Tunturisopuli,
kirjoitat paljon asiaa, mutta osittain aiheutat ainakin minussa myös hämmennystä. En tiedä, oletko itse käynyt läpi vastaavaa tragediaa kaikkine tunneskaaloineen ja mutkineen. Minusta ei ole yksiselitteisiä vastauksia siihen, miten näiden kuvioiden tulisi mennä ja miten tulisi toima. Kohtaamme asiat ihmisinä hyvin eri tavalla ja toimintatavat ovat myös erilaisia.
Minulle erilleen muutto on yhtä kuin eroaminen. En osaa edes kuvitella mitään viikon parin erillään olemista. Muutto vaatii monenmoista järjestelyä, ei tapahdu tuosta vain ellei sitten satu itsellä olemaan jotain tupaa tai mökkiä, jossa voisi pohdiskella.
Minä koen, että saan miettiä asioita rauhassa vaikka olemmekin saman katon alla. Jos sitten päädyn muuttoon, päätös on minulle lopullinen.
Rakastan edelleen miestäni syvästi, siksi odotan. Myönnän ahdistuksen ja pahan olon, mutta siitä huolimatta hetkittäiset valonpilkahdukset auttavat ainakin vielä jaksamaan. Neuvojen antamisessa ja niiden vastaanottamisessa kannattaa olla varovainen, ei pidä antaa suoria neuvoja mitä tulisi tehdä. Tuki ja ymmärrys on tarpeen, mutta kukaan ei voi tietää tai ymmärtää toisen tunnetilaa niin hyvin, että voi antaa suoria ohjeita mitä tulisi tehdä, se saattaapi vaan lisätä ahdistusta. Hienoa, että tuet täällä palstalla eri tilanteessa olevia ihmisiä, mutta älä lähde liian henkilökohtaisiin toimintaohjeisiin, kun et kuitenkaan oikeasti tunne kirjoittajia ja ole täysin selvillä missä vaiheessa kukin taapertaa. 🌻🙂🌻

Jos ja kun tilanteessa on lapsia. on ehkä mahdoton vain ajatella itseään: helppo olisi lähteä erilleen asumaan vähäksi aikaa, mutta kun on lapsia, niin päätöstä miettii pitkään ja hartaasti, ei minunkaan tullut mieleen tehdä väliaikaista ratkaisua, että minä lapsineen/ilman olisin muuttanut pois. Kyllä minäkin ajattelin asian niin, että jos ja kun tästä lähden, niin päätös on lopullinen, jo lastenkin kannalta.

Kyllä ne lapset painaa vaakaupissa paljon ja kieltämättä olen ajatellut näin jälkeenpäin, että olisinkohan enää tässä, jos lapsia ei olisi? Kyllä lapset laittavat yrittämään vielä sen mahdottomankin jälkeen, on se sitten paha tai hyvä asia, sitä en tiedä. Silti en myönnä sitä, että lasten takia tässä olen, olen vilpittömästi sitä mieltä, että edelleen olen liitossani rakkaudesta ja rakastan miestäni hyvin paljon. Ja keskinäiset välimme ovat todella hyvät, varmaan parhaimmat kuin koskaan ennen.

Toki kotonaolo oli tuolloin välien selvitelyn aikaan tosi kurjaa ja yhtä helvettiä, mutta saimme kuitenkin normaaliarjen pyöritettyä ja lapset eivät ainakaan pahimpia riitojamme kuulleet. Tottakai on välillä paha mieli siitäkin, että lapsetkin joutuivat väistämättä riitojen keskelle, mutta terapeutti lohdutti minua sillä, että olemme kuitenkin huolehtineet lapsistamme hyvin ja kukaan ei heitä hylännyt pahimmankaan aikana. Lisäksi terapeutti sanoi, että jokainen lapsi joutuu joskuu näkemään kodissaan riitoja, niitä tulee ja menee, tärkeintä on, että ne selvitetään. Ketään lastakaan ei voi pumpulissa kasvattaa, kun normaaliarkea eletään.

Että sinänsä ymmärrän Saden kirjoituksen hyvin, hänen on vaikea tehdä "väliaikaista" ratkaisua. Minä en itse olisi kyennyt muuttamaan pois kotoa, kun asiat olivat kesken. Jo lasten vuoksi oli vain pakko yrittää jaksaa ja tehdä silloisesta arjesta mahdollisimman hyvä.

