Tuo äskeinen kirjoitus..... saa selvää, eikä sitten saakkaan. Mitä yrität sanoa ja kelle??? itsellesikö??? Minulle tulee tunne, että elämässäsi kaikki on mennyt huonosti, onko näin kyselee silti toivoa ylläpitävä pikkuruinen akan retkale.

Juuri tänään tulit mieleeni, ahsujne.

Minun täytyi tulla katsomaan mitä uutta auringon alla. Ja yllätys, yllätys - juuri tänään olit kirjoittanut minulle, vaikkakin pohjimmainen motivaatiosi kirjoittaa on tietysti pyrkimys itsesi ymmärtämiseen.
Siinä, että nämä kaksi asiaa, sinun kirjoituksesi ja minun tulemiseni keskusteluryhmään pitkästä aikaa juuri samana päivänä - eikö siinä ole jotain kohtalonomaista?

Tuo oli vain aloitus, ei sille sen enempää arvoa.
Olen ilmeisesti niin suppeasanainen, että olen viljellyt kohtalo-sanaa liikaa. Tuskin minä mihinkään kohtaloon uskon, ainakaan siinä merkityksessä kuin raamatussa kirjoitetaan - päiväsi ovat luetut.
Se, että seitsemänteen polveen asti tekosi vaikuttavat - se on totta.
Itse olen tänään yhtenä lenkkinä neljän elävän polven ketjussa ja viides polvi - jo kauan haudan povessa maannut - on elävänä lapsuuteni muistoissa.
Se on rikkaus, jonka vasta nyt hiljalleen ymmärrän ja sen, miten me tahtomattamme, tai tahtoen, tai ymmärtämättämme kokonaisuuksien merkitystä, siirrämme eteenpäin.
Ymmärrys tulee hitaasti jos on tullakseen.

Elän nyt elämässäni muutoksen aikaa. Joudun pakosta prosessoimaan tätä kulunutta puolta vuosisataa ensimmäisistä muistikuvistani alkaen tähän viheliäiseen päivään asti, jota elän juuri nyt. Tämä on nyt vain käytävä läpi ja jos läpi ei pääse, jäänen sitten tähän - olkoon se sitten itsesääliä tai vaikkapa kohtalon ivaa!

Ensimmäinen muistikuvani elämästäni on, kuinka vienankarjalainen, vanha ukkini kiikutti minua polvellaan. Tiedät miten ukki kiikuttaa pientä lasta; jalka toisen päällä ja pikkuinen siinä toisen jalkaterän päällä käsistä kiinni pitäen.
Ukkini saattoi jopa laulaa jotain ljuuli ljuuli ljuuli lastu...Tai suomalaisittain körö körö kirkkoon...
Olin tuolloin parivuotias. Olenkin miettinyt, voiko kaksivuotiaasta asti muistaa elämäänsä elämää?
Muisto on kuitenkin niin kirkas, että uskon sen todeksi. Ukkini kuoli pian sen jälkeen.

Kehotit minua kuuntelemaan sitä ääntä, joka viisikymppisestä lähtee. Että se on kaunis. Kyllä minä kuuntelen. Koko ajan herkemmin korvin. Kuuntelen itseäni, niin kuin sinäkin teet. En syytä muita ihmisiä oman elämäni pettymyksistä. En enää.

Oli aika, jolloin mielelläni syytin nyt jo edesmennyttä äitiäni siitä, kuinka hän oli kohdellut minua väärin.
Olen sitä mieltä, että tässä sukupolvien ketjussa, jossa minulla on onni elää, on myöskin jokaisella oikeus syyttää, jos se hetkellisesti helpottaa. Nimitttäin tulee aika, jolloi huomaa ja antaa itselleen anteeksi.

