä on vain yksi elämä, ja tällä hetkellä minusta tuntuu että omani valuu jotenkin hukkaan. Onhan minulla onneksi mukaviakin asioita elämässäni: ihanat lapset ja lastenlapset ja ystäviä, mutta se kaikkein tärkein puuttuu: elämä oman miehen kanssa, yhteiset haaveet ja tekemiset hänen kanssaan.

Juuri edellisen kirjoittajan mainitsema miehen puhumattomuus johti varmaan meidänkin tapauksessamme pettämiseen. Sen vähän mitä mieheni on kertonut tunteistaan toista naista kohtaan on, että heillä oli rentoa, he olivat samankaltaisia ja että hän tunsi olleensa ihailun kohde. Meilläkin pettäminen tapahtui kahdessa tai oikeastaan kolmessa jaksossa. Välillä opin luottamaan ja jopa ihastumaan mieheeni uudelleen ja pudotus oli hurja kun jälleen paljastui että mieheni oli valehdellut minulle ja että suhde jatkui. Nainen jopa kehtasi testat minulle vielä vuosi sitten törkeän viestin, jossa paljasti suhteen yksityiskohtia. Mieheni ymmärsi varmaan vasta tässä vaiheessa minkälaisen ihmisen kanssa oli ollut tekemisissä. Viesti oli tietysti tarkoitettu kostoksi miehelleni, jota nainen ei enää saanut kiinni puhelimitse. Ja tietysti viestin oli tarkoitus sekoittaa meidän elämämme tai lähinnä minun. Se onnistuikin varsin hyvin. Viesti tietysti paljasti myös sen, kuinka huonosti asiat tällä naisella oli , henkisesti ja parisuhteessa. En voi väittää että sympatiat olisivat olleet hänen puolellaan, päinvastoin nautin koska onnellinen nainen ei sellaista viestiä lähettäisi. Nyt täytyisi saada meidän asiat kuntoon, tai siis minun olisi päästävä elämästä kiinni. Ikää on jo sen verran että jokainen päivä tätä tuskaa on liikaa,