Hei Sade, olen kanssasi samaa mieltä siitä, että ihan suoria ohjeita ei kannata täällä kenellekään antamaan. Tosin on meidän kaikkien vastuulla myös miettiä, mitä ohjeita haluamme kuunnella ja "totella". Nettihän on vapaa paikka kirjoittaa...
Näitä juttuja lukiessa tulee todella välillä hieman hämmentynyt olo, sillä sitten ajattelee, että mitä ihmettä minä nyt tässä teen, kun yksi sanoo yhtä, toinen toista, oma mieli yhtä ja sydän vielä jotain muuta asiaa. Ei ole helppoa.
Mutta kuitenkin kaikkein parhaimmaksi neuvonantajaksi olen valinnut itselläni itseni, mietin, pohdin ja käännän ja väännän asioita moneen kertaan ja kun oikein miettii asioita, moni juttu kirkastuu itselle. Saattaa miettiä jotain asiaa, jota ei saa päästään ulos mitenkään. Sitten yhtäkkiä tuleekin vastaus kuin itsestään, tai ainakin oivallus jostain. Vastauksia kun saisikin noin helposti asioihin. 🙂
Vain itse elää tätä hetkeä, tätä suhdetta juuri tässä olotilassa, siinä ei kukaan muu voi tietää, miltä sinusta tuntuu. Vain itse voit antaa vastauksia.
Näistä muiden kirjoituksista saa paljon kuitenkin myös oivalluksia ja pieniä neuvoja. Tsemppausta ja ylipäänsä tunnetta siitä, että ei ole yksin. Mutta kaikilla on omat elämänsä.
Se, että on lapsia tässä suhteessa, tekee asioista aina paljon monimutkaisempia kuin tilanteessa, jossa olisi pelkästään kaksi aikuista ja toinen olisi pettäjä.
Niin monta kertaa olen miettinyt, mitä olisikaan, jos meillä ei olisi lapsia. Mutta olen tullut siihen toteamukseen, että varmaankaan emme olisi olleet tätä rupeamaa yhdessä. Olisimme jo eronneet. Sekin on jollain tavalla aika rankkaa todeta. Tai toisaalta, mistäs sitä mistään tietää. Tosin, jos miehellä oli yli 6,5 vuoden suhde, eipä hän varmaan olisi jäänyt kanssani yrittämään, jos ei lapsia olisi ollut. Tai olisinko minäkään halunnut enää tuollaisen jälkeen yrittää.
Kyllä ne lapset vaan liimaa pareja yhteen. Halu antaa lapsille ehjä koti. Ja toivottavasti rakastava. Lapsiani rakastan kyllä yli kaiken, heille haluaa aina parhainta elämässä.

Olin kovin masentunut eilen illalla. Mutta myös jostain tuli päättäväisyyttä kyseenalaistaa nykyistä elämäämme ja sitä, miten mies nyt käyttäytyy. Annoin hänelle kaikki "avaimet" jättää meidät. Lähteä elämään omaa elämäänsä.
Ja hän ei halua sitä. Hän haluaa olla kanssani, yrittää edelleen.

Olen hämilläni. Mitä tämä tarkoittaa? Uskallanko enää antautua yrittämiselle? Hän lupasi huomioida minua enemmän. Mutta uskallanko enää ottaa vastaan mitään, uskallanko rakastaa, uskallanko luottaa?
😐

Vielä sen verran sanoisin teille, ketkä kamppailevat tämän "uskottomuustuskan kanssa" ja ette tiedä, lähtisittekö vai jäisitte:

En usko sitäkään, että oman ahdistuksen saa sillä pois, että lähtee, jos ei ole ihan varma lähdöstään. Ei se petetyn tuska sillä katoa mihinkään. Eikä olo siitä varmastikaan ainakaan heti parane. Vaikka jää ja yhdessäkin selvitellään asiaa, silti petetyn AHDISTUS on valtava, minulla oli ainakin, vaikka mies jankutti ja jankutti rakastavansa ja halusi jatkaa ja mennä tämän asian yli. Silti ahdisti, suunnattomasti, ei se ahdistus mihinkään kadonnut. Se vie aikansa kaikilla, huolimatta siitä, onko puoliso tukemassa vai ei.
Aika auttaa. Se auttaa tekemään oikean ratkaisun. Luulisin niin. Siihen menee vaan aikaa ja joskus tuntuu, että se aika on loputon, eikä koskaan tule sitä aikaa, jolloin tietää, mikä on oikein.

Tärkeintähän on kuitenkin se, että tekee minkä päätöksen tahansa, ei enää sitten jälkeenpäin tarvitsisi katua. Silloin olisi asian kanssa sinut.

Tämä uskottomuus jätti ainakin omaan sieluun sellaisen arven, että tuskin se koskaan sieltä häviää. Ahdistusta tulee vieläkin, joskus, mutta luulisin, että sitä ahdistusta olisi siltikin vaikka olisin lähtenyt. Asian kanssa on vain opittava elämään, sille ei voi enää mitään.

Minä kirjoitankin vain omien kokemusteni pohjalta subjektiivisesti. Tiedän, että monia ehkä loukkaa suora kirjoitustapani, enkä oleta kenenkään olevan niin mustavalkoinen, että toimisi juuri minun neuvojeni pohjalta kun jokaisella on oma todellisuutensa, omat kokemuksensa ja tunteensa.
Mutta se miksi kirjoitan niin suoraan on tarkoitus herättää ajattelemaan.

Kuten huomaat, sinä ärsyynnyit. Miksi niin kovin? Sitä kannattaa miettiä. Pelkäät ehkä, että sanomassani oli paljon tottakin. Miksi pettäjät toimivat niin kuin toimivat, usein tietyn kaavan mukaan (ei aina), se on mielenkiintoista.

Ja kyllä, olen ollut molemmilla puolilla. Siksi voin osittain sanoa että tiedän mistä puhun. En halua hyssytellä asioita joita kohdataan joka päivä, useissa parisuhteissa.
Sinä et halua muuttaa erilleen, sanoit että se vaatii liikaa järjestelyjä. Se on ihan totta että se on iso prosessi. Mutta usein se on ainoa tie palata yhteen. Toivon että teidän tapauksessanne asia ratkeaa ilman muuttoja, omalla painollaan. Mutta töitä se vaatii joka tapauksessa, enkä ala petaamaan ruusuista kuvaa kenellekään joka kokee pettämistä, koska mikään ei koskaan enää palaa suhteessa ennalleen. Siksi kirjoitukseni saattoi aiheuttaa sinussa (ja monissa muissa) tunteita, jotka ahdistavat.