Kupla puhkeaa

Kumarran ja kopsautan kantapäitä puoleesi, Riski. Kirjoitatko kysyäksesi minulta, onko elämässäni mennyt kaikki huonosti, kuten sinusta vaikuttaa käyneen? Haluaisitko kuulla kauhukertomuksia elävästä elämästä? Oletko kuin 1500-luvulla elänyt lontoolainen, joka kärsimättömänä kiirehtii todistamaan muiden lontoolaisten joukossa giljotiinin reunustalle veren roisketta kerettiläisen irtoavasta päästä?

Jos kaipaat kauhukertomuksia, lue aamun sanomalehti. Jos haluat puhua toivon ylläpidosta ja sen tärkeydestä äärimmäisissä oloissa, lue keskitysleirikertomuksia. Jos hätä ja avuttomuus, oksennnusrefleksiin pakottava arkirealismi tai mykkyyteen sortava Estonia kiinnostavat sinua, palaa lukemaan vaikka Dickensiä.

Pahimpienkin tapahtumien keskellä tieto toivon olemassaolosta on välttämätön. Jumaluskot perustavat taivasuskon läheistensä menettäneiden toivoon jälleennäkemisestä. Hautajaisissa omaiset ovatkin hyvin herkässä tilassa. Jos seremonian toimittaja yhtään kiirehtii seppelten laskua tai pomppii sinne tänne kelloaan vilkuillen, surijat loukkaantuvat sydänjuuriaan myöten.

Oletko potenut koskaan maailmantuskaa? No arvaan että olet, edes ohimennen. Erakkona minulla on aikaa tuhlata tuntikausia aamun lehtien selailuun ja loppupäivä muuhun loputtomaan aineistoon maailman tapahtumista. Ajanmittaan minua on alkanut kouraista yhä syvemmältä nämä lukukokemukset. Tuntui pahalta mm. saada käsiini ja lukea väitöskirjaa sosiaalitoimesta. Se kertoo sadastaneljästäkymmenestä tuhannesta alle 30-vuotiaasta, jotka vajoavat ikiköyhyyteen, kurjistuvat ja syrjäytyvät. Väitöskirjaan sisältyi väite, ettei suomalainen ”hyvinvointivaltio” tunnista ihmisten, etenkään nuorten henkilökohtaista tragediaa.

Tunnen merkit. Kasvava pahoinvointi itsensä ulkopuolisista asioista edeltää usein masennusta, psykoosia tms. Katsoin unettomuuttani dokkarin poliisin yövuorosta Salossa. Siinä viisivuotias pakeni väkivaltaa alastomana kylmään yöhön, mm. Eläkkeelle jäävä poliisi neuvoi tulokasta, ettei saa murehtia, eikä jäädä ajattelemaan näkemäänsä kurjuutta.

Loppuyön ajattelin sitä – ettei saisi surra, murehtia, ajatella mitään. Pitäisi porskuttaa, naureskella ja iloita, lauleskella ja nähdä unia suurista kalaparvista uimassa muikkuverkkoon.

Turhaa kai tännekään on mitään kirjoittaa, parasta kai palata tallettamaan kaikki kauhu omaan sydämeen. Kun sydän on tarpeeksi täynnä, se kai sitten posahtaa.

Ei taida tämä kupla (pidetään silmät kiinni, niin mitään ei ole olemassa) minun eläessäni poksahtaa. Emme ole ihmiskuntana kypsiä katsomaan avoimesti ympärillemme

täällä näemmä pohditaan asioita yleisemmällä tasolla, vai ymmärsinkö väärin

Loppuyön ajattelin sitä – ettei saisi surra, murehtia, ajatella mitään. Pitäisi porskuttaa, naureskella ja iloita, lauleskella ja nähdä unia suurista kalaparvista uimassa muikkuverkkoon.

Ei saa tunteita osoittaa ei. Jokavälissä ollaan tarjoamassa mielialalääkkeitä, niinkuin ne olisivat jokin ratkaisu alkuperäiseen ongelmaan.Onkohan joku muuten saanut hoidettua ongelmansa turvautumalla lääkkeisiin?

Turhaa kai tännekään on mitään kirjoittaa, parasta kai palata tallettamaan kaikki kauhu omaan sydämeen. Kun sydän on tarpeeksi täynnä, se kai sitten posahtaa.