Minulla asia tuore. Olen mies komennustöissä. Keväästä syksyyn noin puoli vuotta töissä, loput kotona lasten kanssa. Tienaan hyvin, jaoin raha-asiat vaimon kanssa, pitkä, ulkonäkökin sanotaan olevan, vaimo sanoo minun olevan ainoa joka hänet on saanut tulemaan, olen yrittänyt huomioida ja antaa omaa aikaakin lastenhoidosta jottei tuntisi olevansa loukussa. Asiat olivat mielestäni hyvin kunnes erään baari-illan jälkeen yksi jannu oli yrittänyt saada vessaan panoille, oli kieltäytynyt ja luottokaveri joka oli baarissa mukana vahvisti asian. Ihmettelin vain kun kierteli ja kaarteli kun kyselin asioista. Epäilin että jokin on pielessä, kielsi asian, sanoi ettei ole kenenkään kanssa ollut meidän yhdessä oloaikana. Meni kuukausia kunnes asiat menivät jokseenkin huonommin, oli riitaa, seksiä ei saanut, raha-asioitaan ei hoitanut, piti kuitata jäljestä jottei tule ongelmia. Yhtenä päivänä tunsin asioiden olevan pielessä, minulla oli hänen sähköpostinsa tunnukset, kävin katsomassa ja ihmettelin kun oli vieraiden ukkojen facebook-kysymyksiä ja kysyin asiasta. Sanoi ettei ollut muuta kuin nähnyt joskus baarissa yhden tyypin joka oli pyytänyt treffeille, muttei ollut suostunut. Tutkin lisää ja sieltä paljastuikin että olivat yrittäneet tavata "jossain merkeissä". Maailma romahti. vaadin selitystä, intti vastaan ja lähinnä kyseli että mistä sait tietää, tutkinko sen Facebookia ym. Silloin hermostuin ja sanoin että avioerohakemus lähtee huomenna jos ei järkevää selitystä löydy. Siinä vaiheessa ääni kellossa muuttui, aneli anteeksi, riitelin puhelimessa, odotin kotiin. Tuli kotiin ja näytti keskustelun kokonaan. Oli kehuttu toisia, haluttu tavata ym. Tosin oli päättynyt toisen osapuolen puolison viimeiseen viestiin että etsi vapaita tämä kaveri on varattu. Olin järkyttynyt, alkoi tajuta asioiden laidan ja vaimokin itki ja katui. Suosituksesta pyysin facebookin tunnukset, antoi mukisematta ja tutkin asioita sieltä. Oli 2-3 kolme miestä, jotka oli yrittäneet saada kahville mutta ei ollut suostunut vaikkei suoraan ollut sanonutkaan. Alkoi tuntua paremmalta, kunnes tuntui että pitää tutkia ns. parhaan kaverinsa väliset viestinnät. Sieltä paljastui että oli kertonut kaverilleen että meillä oli käynyt mies, jonka nimeä en paljasta kahvilla illalla kun lapset nukkui. Soitin ja vaadin selitystä, koska tämä mies oli sellainen panomies ettei voinut uskoa ettei mitään ollut tapahtunut. Valehteli aluksi, lopulta tunnusti että kävihän se. Tuli sitten kotiin, lähti lasten kanssa vanhemmilleen. Pitkän illan soittelun jälkeen tunnusti että oli kerran mennyt sen kanssa sänkyyn. Suutuin valtavasti, haukuin ja lähdin saman tien dokaa, mutta jäi lyhyeen kun oli valtava tuska ja menin isän luo juttelemaan tuskistani. En jaksa selittää kaikkea muuta mutta 6 viikon jälkeen oli selvillä että olikin ollut yli vuoden suhde, jossa oli kuukausien taukoja ja ilman kumia aina, seksiä ja tapaamisia harvoin mutta kuitenkin. Sanoi edelleen minun olevan paras ja tekemistensä elämänsä pahin virhe, jota ei toista koskaan ja toisen olevan merkityksetön ja paljon huonompi. Uskon että näin oli, koska kaverilleen facessa samaa sanoi. Elämä on jatkunut hyvin tämän jälkeen ja keskustelun taso on toista kuin niihin melkein kymmeneen vuoteen jota olemme yhdessä olleet. Seksielämä on parempaa kuin aikoihin ja kaikki näyttää hyvältä. Silti en ymmärrä tätä käytöstä ja hyväksikäyttöä mitä minulle on tehty. Miksi jos ei oikeasti syytä ollut piti olla tuollainen sika. Ei ymmärrä itsekään, katuu tekojaan ja on antanut kaikki ehdot myöten ja puhutaan varsinkin taloudellisesti isojen rahojen menetyksestä ja ei enää halua baareihin ym. Silti välillä tuntuu miten tuollaisen ihmisen kanssa voi jatkaa elämää talosta ja lapsista huolimatta, joka kuitenkaan ei osannut muuta kuin omaa salaista seksielämäänsä ajatella. Välillä tuntuu että jaksaa itsensä ja lasten takia, välillä taas tuntuu että päässä on vikaa kun tätä jatkaa. Jospa tässä vielä pääsisi näistä ikävistä tunteistaan, mutta välillä tuntuu että miksi tätä pitäisi jatkaa, kun elämä vois jotain reilua ja ihanaakin ihmistä antaa🙂

Hei 🌻🙂🌻
Loukattu30: ymmärrän tunteitasi täysin. Minullehan kävi samoin, että ensin valehdeltiin ja vasta ns.pakon edessä tuli tunnustus uskottomuudesta.
Päätin kuitenkin jatkaa liittoani ajatuksella, että mikäli uutta, vastaavaa tulee, saa mies lähteä.
Luottamuksen takaisin saaminen tuollaisen tilanteen jälkeen on vaikea asia.
Siihen tulee kulumaan aikaa.
Ja sen hyväksyminen, että oma koti on ollut paikkana ulkopuoliselle suhteelle, on kova paikka.
Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi voimia Sinulle 🙂🌻
Puhukaa, mikä on suhteenne tähän pisteeseen ajanut...Syitä voi olla vaikeaa löytää mutta aina on toinen vaihtoehto: lopettaa suhde loukkaamatta toista ulkopuolisella suhteella.
Näin aikuiset oikeasti tekevät.

Loukattu30 kirjoitti 27.4.2014 1:3

Minulla asia tuore. …
…. Silti välillä tuntuu miten tuollaisen ihmisen kanssa voi jatkaa elämää talosta ja lapsista huolimatta, joka kuitenkaan ei osannut muuta kuin omaa salaista seksielämäänsä ajatella. Välillä tuntuu että jaksaa itsensä ja lasten takia, välillä taas tuntuu että päässä on vikaa kun tätä jatkaa. Jospa tässä vielä pääsisi näistä ikävistä tunteistaan, mutta välillä tuntuu että miksi tätä pitäisi jatkaa, kun elämä vois jotain reilua ja ihanaakin ihmistä antaa🙂