Ja jos tänne ei saa kirjoittaa tai sanoa miten itse asioissa tekisi tai kertoa omien kokemusten kautta, ei kai tässä palstassa mitään järkeä olisikaan? Minun tarkoitukseni ei ole tuomita (ehkä loukkaannuit siitä kun sanoin mitä mieltä miehesi toimista olen), mutta pakostakin kaikilla tulee tietynlaisia tunteita pintaan myös omien kokemusten kautta. Se että kirjoitan muille ja yritän avata silmiä/saada ihmiset tsemppaamaan itsensä suosta, on minulle myös samalla terapiaa. Minä painin näiden asioiden kanssa ihan joka päivä yhä, se että kirjoitan tänne palstalle, auttaa samalla minua selviämään omista murheistani.
Olen pahoillani jos olen aiheuttanut muillekin pahaa oloa sanomalla sen, mitä olen kokenut tärkeäksi sanoa. Kannattaa myös itse miettiä miksi jonkun sanomat asiat loukkaavat itse niin kovin; tulevatko ne niin lähelle tai ei halua ehkä kuulla että asia voisi olla näinkin?
Jokainen myös lukee tietyt asiat painottaen tai kuvitellen jonkinlaisen äänenpainon tai sävyn. Kuten sanottu, en ole halunnut ketään loukata. Toivottavasti asiat menevät parhain päin, ja olen väärässä monissa asioissa.

Sade et myöskään vastannut kysymykseen, kauanko mies on roikottanut sinua epävarmuudessa. Ehkä siksi että tiedät itsekin että liian kauan, mutta koska se on niin tuskaista, et halua palata siihen enää.

Tässä nähdään, miten asiat eivät olekaan niin mustavalkoisia. Olen Tunturisopulin kanssa samaa mieltä siitä, että pitäisi kyllä joku takaraja löytyä sillekkin, mitä se pettäjä haluaa, jatkaako vai ei ja kenen kanssa. on äärimmäisen raskasta odottaa vieressä, varsinkin kun on itse jo niin hajalla, epäreiluako?, kyllä!

Mutta minun on taas helppo puhua näin, koska mieheni valitsi heti minut, oli valinnut jo ennen käryä. Mitä sitten olisin tehnyt siinä tapauksessa, jos mies olisi miettinyt ja pähkäillyt tai ei olisi osoittanut tunteitaan minua kohtaan, sanonut rakastavansa, tekevänsä kaikkensa, jotta saisi minut pitää? Luultavasti olisin hajalla, vieläkin enemmän rikkoontunut tai sitten olisin jo lähtenyt, kukapa tietää...?!

Kun on tavallaan jäänyt se ulkopuolinen suhde kesken, niin varmasti siitä on vaikea irrottautua... tunteet jää kesken, pakolla pitää valita, kumman kanssa jatkaa, usein valitaan se vaimo, mutta tunteista siihen kolmanteen ei kuitenkaan pääse heti irti..

En toivoisi kellekkään sitäkään vaihtoehtoa, että se kolmas osapuoli alkaisi kostaa ja näyttäisi oikeat karvansa, siitäkin tulee rumaa. Siitä tietysti voi olla hiukan hyvillään, että jos jotain tunteita oli, niitä ei enää ole, kun peli menee sen verran pitkälle, mies ei taatusti enää haikaile salarakkaansa perään.. Mutta sekin jättää syvät arvet sisimpään, kuinka toinen nainen voi olla niin julma ja kostonhimoinen ja yhtäkkiä minä olenkin se syypää kaikkeen ja vihattava kohde... Mutta kuten sanottu, mies sai aikamoisen opetuksen, mutta en oikeasti tiedä, että haluaisinko tätä meidän kokemaakaan "koulua" kenellekkään teistä...

Oli siltikin todella vaikeaa jatkaa miehen kanssa, vaikka hän tuki ja lohdutti ja kuivasi kyyneleitäni, en voi kuvitellakkaan miltä tuntuu, jos ei saa sitä paapomista, lohdutusta, mitä minä sain... Ja vaikka sainkin, niin siltikin olin niin armottoman yksin sen tuskan kanssa, sitä tuskaa, mitä tunsin, niin sitä ei voinut tietää edes mieheni. Sen tietää vain se, joka on petetty eli te täällä kipuilevat.

Ikinä en uskoisi olevani tässä, mutta niin vain olen. Pitkä taival on mennyt. En ihmettele enää ollenkaan, miksi joku pari eroaa uskottomuuden vuoksi-, tämä on niin kovaa, että ei tätä moni kestä. Sitä mieltä olen. Välillä pelkää jopa tulevansa hulluksi tunteittensa kanssa, se on aika pelottavaa sekin.

Jaa-a, onkohan se sen arvoista? Sitä en vielä tiedä, mutta toivon, että joskus voin sanoa, että ne kamalat vuodet olivat vaivan väärti. Sitä toivon.

Ärsyynnyn yleensäkin ihmisten liiallisesta ehdottomuudesta, koska mikään asia ei ole niin yksiselitteinen, että siihen löytyisi yksi kaiken kattava vastaus. Täällä on paljon todella rikkinäisiä ja heikoilla olevia ihmisiä, jotka toivovat ratkaisun löytyvän. Voi olla, että suora kommentti "Erotkaa" tai "Muuttakaa heti erilleen" voi saada aikaan todella huonoja ja hätäisiä päätöksiä. Varmaan suurin osa kykenee suodattamaan tällaisia viestejä, mutta ei välttämättä kaikki.
Toki tänne saa kirjoitella vaikka pelkkiä satuja, kukaan ei tiedä, puhuuko oikeasti totta, vai kehitteleekö tarinoita muiden reagoitavaksi.
Olen itse huomannut, että tämä kanava ei ole minulle se paras keino terapoida. Normaali kasvokkain keskustelu luotettavan ihmisen kanssa on enemmän minun juttuni.
Toivon, tunturisopuli, että olet vilpittömästi täällä palstoilla kirjoittelemassa ja kommentoimassa. Toivottavasti olet ollut avuksi monelle. Itse en kuitenkaan tarvitse nettiterapeuttia, haluan vaan jakaa ajatuksia muiden samassa tilanteessa olevien kanssa ja saada sitä kautta vertaistukea.