Jos päästäisit ulos ne omat henkilökohtaiset kauhusi sydämestäsi, niin voitaisiin auttaa ehkä paremmin.Maailman ongelmat ovat liian laajoja näin pienellä aivokapasiteetilla hoidettaviksi.Kun on välillä pienemmätkin.

Ei taida tämä kupla (pidetään silmät kiinni, niin mitään ei ole olemassa) minun eläessäni poksahtaa. Emme ole ihmiskuntana kypsiä katsomaan avoimesti ympärillemme

Saattaapi olla niin, että näinä aikoina minulla ainakin pyörivät mielessä omat ongelmat, vaikkakin yritän sivuuttaa ne tulemalla tänne sekoittamaan pakkaa.
🙂🌻 kukka Sinullekin t: kypsynyt

Tuo jo vähän selvensi. Kerro sinä vain maailmastasi. Minä tavallinen maan matonen en vain käsittänyt kaikkea, kun ollaan niin jalat maassa, niin jalat maassa..... Elämässä tapahtuu paljon ja minäkin olen nähnyt paljon työssäni monenmoista. Olen kai jo puutunut ja turta, kun en voi kaikkia auttaa, vaikka tahtoisinkin. Yritän tosiaankin katsoa elämää valoisalta puolelta ja välillä se ei onnistu. Sitten syöksähdän johonkin kammiooni ja tulen sieltä ulos entistä ehompana. Minä olen päättänyt, että elämä on mukavaa, vaikka täällä onkin sotia ja pahaa oloa. Olen aidosti sitä mieltä, että sinun pitäisi kirjoittaa kirja. Sinussa on ainesta, ihan tosi, tai sitten perustaisin sinuna jonkun ajattelijoiden kerhon. Jotain sinun pitäisi tehdä tuolle taidollesi. Olet varmasti herkkä tyyppi. Minä olen herkkä ja sen vuoksi kuljen näillä kanavilla ja huomaan, miten paljon ihmisillä on hätää ja murhetta. Ehkä silti tuotan myös iloa ja ajattelemisen aihetta liikkuessani täällä. Sinäkin tarrauduit piskuiseen kirjoitukseeni, kuin täi tervaan. Kirjoita taas, niin minä muiden mukana saan ihmetellä kirjallista kykyäsi ilmaista asioita verhoillen, vihjaillen ja hämmästellen. Odotan mielenkiinnolla uusia asioita....

Älä suutu jos olen ankara, Riski

Hän on varmaan nuori, ajattelin, koska toivoo minulle kuolemaakin pahempaa. Kirjoita kirja, sanoo eikä tunne vastuuta vaikka se kävelisi lyhtypylväänä suoraan päin näköä. Ajattelee että minulle olisi siinä jotain lisäarvoa, että kekkaloisin kirjallisilla kokkareilla kaula korkealle kurottaen muiden lihavien ja ”kaiken nähneiden”, petollisten kissojen kanssa ja kokkareiden jälkeen oopperakellarissa iskisin haarukkani sisäfilepihviin ja jo sillä matkalla, kun haarukka lautaselta nousee kohti rasvassa uivia huuliani, ehtisin ajatella että hyvinhän täällä Suomessa asiat on, kohta otan taksin ja ajan Kosmokseen ja juon itseni känniin.

Mistään kirjallisista lahjoista ei voi puhua, koska en saanut sinultakaan mitään vastakaikua niille sadalleneljällekymmenelletuhannelle alle 30-vuotiaalle nuorelle, joiden elämä on osattu tuhota kehtoonsa. Koetan vääntää rautalangasta. Oletko koskaan katsonut murrosikäisen unelmoiviin silmiin? Oletko koskaan tavannut nuorta aikuista, joka katsoo sinua kuin kuolemaisillaan oleva vanhus sänkynsä pohjalta? Ajattele ääretöntä tähtitaivasta maailmankaikkeutena. Ajattele 140.000 ääretöntä maailmankaikkeutta peräkkäisinä tai rinnakkaisina miljoonien muiden maailmankaikkeuksien joukossa. Ajattele yhtä nuorta yhtenä maailmankaikkeutena.