Moi Loukattu, näen tilanteessanne asioita, joita itselleni Fisher:in (jälleenrakennus, kun suhteesi päättyy)-kirja selitti auki, kun jaksoin lukea sinne asti. En tiedä tosiaankaan varmaan tarpeeksi sanoakseni mitään varmasti, mutta tuntuu ikäänkuin puolisollasi olisi sisäinen kapina-prosessi menossa, joka saa hänet käyttäytymään noin. Minun eksälläni oli, ja löydät mun kirjoituksesta siitä kapinasta kuvauksen. Kapina on Fisherin mukaan välttämätön, ja kohtaa meitä jokaista ajallaan, mutta parisuhteessa tiedostamattomana kapinoiva kapinoi omaa lapsuudenkodin tms arvomaailmaansa vastaan, jonka näkee puolisossaan.... onko teillä ehkä niin, että sä olet hänen vanhempiensa tai lapsuudenkodin "kaltainen" jollain tavalla ja hän ei ole kuitenkaan koskaan oikein itsenäistynyt omaksi itsekseen?

Jos hän on valinnut vähemmän vastuunalaisen työn ja aloittanut jonkin uuden aluevaltauksen viime aikoina, niin siinä voi olla aineksia sisäiseen tiedostamattomaan kapinaan, johon jokainen etsii ulospääsytietä. Sun pitäisi osata vain "nojata" taaksepäin ja katsella näytelmää, antaa hänen huseerata puuttumatta siihen ja alkaa itse hakemaan itsellesi oman elämäsi hyviä asioita (eli kääntyä terveesti kohti oman elämäsi asioita sen sijaan, että huolehtisit hänestä ja hänen tarpeistaan yms)...

Jos pääsette hakemaan apua yhdessä niin aina parempi.🙂👍

Hei! Olen Mariellan tavoin tehnyt asian selväksi että tämä oli vihoviimeinen kerta kun tätä tapahtuu tai tämä liitto päättyy ja on itsekin myöntänyt olleensa lapsellinen ja äärettömän itsekäs kun ei ole osannut mitään suoraan sanoa. Olosuhteiden pakosta olen joutunut näihin töihin lähtemään ja hänkin sen tietää muttei ole oikeasti ymmärtänyt. Pöllöhuuhkaja on oikeassa että jostain kapinasta on kyse, koska olen aina huolehtinut talouden ym. asiat jotta saa hoitaa lapsia ja kotia rauhassa. Oli muutto, lapset tehty, pääsi itse töihin, olin enemmän poissa. Ensimmäisen kerran elämässään joutui tilanteeseen kun ei ollut kukaan jatkuvasti auttamassa ja valvomassa. Kai siinä kuvitteli voivansa ja saavansa irtioton tehdä ja kuvitella asioista mitä haluaa. Nyt itsekin ymmärtää että asiat on perustavanlaatuisesti pielessä ja vaatii töitä rakentaa luottamus takaisin. Onnekseni kolmannesta osapuolesta ei ilmeisesti tarvitse huolehtia kun on välit poikki, mutta joudun pitämään valvetilaa, jotta varmasti tiedän että näin on. On jo kuitenkin mennyt parempaan suuntaan, mutta välillä on rikki ja elämä ei kiinnosta. Lasten takia on pakko pitää pää pystyssä ja mennä vessaan ym. itkemään kun siltä tuntuu. Aina olen ollut pessimisti ja uskonut ydinperheeseen ja luottamukseen vaikka vanhemmilla sotkuinen ero ja liitto olikin. Ymmärrän tilanteeni ja tiedän elämänlaadun kaikilla heikkenevän jos laitan lusikat jakoon ja yritän parhaani, jotta saan vaimon avautumaan lopullisesti ja tulen joskus vielä onnelliseksi. Voimia teille molemmille ja kertokaa miten teillä prosessi etenee🙂