Ei huolta, en enää kommentoi tähän keskusteluun. Henkilökohtainen terapeutti en ole yrittänyt olla - siihen ei ole koulutusta eikä kiinnostusta.
Toivottavasti jokainen joka kohtaa pettämistä, löytää itsensä ja kokee olevansa taas arvokas, eikä anna kohdella itseään miten tahansa. Rajat pitää laittaa, vaikka se kuinka paljon sattuukin.
- Vilpittömästi tunturisopuli

hmmmmm....

"En tarvitse nettiterapeuttia, mutta kyllä vertaistukea ---" -Tuskinpa meistä täällä kukaan itseään suorastaan terapeutiksi onkaan ylentänyt ja mitä vertaistuki on, ellei terapiaa?

Viha on siitä mielenkiintoinen tunne, että sitä voi kohdistaa ensisijaisen kohteen (tuskan aiheuttaja) sijaan ympäristöön, jonka kokee itselleen vihamieliseksi, ja tätä toimintatapaa ei itse välttämättä tajua.

Itsepetos on myös mielenkiintoinen juttu.... ottamatta kantaa mitenkään nyt esillä olevaan tapaukseen, voin vain todeta useamman vuoden palstaa lukeneena aina välillä törmänneeni naisiin, jotka aivan viimeiseen asti sulkevat silmänsä tosiasioilta ja "antavat" miehelleen mahdollisuuksia toisensa perään. Voi myös olla, ettei kerta kaikkiaan kestetä yksinolon ajatusta ja sitten ollaan valmiita kaikkeen. Kukaan ei voi tällaistakaan ratkaisua tuomita. Ihmetellä toki, mutta meitä on moneksi ja monenlaisella itsetunnolla varustettuja.

On jokaisen oma asia miten elämäänsä elää, mutta hienointa tietysi olisi tehdä ne valinnat silmät auki ja tietoisesti.

Itse sain aikanani täälltä tukihenkilöltä (ei siis vertaistuelta, vaan henkilökohtaiselta tukihenkilöltä) ohjeen asettaa selvät rajat. Olemme erilaisia, mutta minua tuo päätös auttoi. Annoin selvän aikarajan, ja asetin siis omalle elämälleni suunnan - olin oman elämäni herra. Minulle se oli tärkeää. Voi tietysti kysyä, miten toisen voi sitten tunteistaan päästä jossain aikarajassa - no, tahdon asiahan tämä on ja aika parantaa myös tuollaisen onnettoman rakkauden haavat, jos on tahtoa. Aika auttaa unohtamaan, jos tosissaan katkaistaan kaikki romantiiikkaa ylläpitävä yhteys.

Luin Suvi Tirkkosen mielenkiintoisen teoksen avioliiton pelastamisesta. Siinä ei käsitelty uskottomuutta, mutta ideana oli että puhetta maailman mahtuu, teot ovat tärkeitä.

Hei jälleen, ihan pakko kirjoittaa ja myös hieman kommentoida. Tunturisopuli ilmoitti, että ei enää kirjoittele tähän ketjuun, koska on saanut vihamielisiä kommentteja. Mielestäni kuitenkin kaikkien, joilla on jotain jaettavaa aiheeseen liittyen, tulisi kirjoittaa tuntojaan. Jokaiselle on kirjoittaminen terapiaa ja jokaisen kirjoituksista varmasti me kaikki saamme itsellemme jotain hippusia ajatuksiemme tueksi. Oli ne sitten ihan mitä vain.
Jokainen tosiaan kuitenkin itse tekee ne päätökset, mitä tekee ja mihin uskoo ja mitä asioita seurailee.
Mielestäni on ollut hyvä, että tässä tosiaan kaikenlaisia tuntoja ja juttuja on tullut esille. Itse olen saanut monista teksteistä itselleni voimaa. Myös tunturisopulin, juuri tuosta omien rajojen pitämisestä ja itsestään huolehtimisesta. Vaikka nämä asiat jo tietääkin, tulee aina uusia näkökulmia. Toki moni asia aina hämmentääkin, niitä joutuu sitten itsekseen pohtimaan. Mutta se, että me täällä kirjottelemme toisiamma tukien, on hyvä juttu. Eiköhän meidän elämässä ole jo muutenkin hankalaa, ei kannata täällä alkaa vielä riitelemään... ☺️❤️☺️
On todellakin niin paljon kaikkea, mitä näissä asioissa tulee eteen, että sitä ei paljastumisen aikaan edes ymmärrä. Jotenkin siinä vaiheessa ajattelee, että kuukausien, viimeistään jo vuoden päästä asiat ovat paremmin. Ja hitsi vieköön, tässä sitä on, eikä mikään oikeastaan ole muuttunut. Vai onko? Kun sitten kuitenkin rupeaa sitä miettimään, on asiat muuttuneet siitä paljastumispäivästä. Nyt siitä on kulunut jo vähän yli vuosi.
Pystyn jo nukkumaan miltei joka yö, välillä nukahtamislääkkeen kanssa, välillä ilman. Mutta senkin olen jo hyväksynyt, että sellaisia pieniä apunappeja voi tarpeen tullen käyttää. Parempi nukkua, sillä jos ei ole riittävästi unta, tulee myös mieli todella mustaksi.
Vuosi sitten en muista kevään tulosta mitään, en auringonpaisteesta enkä lintujen laulusta. Mielestäni koko kevät oli pimeää, aamusta iltaan, illasta aamuun. Nyt olen kuullut jo auringopaisteessa talitinttien laulun.
Lasten kanssa olemisestakin nauttii jälleen, vuosi sitten tuskin jaksoin heitä huomioida ja se raastoi kuitenkin silloin myös sisintä, vaikka sen eteen ei jaksanut mitään tehdä.
Olen oppinut olemaan vähemmän kiltti ja sitä opettelen edelleen päivittäin. Kaikkia ei tarvitse miellyttää. Tärkeintä on, että elää kuitenkin sellaista elämää, että pystyy itseään rehellisesti peilistä katsomaan.
Olen myös oivaltanut sen, että jos tämä meidän yhteinen elämä loppuu, en siihen kuole, pärjään kyllä. Tämä oli tällainen vaihe, kymmeniä vuosi elämästäni, mutta vielä on tulossa toisia kymmeniä vuosia - toivottavasti. Ja olen ymmärtänyt sen, että yksin ei voi yrittää. Siihen tarvitaan kaksi.
Nämä ovat sellaisia niin yksinkertaisia asioita, joita ei oikeastaan aina ajattele. Kun tuska ja suru ovat päällimmäisinä ja energia menee siihen, että yrittää vain selvitä päivästä toiseen, sitä vain menee ja toivoo parasta, yrittää kaikkensa, että kaikki korjaantuu. Toivoo, että asiat olisivat toisin. Mutta se ei ole helppoa.
Kun mielestä on romutettu se ajatus, hajotettu tietoisuus siitä, että elämä ei ollutkaan sitä, mitä luuli, silloin ei kaikkea näe selvästi. Ja näköjään sitä ei tee vielä vuodenkaan päästä.
Niin hassua kuin se onkin, tai onko tämä edes missään nimessä hassua, on se, että päivä päivältä sitä toivoo, että asiat jotenkin muuttuu ja paranee. Ja kuitenkin oivaltaa myös sen, että oikeastaan ne avaimet siihen parantumiseen ovat vain itsellä.