Kiikutan sinut nyt korvasta vanhan kirjan luo, jossa jo parituhatta vuotta sitten osattiin sentään se kirjoittaa, että se, minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle. Se on ankara uhkaus, mutta ei ole montaakaan vuosikymmentä kun tässä valtiossa oltiin perustamassa hätätilahallitusta 70.000 työttömän takia.

En saanut sinulta mitään vastakaikua siihenkään täkyyn, joka valvotti minua koko yön. Siinä vanhempi konstaapeli opasti nuorempaa, ettei saa välittää, ei saa murehtia eikä varsinkaan ajatella. Nimittäin jos poliisi ajattelisi, siitä väistämättä seuraisi jotain ja voisi jopa käydä niin, että hän luppoaikanaan menisi kysymään ”poliisin vanhalta tutulta” , miten tämä voi ja mitä kuuluu tänään.

Yritin sillä esimerkillä ilmaista hätäni siitä, että tämä oppi ohjaa kasvattamaan piittaamattomuutta ja kovuutta. Se kehottaa jakamaan itsensä työ- ja vapaa-aikaminään. Kukaan ajatteleva ihminen ei voisi suostua sellaiseen, itsensä ambutointiin.

Ja mekö muka emme kestä, jos välitämme. Höpöhöpö. Me kestämme pakkasta, tuulta ja sadetta, valvomista ja ankaraa työtä, jos olemme varmoja, että se tuottaa tulosta ja tyydytystä.

Ehkä pitäisi palata vielä vanhaan Englantiin. Pyöveli käytti mustaa huppua henkilönsä salaamiseen. Ehkä poliisienkin pitäisi alkaa käyttää mustaa hiippalakkia osoitukseksi siitä, että ”ammatti pakottaa tämän hatun kantajan piittaamattomuuteen ja kovuuteen”. Toisaalta, tasa-arvon takia, mustia hiippalakkeja pitäisi jakaa sitten vähän muillekin ammattialoille ja niiden luku, tarkemmin ajatellen, on niin valtava että oikeastaan olisi paras pukea koko kansa mustiin hiippoihin. Ehkä sitten voisi onnistua vanha temppu ihmisen löytämisestä lyhdyn avulla.

Hei

Mielenkiintoista, kerrassaan. Näin joulun alla ja tällä elämän asenteella en voi antaa sinulle vastausta. Olen pahoillani, mutta minun on mahdotonta tehdä se, koska se mitä kirjoitat on totta. En voi kieltää niitä vääriksi tiedoiksi, koska pohjimmiltani myös itse näin ajattelen. Olen nähnyt paljon tuskaa, itkua, ahdistusta, mielisairautta, hulluutta, välinpitämättömyyttä, vanhempia, jotka ovat lapsia aikuisen ruumiissa. Olen kasvanut maailmassa, jossa kuitenkin olen kestänyt, jotenkin. Olen tiellä, joka oli minulle säädetty ja siinä olevat tapahtumat ovat muovanneet minusta tälläisen. Olen niin sanotusti hyvä tulos tässä joukossa. Olen vahva ja herkkä yhtaikaa.

Kuitenkin iloitsen tästä kaikesta. Olen iloinen, että olen selviytynyt, koska mikään ei olisi pahempaa, kuin että menettäisin järkeni. Haluan mennä pää kirkkaana ja kun olen tarpeeksi pahassa paikassa, tiedän, että vain minun täytyy selviytyä, ei sen enempää. Suuri kirja johon viittasit, on kirja, jota luetaan monen silmin. Vain me, jotka sen avaamme, annamme merkityksen siihen tekstiin. Minä en sitä kirjaa ole paljon selannut, mutta voi kuule, minä tiedän, ettei minun tarvitse olla yksin hätäni keskellä. Se on todistettu niin monta kertaa. Minun ei tarvitse toitottaa vakaumústani kellekkään. Minun ei tarvitse kuulua joukkoihin, ollakseni parempi ihminen. Kenenkään ei tarvitse tietää, että sielussani on toivo, että minun kanssa kuljetaan tällä matkalla ja se tuo onnen tässä arjessa minulle. Siis, hyvää joulua sinulle ja kirjoita taas.