Se meilläkin on että minä haluan käsitellä asian rauhassa ja ilman sitä että "tiedät jo kaiken", "miksi vielä kyselet", "onhan tästä jo aika pitkään keskusteltu" joka toisen osapuolen suusta välillä kuuluu. Ymmärrän sinällään että on asioitaan käsitellyt jo niin pitkään kun on kaksoiselämäänsä viettänyt ja ei halua omia tekojaan kohdata ja myöntää mikä on ollut. Se juuri että haluaisin tietää enemmän mikä tässä suhteessa oli se pointti. Ei ollut varsinaisesti eroamassa vaikka oli ystävälleen asiaa puntaroinutkin ja sanoi tästä seksikaveristaan että ei halua sen kanssa alkaa vakavaan suhteeseen ja nämä Facebook flirttailut muiden kanssa antavat näin ymmärtää. Silti seksielämä tämän kanssa jatkui vaikka on koko ajan sanonut että ei se samaa nautintoa antanut eikä kaveri edes yrittänyt mitään saada aikaiseksi. Yrittää vaan peitellä motivaatioitaan näihin tekoihinsa ja mitä tämä kolmas pyörä halusi tästä suhteesta. Väittää että vain seksiä mutta muutama asia vaikuttaa että ei pelkästään. Kävi kuitenkin kahvilla vaikka eivät seksiä harrastaneetkaan ja oli sanonut kumppaniani tärkeäksi ja jaksoi kuitenkin aina painostaa jatkamaan suhdetta vaikka kumppanini oli yrittänyt puolivillaisesti sen lopettaa. Se että pääsisi oikeasti tämän luottamuksen väliin ja murrettua sen auttaisi asiaa ja ymmärtäisi paremmin miksi se alkoi ja miksi se jatkui. Mutta ilmeisesti pettäjän ammattitauti pitää nämä asiat itsellään ikään kuin muistona pahan päivän varalle.😞

Hei!
Olen joskus kirjoittanut tänne ja saanut paljon tukea selviämiseeni. Kiitos vieläkin
kuuluu tänne kirjoittaneille!
Miten selviän petetyksi tulemisesta? Nykyisin käännän sen huijatuksi tulemiseksi.
Enää en märehdi sitä, miten ja missä mieheni sänkyhommia hoiteli naisensa kanssa,
vaan enempi sitä, että hän väitti minua "suojellakseen" valehdelleensa. Totuushan
on se, että itseään hän sillä suojeli. Valheita on tullut esiin paljastumisen jälkeenkin,
samoin kertomatta jättämisiä, jotka oleellisesti vaikuttavat yhteisen elämän jatkoon.
No, alun perin kaikki lähti siitä, että mies alkoi kapinoida siten, että halusi päästä
irti entisestä elämästä, joka ahdisti. Minä olin vapauden este ja hänen vihansa
kohdistui minuun. Hän löysi samassa tilanteessa olevan naisen. Siitä se alkoi,
siihen liittyi paljon seksiä ja ihastuminen. Aluksi meni kaikki hyvin, kunnes aloin
aavistella, että kaikki ei ole kunnossa. Aloin kyseenalaistamaan selittelyjä ja sain
vihat niskaani. Samaan aikaan naisystävä alkoi pommittamaan vaatimuksillaan.
Näin miehelläni tilanne, johon etsi ratkaisua siten, että järjesti tilanteen, jossa sain
heidät kiinni. Silloin mieheni totaalisesti romahti. Sairaslomaa ja masennus.
Mies pyysi anteeksi tuhannet kerrat. Välit naiseen poikki. Pariterapiaan ja
luettiin Fisheriä ja Revittyä sydäntä. Puhuttiin ja puhuttiin. Mies suri menetettyä
ystäväänsä, mutta sanoi että aika auttaa unohtamaan. Annoin surra. Rakensin
itseäni. Kolmen vuoden kuluttua sanoi unohtaneensa. Minulta tämä vielä kestää.
Eniten vihaan valehtelua, se saa minut raivoihin missä tahansa.
Minua kantaa tällä hetkellä elämän läheiset suhteet, lapsenlapset, harrastukset.
Elän tätä päivää. Nautin pienistä asioista. Annan itkun tulla. Sukanvarteen en
kerää tuntojani. Vihakin saa tulla.
Mieheni on muuttunut. Hän on avoimempi ja jotenkin tyytyväisempi eloon kuin
ennen. Elämme seesteistä aikaa.
Toivon, että taistelunne tuottaa tulosta ja pääsette oikeaan ratkaisuun elämässänne!
Elämä kantaa ongelmista huolimatta🙂

Kiitos Tainukka kirjoituksesta. Se antaa uskoa tulevaan. Vaikka päätös yhdessä jatkamisesta on tehty, en vieläkään tiedä onko se oikea ratkaisu. Kirjoituksesi perusteella meillä meni juttu saman kaavan mukaan. Mieheni on katuvainen ja entinen ihana itsensä. Kadotti välillä itsensä ja oli hukassa, kuten itse asian ilmaiseen. Välillä onnistun unohtamaan tapahtuneen ja elämään hetkessä. Välillä tulevat viime kesäiset ja syksyn (kun mies kertoi toisesta naisesta) tapahtumat mieleen. Tiedän, että menneen vatvominen ei auta mitään, mutta minkäs teet, kun asiat tulevat mieleen ja alkavat ahdistamaan.