Toivoisin kuitenkin, että me täällä kävijät voisimme sulassa sovussa jakaa edelleen ajatuksiamme, tukea toisiamme ja antaa vinkkejä, miten tästä selvitä. Antaa omia kokemuksia toisten tueksi., eikö vain?😉

Keväinen tervehdys kaikille täällä palstalla kirjoitteleville!
Pitää minunkin sanoa sanaseni tuohon ohjeistamiseen, kun toisillemme kerrotaan, miten asioita
pitäisi käsitellä tai hoitaa. Tässä tilanteessa ei kai kannata konkreettisesti ehdollistaa kenenkään
ratkaisuja. Jokainen käsittelee asiat oman elämäntilanteen ja luonteensa mukaisesti, eihän kukaan
voi tulla sanomaan, mitä sinun nyt tarvitsee tehdä. Lähtisin siitä, että jokainen oman kokemuksensa
mukaisesti voi antaa vinkkejä. Todella kurjaa, jos joku pahoittaa mielensä täällä, kun jo muutenkin
on elämä kamppailua tunteiden viidakossa. Minulle henkilökohtaisesti on ollut paljon apua näistä
kirjoituksista täällä. Enkä ole huomannut mitään loukkaavaa.
Tuulia3 on kirjoittanut viimeksi edistymisestään. Kuulosti ihan erilaiselta kuin ennen, jotenkin
positiiviselta. Ihana, että olet päässyt omassa mielessäsi askeleen eteenpäin. Kun alkaa
huomata elämässä vaikka ihan pieniä mukavia asioita, on jo edennyt paljon itsensä kanssa.
Minä olen suurin piirtein samassa tilanteessa (1v3kk paljastumisesta) ja samalla tavalla
hetkittäin on ihan mahtava fiilis. Kuten kevään tulo, lintujen laulu, harrastukset ja ystävät.
Hassua muuten, että elämään on tullut uusi ajanlasku! Jos hetkeksi voi unohtaa nuo parisuhde
murheet, onhan sekin jo jotain. Lapsetkin huomaavat muutoksen.
Ja siitä hellyydestä. Olen opetellut uuden tavan huomioida miestäni, ja aina saan positiivista
palautetta. Sanon hänelle jonkun hyvän sanan, halaan kun tulee töistä. Jotain on ikäänkuin
avautunut. Kun hyvän antaa, niin hyvän saa.
Siitä erilleen muuttamisesta. Terapeuttini sanoi, että yksi vaihtoehto suhteen käsittelyyn olisi se,
että asutaan jonkun aikaa erillään, mietitään asioita ja tavataan säännöllisin välein ikäänkuin
treffeille puhumaan siitä, mihin tulokseen on tultu. Se voi olla hyvä lapsettomalle pariskunnalle,
mutta kun on lapset, on vaikea muuttaa eri asuntoihin. Sehän on kallistakin ja lapsilla on koulut
ja ystävät. Silloin jää ainoaksi ratkaisuksi yhdessäasuminen ja ongelmien selvittely kotona.
Ihanteellista silloin olisi, että molemmat antaa toiselle omaa aikaa miettiä ja irrottautua hetkeksi
arjesta. Ja jos saa lapset jonnekin hoitoon, otetaan myös yhteisiä hetkiä. Siitähän ei pääse minnekään,
että arki pitää pyörittää, vaikka tuska jäytää rintaa. Ja molempien on mielestäni oltava valmis
uhraamaan aikaa sille, että toinen voi hetkeksi irrottautua vaikka lenkille, että saa selviteltyä
ajatuksiaan. No tähän pitäis pyrkiä, totuus on monesti toisenlainen.
Rakkautta kaikille teille! Kyllä se elämä joskus voittaa.
MAHTAVAA NAISTENPÄIVÄÄ!
🌻🙂🌻

Vedin herneen nenään ehkä turhan nopeasti. Olen sellainen. On paljon kehittämisen varaa itsessäni, miten suhtautua asioihin ja varsinkin se reagointinopeus on aikamoinen, ihan oikeassakin elämässä. En vain kestä sitä, että joku epäilee minun huvikseni täällä kirjoittelevan kolmatta vuotta, kuin ei olisi parempaa tekemistä. Minulla todella olisi parempaakin tekemistä mutta en pääse ajatuksissani eteenpäin, ja siksi täällä kirjoittaminen on niin tärkeää.