Kuun pimeä valossa kylpee

Pimeä puoleni jysähtää esiin heti, kun kirjoitan siltä istumalta, suoralta kädeltä. Sanon mitä sylki suuhun tuo, oudosti tuohtuneena, vihoissani, salavihaisena kuin ihminen jolla ei ole rakasta, saati salarakasta. Puhuessani – yhä harvinaisempaa, onneksi, - hyökkään tuttuun tuulimyllyveikkoon samaistuneena vihollista vastaan koko lonksuvalla asearsenaalillani, kuhmuisessa haarniskassa, puumiekka ojossa, päässä väärin päin keikkuva silmikko ravassa.

Ollakseni suhteellisen rauhallisin mielin minun pitäisi miettiä edes pari päivää, ja sanoa sitten jos sanottavaa jää. Sekin mitä sitten sanon, on vain yksi ”järjettömän luontokappaleen” kyklooppinen näkökulma, ohut viipale, tyytymättömyyden aihe sekin.

Vastuu painaa ajatellessani Viola albaa ja Riskiä, jotka eivät ansaitse tulla loukatuiksi. Molempia olen tarttunut kädestä Hannun ja Kertun noita-akan raivolla ja ollut oitis johdattelemassa kuun pimeälle puolelle katsomaan, lapsi parat. Kun he eivät tule mukaan, petyn ja puran raivoani sellaisin sanakääntein kuin ”taivutan rautalangasta”, ”vien korvasta”.

Sosiaalisessa omassatunnossa on samat lainalaisuudet kuin lahkouskovaisuudessa. Marginaaliuskontoon hurahtanut joutuu ylläpitämään järjenvastaisia uskonnollisia arvoja puhuttamalla itseään päivittäin ja vakuuttelemalla itselleen olevansa nyt oikealla tiellä. ”Vain meidän tavoin” ajattelevat pääsevät taivaaseen, ja sitten (hyvää tarkoittaen) ”kunpa meitä olisi enemmän, kunpa ihmiset huomaisivat ja pelastaisivat itsensä” jne. Vaikka järki yrittää kuiskutella ja asettaa epäilyksenalaiseksi pahimpia järjettömyyksiä, se hiljennetään armotta.

Räikeä epätasa-arvo, köyhtyvät köyhät, syrjäytetyt, asunnottomat, puoli miljoonaa työtöntä ja miljoona leikkausjonossa ja hoitoa vailla olevaa ovat kyllä, ah, näkyvillä, mutta epämukava sisäinen ääni voidaan tukahduttaa konsulttien ahkerasti lanseeraamilla ”oikeilla ja – huomio huomio - terveillä suhtautumistavoilla”, koska mitäänhän ei ole tehtävissä ja politiikka on kompromisseja ja hidasta kehitystä ja yhteiskuntarauhahan on kaikkein tärkeintä. Loppu voidaankin kuorruttaa ikiaikaisuuteen: Köyhät ovat aina keskuudessamme, pitää oppia suhtautumaan oikein ja saada omassa elämässä vaakakupit tasapainoon hyvän ja pahan välillä.

Vallan vaiheilla -ohjelmassa Hyssälä lupasi ottaa hallinonalalleen vastuun siitä ettei sosiaalitoimistossa asiointi suju. Sosiaalityöntekijä puolestaan sanoi joutuvansa toisaalta säästövaatimusten ja toisaalta asiakkaiden tarpeiden ristituleen (syytönhän hän tähän on). Kumpikaan ei puhunut tämän "seurakuntatalon" (hallinnonalan) romuttamisesta, tarpeettomaksi tekemisestä, nollatoleranssista. He pitivät lahkoa (= sosiaalivirastoa) ikiaikaisena ja puhuivat vain ylläpidosta ja ehkä parannuskeinoista, lievistä helpotuksista.

