En väitä että elämä olisi pelkästää kauheata kaaosta, sirkusta, väkivaltaa ja veren roisketta – vaikka se siltä usein näyttää. Minun ongelmani on etten tunne saavani mahdollisuutta käydä depattia kenenkään kanssa niin, että saisin tyydytystä keskustelusta. En löydä ketään joka ei heti kohta tuntisi tarvetta takertua mihin tahansa lillukanvarteen puheen kääntämiseksi turvallisille vesille, rauhallisiin, seisoviin vesiin pois kaikesta ahdistavasta ja vaikeasta, raskaasta.

Suuri osa ihmiskunnasta käyttää kaiken tarmonsa paneutuakseen mahdollisimman syvälle kaikkeen muuhun kuin siihen, mitä oikeasti on olemassa. Ihmisiset kehittävät aivan järjesttömän määrän substanssiosaamista harjoittamaansa ammattiin, ettei vain yksikään valtavirran keskivertohyminästä poikkeava ajatus pääisisi häiritsemään vaivoin ylläpidettyä sisäistä tasapainoa.

Mitä se ihmistä auttaa jos hän tietää kaiken ihmiskunnan tähän asti keräämästä tiedosta nanotekniikasta, sellun liottamisen prosesseista, säärihaavan hoitotekniikoista jos hän ei tiedä mitään ympärillään elävien ihmisten elämästä, ilosta, kärsimyksestä tai omasta itsestään.

Ennen vanhaan ihmiset toimivat toistensa peileinä. Keskustelua käytiin pitkälle siksi että saataisiin tietää jotain itsestään ja maailmasta jossa eletään. Nyt ollaan saatu perusteellisen tarpeekseen KAIKISTA toisista ihmisistä eikä kukaan tunnu enää haluavan tietää yhtään mitään ellei se koske työtä, leipää tai rauhan säilymistä.

Meillä kuitenkin olisi varaa alkaa puhua paljon ja suoraan. Se olisi todellista anarkismia tässä yhteenpuristettujen huulien ja epäluuloisten silmien maailmassamme.