Ja jos joku lukee ajatuksella mitä yritän sanoa, huomaa, että en halua ihmisten eroavan, vaan nimenomaan saamaan asiat selviksi. Jos kirjoituksista ottaa pelkät sanat "muuttakaa erilleen" tai "erotkaa", ei ole lukenut niitä ympäröiviä lauseita.

Toivon että jokainen pettämistä kokenut ja eropäätöksen kanssa painiva lukee nämä kirjoitukseni siis uudestaan, jos on näin luullut minun tarkoittavan. Eroamista kannatan ehdottomasti sillon, jos salarakkaasta ei päästetä irti, sillä satutetaan omaa puolisoa, verrataan "sinä olet huonompi, tämä uusi on parempi". Jne.

Jos puoliso yrittää, KATUU, näyttää sen teoissaan ja rakastaa, ja toinen on valmis yrittämään hänen kanssaan, silloinhan taistelu on varmasti kaiken arvoista - mutta sen näkee vasta vuosien päästä. Se joka luulee, että tähän menee vain kuukausia, on väärässä. Kaikilla on oma taustansa, suhteensa ja elämänsä. Mutta jokainen suhde alkaa alusta. Myös silloin asetetaan rajat, uudet rajat. "Minua ei saa kohdella näin". Tai "haluan enemmän hellyyttä". Kaikki on uutta, vaikka on vanhaa samalla. Mutta mikään ei palaa ennalleen, ei vaikka jatketaan yhdessä. Ja kaikki on taistelua, työtä, lopussa toivottavasti sen arvoista! 🙂

Tuuliakin tuossa kertoi, että vuoden jälkeen kaikesta tapahtuneesta on vielä ihan sekaisin, vaikka hyviäkin hetkiä on ja luottamusta tulevaisuuteen. Olen onnellinen Tuulia puolestasi, että olet jo noin hyvällä tolalla! Prosessi jatkuu yhä, mutta olet päässyt eteen päin, toivon niin että miehesi ei nyt mokaa vaan ymmärtää, ettei se ollut vielä tässä, ei lähimainkaan.

Ehkä pitäisi puhua enemmän omista kokemuksistaan, että ku olen niin ehdoton näissä neuvoissa, että tarkoitan juuri mitä minun olisi pitänyt tehdä, mitä olen oppinut, mitä olisin tehnyt toisin. Ilman että kukaan ottaa näitä asioita jonkun ulkopuolisen torvensoittajan toitotuksina, ikään kuin ei olisi omaa kokemuspohjaa.
Ei minua vihaisuus haittaa, vaan se, jos joku kokee etten olisi yhtä lailla oikeutettu keskusteluun joka on ihan yhtä lailla minun elämääni, vaikka menneisyydessä.

Ajatuksiin herättämistä olisin toivonut itsekin aikoinaan, jos joku olisi suoraan sanonut edes jotain, edes jotain mikä olisi laittanut silloin ajattelemaan, en olisi välttämättä tässä kasailemassa paloja uuteen elämään. Olisin ehkä onnellisesti parisuhteessa, miehen kanssa jota rakastan yhä ja jota kohtelin juuri niin kuin täällä moni kokee itseään nyt kohdeltavan miehensä toimesta. En silti tiedä olisinko tehnyt neuvojen mukaan, se on aina eri asia. Tärkeintä on ajatteluun pyrkiminen, sen aloittaminen.

Jos minulle olisi asetettu rajat ajoissa, olisin ehtinyt ehkä herätä ja olisimme taistelleet.

Jos mies ei olisi odottanut minun tekevän ratkaisua vaan olisi sanonut heti että nyt mietitään tahoillamme pari viikkoa eikä soitella, olisi sanonut ettei hyväksy tätä käytöstä minulta.. Tai kun hänen suhteensa paljastui, jos olisin vaan heti sanonut mtä tiedän ja etten ole odottelemassa, en suostu tällaiseen.. Jos ja jos ja jos. Ei voi tietää. Mutta näitä pettämisiä on ollut lähipiirissäkin niin paljon, kaikki toistavat samaa kaavaa, ja ihmismieli on kummallinen.. Se toimii niin että kun on menettämässä, pidetään lujaa kiinni eikä laiteta toista seinää vasten. Ja kun pitäisi laittaa juuri silloin. Ja sitten taas kun rajoja ei ole, pettäjä luulee olevasa kaikkivoipa ja jopa säälii puolisoaan. Ja kun rajat asetetaankin, yhtäkkiä kaikkivoipuus katoaa ja tilalle astuu menettämisen pelko. Sitten halutaankin kaikki vanha takaisin.
Sitä minä tarkoitan, että ensin pitää erota että voi palata yhteen - pitää olla menettämisen uhka. Ilman sitä se toinen ei kerta kaikkiaan tajua.