Miten tällaisessa maailmassa voi luoda yhtään selvää ja kirkasta ajatusta? Tämäkin yritys lähestyä todellisuutta päätyy kuivaan suihkuun, hanasta ei tule vettä.

Tervehdin Teitä, kaikki yksinäiset, sairaat, surulliset, päähänpotkitut, kaikki tunti kerrallaan -elävät, tulevaisuuden kadottaneet, teitä köyhät, jotka jouduitte tänäkin jouluna rypistelemään sanomalehteä kun vessapaperiin ei ollut rahaa, Teitä tervehdin kaikella käsieni väliin mahtuvalla rakkaudella ja myötätunnolla. Lahjaksi annan sanoiksi taipumattoman tunteen avaruuden ääntä ja kohinaa, siinä me olemme yhtä.

Otit sormesta kiinni, tunnustellen, joko lienee kyllin pulska syötäväksi. Hannun ja Kertun noita-akan raivolla halusit syödä.
Nielaista vaan, kuten teetkin kaiken aikaa.

Alat kyllästyttää minua,ahsujne.

Koukkuun saat sen kaltaisen ihmisen, joka haluaa pohtia yleisemmin, mutta myös omalta kannaltaan - sitähän tämä tietysti on sinunkin kohdallasi
- haluat vaan vetää kaikki sfäärit mukaan,ja tavallaan ise piiloudut niiden taakse.
Eikö se jo tyydytä valtaisaa egoasi, että sinun runsaudestasi innostutaan!

Tottahan on ja voin sen sanoakin, että tyypilliset - auttakaa - neuvokaa - onko kohtalotovereita - jne.kaikkinen kukkasineen ja merkkeineen ja kirjoitusvirheineen - eivät saa innostumaa, edes sinua.

Elämä on rakennettu tuulien kulkuteille

Minulla on, Viola alba, ollut huono kausi. Tradolan Retard -nimiset morfiinijohdannaiset eivät ole pitäneet kipuja loitolla, mutta pään ne tehokkaasti samentavat. En saa itsekään tolkkua itsestäni. Yritän vältellä katsomasta omaa napaani pohtimalla, miksi tässä tuntemassani maailmassa on näin kamalaa.

Olen ollut välillä sitä mieltä ettei täällä ole toivuttu luokkasodan eikä hävittyjen sotien traumasta. Miksi muuten täällä niin leppymättömästi vihataan huonossa asemassa olevia? Miksi täällä häpäistään ihmisiä? Miksi rangaistaan niin kohtuuttomasti sairaudesta, köyhyydestä, työttömyydestä? Miksi suuri osa kansasta ei saa koskaan tuntea olevansa tämän maan kansalainen? Joskus tuntuu että olen juuri käsittämäisilläni, mutta hetken kuluttua olen jo vastakkaista mieltä. Olen kyllä lukenut Habermasit, Faucoultit ja kuunnellut kaikki eurooppalaiset puheenvuorot, muun muassa, mutta sydämessäni en ole vakuuttunut.

Joskus olen kirjoittanut tänne kuunneltuani äärimmäisen teatraalisia oopperoita tai synkkiä sinfonioita (nekin auttavat joskus unohtamaan kivun) ja ne varmasti vaikuttavat kirjoituksieni sisältöön. En kuitenkaan tule hullua hurskaammaksi mistään.

Olet siis kyllästynyt minuun. Et ole ainoa. Itseänikin oikein oksettaa, sillä tuulella ollessani.

Taas minä, siis minä annan kommenttini, vaikka, kuten sanottu, en aina ymmärrä kaikkea kuitenkaan, edellä kirjoitetusta. Mutta, ei sentään, minä ymmärrän elämän tuoman tuskan, joka on avautunut sinunkin eteesi , joka pohdit elämän totuuksia verhojen takaa. Etkö uskaltaisi tulla ulos sieltä jostain, vaikka kipu vihloo sisintää. Ymmärrän sinua kuitenkin. Luen sieltä rivien välistä sinusta jotain sellaista, joka kertoo ihmisestä, elämänsä vaikeassa tilanteessa. Tuskin kaikki on menetetty, tuskin. Koskaan ei kukaan ihan kokonaan ole sitä, mitä ilmoille huutaa. Taisit hätkähtyä edellisestä kirjeestäni. Olet ihmeissäsi, kun puhun kanssasi samaa kieltä. Asun vaan eri maassa, kun sinä. Sen vuoksi välillämme on matka, johon kuluu paljon aikaa, kulkiessamme sitä. En ole kyllästynyt sinuun- siis kirjoita taas.

Elät siis kivun keskellä.
Tulen surulliseksi.

Kullakin meillä on kipumme, fyysiset tai psyykkiset.
Vanha isäni sanoo - toisen kipu on kivessä - tarkoittaen miten emme pysty asettumaan toisen asemaan, olkoon se sitten vaikka kipu.
Kerran jouduin pyytämään isääni viemään minut sairaalaan yllättävien, kovien kipujeni vuoksi. Matkaa oli noin kolmekymmentä kilometriä.
Matkan aikana hän totesi - ethän taida niin kovin kipeä ollakaan, kun pystyt noin hiljaa istumaan.
Hän ei ymmärtänyt, että vain hiljaa ja keskittyneenä pystyin kestämään sen matka.

Tämä sama ymmärtämättömyys pätee kaikkeen tässä pahassa ihmiskunnassa. Tässä välinpitämättömässä yhteiskunnassa. Kuka välittää ja mistä ja kenestä? ja vieläpä ihan OIKEASTI!
Mistään yksityiskohdista ei kannata kirjoittaa; jokainen joka seuraa aikaa, tietää mitä tarkoitan.

Ihmisen itsekkyydellä ei ole rajoja. Kun tarkemmin tarkastelee ihmisolentoja, joutuu toteamaan, että hädän hetkellä ihmiset ovat kuin rotat, jotka ensimmäisenä jättävät uppoavan laivan(uppoava laiva voi olla vaikka lähimmäinen).
Ihmiset ovat suuria, lihavia, kuvottavia rottia. Ja jokainen ui varmasti omaan suuntaansa toisistaan välittämättä.

En luota enää ihmisiin.
Elämä on opettanut, että ihminen on ihmiselle susi ja kun sutta lähdet karkuun tulee karhu vastaan.

Ihminen – ei meren mutaa

Teille jotka luitte HS:n uudenvuoden aaton kirjoituksen ”Mieltä painava vuosi” tarjottiin laimeaa litkua. Jutussa apteekissa tavattu nainen oli ”kuin kiihkeä peluri... unohtui kyselemään minulta irvokkaasn rehvakkaasti...” Uskomatonta! Että tällainen kuvaus epätoivoon ja hätään vajonneesta ihmisestä, kuin kasinotalouden keinottelijasta tai kuin petoksiin hurahtaneesta kassanhoitajasta!.

Onhan markkinat. Tai – kuten jutun kirjoittaja sanoi – kyllä koira koiran tuntee. Minunkin päälleni toki voi vaikka oksentaa, mutta en ole tuntenut itseäni koiraksi ikinä. Koira leikuttaa häntäänsä ja haluaa tulla ruokituksi ja isännöidyksi, olla osa laumaa ja siihen koiran miellyttämisen tarve loppuukin.

Tapasin 70-luvulla naisen joka uskoi pystyvänsä erottamaan katuvilinästä ns. taistolaiset. Kysyin millä perusteella, palestiinalaishuivinko takia? Ei, nainen sanoi, taistolaiset kävelevät, liikehtivät ja katsovat aivan tietyllä tavalla. Ajattelin naista. Mielestäni hänellä oli ehkä tarve nähdä elämää mieluummin korteista kuin siitä, mitä oikeasti on olemassa.