Lopulta mies teki ratkaisun koska kyllästyi pelleilyyni. Juuri kun tajusin haluavani vain hänet, hän alkoi itse käyttäytyä kuten minä. Huomasin kaikki merkit. Tiesin hänen ihastumisestaan, vaikka hän ei myöntänyt mitään. Hän oli prosessoinut tuon koko ajan jonka häntä roikotin epävarmuudessa, eroa johon ei pystynyt ilman toista naista. Hän teki kaken niin kuin minäkin, mutta ei tiedostanut sitä. Hän ei siis kostanut, hän yritti kaikin puolin pitää suhteen salassa ja kamppaili selvästi haluaako minut vai tuon toisen naisen. Lopulta hän ilmoitti kuukausien päästä, ettei enää rakasta minua.

Itkin ja paruin kaksi viikkoa. Kävin töissä, en enää yrittänyt pelastaa mitään koska tiesin että olin itse teoillani saanut tämän kaiken aikaan. Mies ei myötänyt suhdetta, vaikka minä supervalehtelija kyllä sen heti näin. Kun muutin kuukauden päästä pois, nainen muutti heti asuntoomme. Heillä oli ollut siis työpaikkasuhde. Kun aloin tehdä muuttoa, mies alkoi heti epäröidä. En kertaakaan sanonut että älä jätä minua, kysyin vain onko hän varma. Kun olin muuttanut ja uusi nainen asui siellä, mies soitteli perääni ja halusi puhua, käydä kahvilla.. Hän oli tehnyt mielestään virheen. Sanoin että hän oli tehnyt ihan oikein.

Olen yhä sitä mieltä että hän teki oikein. Meidän oli erottava, koska olin tehnyt niin paljon pahaa.
Se nainen olisi silti ollut siellä töissä, vaikken olisi koskaan ihastunut toiseen - mutta pettämällä ajoin miehen naisen syliin. Vai olisiko hän koskaan edes katsonut naiseen päin, ellen olisi pettänyt itse häntä? Näitä voisin pyöritellä ikuisuuden. Toivon silti ikuisesti etten olisi pilannut liittoani. Mikään syy, ei ole mitään syytä miksi pettäminen olisi hyväksyttävää. Aina pitää ensin erota. Mies oli pettänyt minua myös vuosia aiemmin ulkomailla, enkä tiennyt siitä kuin vasta ennen oman pettämiseni "oikeutusta". En siis hyväksy myöskään mieheni pettämistä, mutta hän ilmeisesti tarvitsi tuon uuden suhteen saadakseen voimia pääsemään irti minusta. En suosittele sitäkään kenellekään - mitään uutta ei voi aloittaa ennen kuin vanhoista asioista on päästänyt irti. Siksi pettäjien uudet suhteet - vaimo vaihtoon ja heti uuden naisen kanssa yhteen - ei toimi. Arki tulee aina vastaan ja vertailun voima on mahdoton..

Tässä "lyhyesti" tarinani, joka pitää kyllä paljon muutakin sisällään. Paljonkin. Mutta tämä kirjoitus selvennykseksi sellaisille, jotka epäilevät minun vilpillisesti kiusaavan muita ja kehottavan ihmisiä eroamaan. Minä en olisi missään nimessä halunnut erota, ja toivon että olisimme saaneet asiat kuntoon. Emme yrittäneet, jätimme kaiken vain olemaan emmekä puhuneet, emme käyneet pariterapiassa, lakaisimme kaiken maton alle.

Toivon niin hartaasti, että olisin itse hoitanut kaiken toisin. Pettäjä näkee itsensä myös uhrina, mikä on uskomatonta, mutta usein se on niin. Vain harvoin ihminen on niin paatunut, ettei näkisi toimissaan mitään vikaa. Mutta pettäjä oikeuttaa tekonsa jollain. Siksi myös salarakkaan sureminen ja hänestä yli pääseminen on aito tunne, joka kestää aikansa mutta loppuu kyllä. Sitä ei saa sallia, ei saa antaa olla yhteydessä häneen. Ja rajojen asettaminen, AIKARAJA sille, kauan toinen saa pohtia, on ehdottomasti vaan asetettava. Miksi pettää itseään ja olla laittamatta aikarajaa? Siksi että se satuttaa. Mutta miksi satuttaa itseään piinaavasti kuukaudesta toiseen kun näkee ettei toisella ole aikomustakaan tehdä päätöstä?

No, tämmöisiä asioita vain tuli mieleeni. Toivon ettei kukaan muu tee samoja virheitä, ja menetä mielenrauhaansa kymmeneksi vuodeksi kuten minä. Ei ollut tarkoitus Tuulia viedä keskustelua riidan asteelle tai suunnata huomiota itseeni. Tämä keskustelu on ihan muuta varten.
Joten hedelmällinen keskustelu jatkukoon!
🙂🌻

Tunturisopuli,
hyvä, kun kirjoitit elämästäsi laajemmin, ymmärrän nyt tilannettasi eri tavalla. Tarkoitukseni ei ollut loukata, pyydän anteeksi, jos niin tein. Eiköhän me kaikki olla saatu riittävästi ikäviä fiiliksiä ja ahdistusta, joten ei lisätä niitä enempää.
Tiedän mitä on petetyksi tuleminen, tiedän myös mitä on pettää. Ja tiedän sen, miten kauan voi kestää tunnetasolla päästä irti toisesta suhteesta. Uskon, että lopun elämäni käyn tavalla tai toisella näitä kokemuksiani läpi, käy tässä parisuhteessa nyt sitten miten hyvänsä. Toivon sinulle ja kaikille meille parempaa tulevaisuutta ja ennen kaikkea VIISAUTTA tehdä oikeita valintoja tämän lyhyen elämäntaipaleen aikana.
😍

tunturisopuli kirjoitti 9.3.2012 13:53

Jos joku lukee ajatuksella mitä yritän sanoa, huomaa, että en halua ihmisten eroavan, vaan nimenomaan saamaan asiat selviksi. Jos kirjoituksista ottaa pelkät sanat "muuttakaa erilleen" tai "erotkaa", ei ole lukenut niitä ympäröiviä lauseita.

Toivon että jokainen pettämistä kokenut ja eropäätöksen kanssa painiva lukee nämä kirjoitukseni siis uudestaan, jos on näin luullut minun tarkoittavan. Eroamista kannatan ehdottomasti sillon, jos salarakkaasta ei päästetä irti, sillä satutetaan omaa puolisoa, verrataan "sinä olet huonompi, tämä uusi on parempi". Jne.

Jos puoliso yrittää, KATUU, näyttää sen teoissaan ja rakastaa, ja toinen on valmis yrittämään hänen kanssaan, silloinhan taistelu on varmasti kaiken arvoista - mutta sen näkee vasta vuosien päästä. Se joka luulee, että tähän menee vain kuukausia, on väärässä. Kaikilla on oma taustansa, suhteensa ja elämänsä. Mutta jokainen suhde alkaa alusta. Myös silloin asetetaan rajat, uudet rajat. "Minua ei saa kohdella näin". Tai "haluan enemmän hellyyttä". Kaikki on uutta, vaikka on vanhaa samalla. Mutta mikään ei palaa ennalleen, ei vaikka jatketaan yhdessä. Ja kaikki on taistelua, työtä, lopussa toivottavasti sen arvoista! 🙂

Kuinka osuvasti sanottu ja luulen, että kukaan, joka ei ole kokenut tätä omassa elämässään, ei voisi paremmin tätä sanoa! Monesti luullaan, että "kyllä tämä tästä", niin minun miehenikin aluksi luuli, -myöhemmin pariterapiassa myönsi, ettei olisi kuunaan päivänä uskonut, että tämän uskottomuusasian kanssa menisi "näin kauan." Omasta kokemuksesta sanoisin, että vuosi ei riitä vielä mihinkään, toinen vuosi menee toipuessa ja kolmannessa katotaan, että oikeasti, onko meistä jatkamaan yhdessä!!! Vaikka kuinka oikoisi ja tekisi mitä, niin jos AIDOSTI halutaan selvitä, niin ihan helvetinmoinen työ on!! Ja sen matkan varrella monesti epäilee, että onko tässä mitään järkeä, paljon riippuu juuri siitä PETTÄJÄ puolisosta, onko hän valmis tekemään isojakin
uhrauksia: hänen on todellakin näytettävä, että hän katuu ja HALUAA jatkaa!! Meillä ainakin oli näin!! En olisi tässä nyt, jos mieheni ei olisi pyytänyt anteeksi, yrittänyt tehdä minun oloni niin hyväksi kuin maddollista ja siltikin olotila oli SIETÄMÄTÖN!! Ei voi sanoin kuvata, kuinka paskalta tuntuu kuulla, että miehellä on ollut vuosien salasuhde, mikä sitä olotilaa sitten lieventää muu kuin se että toinen KATUU? ja siltikin katumuksesta huolimatta toinen saa paskaa silmille. Ja pettäjä vaan menee ja kestää itkut ja huudot, koska on valintansa tehnyt, haluaa pitää vaimonsa. Meillä ei ainakaan enää salarakasta ajateltu, koska todellakin laitoin miehen niin koville. Joskus on hyvä lyödä se NYRKKI pöytää ja olla vihainen ja todella katkera! Petetyllä on se oikeus ja tunteitten pitää antaa TULLA!

Miksi pettää itseään ja olla laittamatta aikarajaa? Siksi että se satuttaa. Mutta miksi satuttaa itseään piinaavasti kuukaudesta toiseen kun näkee ettei toisella ole aikomustakaan tehdä päätöstä?

Just tässä pn se, jolloin viimeistään pitäisi se nyrkki lyödä pöytään! Te petetyt olette arvokkaita, olette tulleet kusetetuksi monen montaa vuotta, miksi ihmeessä teidän pitäisi olla hiljaa ja odottaa, mitä aviosiippanne päättää? Parisuhdeterapiassa meillekkin sanottiin, että pitäisi keskustella asioista "rAUHASSA", mutta harva petetty osapuoli kai on rauhallinen ja jos on niiin, olen sitä mieltä, että pitäisi oikeasti "räjähtää" ja sanoa asiat niin kuin ne ovat..

Eiköhän sillä petetyllä ole oikeus kertoa pettäjälle, kuinka vihainen, loukattu hän on? Ja eikö ole oikeus sanoa, että en kestä tätä enempää? Miksi petetty laitetaan vielä kärsimään lisää? Kun käry käy, eikö sen jälkeen pitäisi aika pian päättää, kumman kanssa jatkaa? Kun tämä on siltikin vaikeaa, vaikka se pettäjä valitsisi vaimon... siltikin jatko on äärimmäisen vaikeaa, taistelua, päivästä toiseen. Vaikka se pettäjä on valinnut minut ja vannoo rakastavansa, silti jatkaminen on vaikeaa. Monet kupat käydään yhdessä ja takapakkia tulee, katkeruutta ja kyyneleitä, mitä se sitten on jos pettäjä jahkailee, kumman kanssa jatkaisi???
Jos pettäjä jahkailee päätöstään, niin siinä vaiheessa pitäisi pettäjän muuttaa pois. Hänen, joka ei tiedä, mitä haluaa.... on väärin jäädä, minusta. Pitäisi tajuta, että jäämällä loukkaa entistä enemmän petettyä.

tsemit kaikille 🙂🌻