Ilmiö (kyllä koira koiran haistaa...toimii kuin taika") on tuiki tavallinen ja liittyy ihmeiden odotteluun, taikaan ja taikauskoon. ”Ihmeen” odottajassa tapaa aina saman syndrooman: jotain selittämätöntä, taikaa on, mutta mitään konkreettista, ei, paitsi kenties Valamon Konevitsan ihmeitä tekevä ikoni (uskokoon ken tahtoo). Taivasuskoa, yhtä kaikki, uskoa ilman tietoa.

Ihmeitä ei ole. Vain siirappisissa valituissa paloissa. Ihme kyllä tarvittaisiin, että jonkinlainen ymmärrys pääsisi edes höyhenellä koskettamaan sekoitettuja mieliä. Sellainenkin sanahirviö kuin ”mielenterveyskuntoutuja” joka saattaa tarkoittaa ihmistä – tai sitten meren mutaa kuten Ruandan verilöylyssä - on syntynyt määrittämään ihmisiä, joilla on pokkaa tunnustaa heikkoutensa ja haavoittuvuutensa, surra ja itkea, reagoida.

Kymmenen vuotta sitten kävin Peijaksen sairaalassa tapaamassa nuorta, joka oli otettu suljetulle osastolle sen selvittämiseksi, miten vakavasti hän on sairas. Poika puhui lakkaamatta ja paljon, kiihtyneenä ja peloissaan. Tapaamisen loppuvaiheessa kysyin, miten monta laskua hänellä on maksamatta. Hän sanoi että kaikki. Neuvottelimme vielä toisen tunnin maksujärjestelyistä. Hän lakkasi puhumasta yhtä soittoa ja alkoi itkeä. Kahden päivän päästä hänet kotiutettiin. Hän ei enää koskaan tarvinnut sen enempää Peijasta kuin lääkkeitäkään.

Kauan sitten sitten tapasin nuoren tytön. Hänen ensirakkautensa oli hylännyt, jättänyt ja lähtenyt. Hän söi alivuokralaishuoneessaan vain herneitä ja banaaneja, laihtuakseen haluttavaksi naiseksi. Hän matkusti pian kotikaupunkiinsa maalle. Siellä poliisi otti hänet kadulta maijaan ja vei kotiin, koska hän nauroi itsekseen. Perheen isä soitti lääkärin. Lääkäri määräsi tytön paikalliseen mielisairaalaan – 30 km synkkään korpeen pistotien päähän. Makuusalit olivat suuria, jopa 15 henkeä samassa salissa. Sairaalasänkyjen jalat oli katkaistu, että jos sängystä putoaa niin ei ainakaan korkealta. Siellä tytöstä ”tehtiin hullu”. Sähköshokkihoito oli yleistä.

Vasta muutama vuosi sitten sain omaisilta luettavakseni tytön obduktioraportin. Hänet oli lopulta lähetetty takaisin kotiin, raskaan lääkityksen ja viikkopistosten saattamana.

Jos kohta hän olikin ”mennyt psykoosiin” surusta ja menetyksestä, hän tuskin oli sen ”hullumpi”. Nykyhoidolla hän olisi toipunut kolmessa kuukaudessa. Viimeisin epätoivoinen yritys pelastua tapahtui, kun hän karkasi hullujenhuoneelta. Hänet palautettiin raiskattuna ja raskaana. Hänelle tehtiin tahdonvastainen abortti, pidettiin muutama kuukausi sairaalassa ja lähetettiin kotiin – kuolemaan suolistokuolioon. Muutaman vuoden kuluttua hän kävi kolme kertaa terveyskeskuksessa valittamassa ankaria vatsakipuja, turhaan. Hänet lähetettiin pois rauhoittavien kanssa. Hän kuoli suolistokuolioon.

Nämä kauniit, inhimilliset nuoret eivät totisesti selaa reseptejä kuin pelikortteja eivätkä puhu irvokkaan rehvakkaasti, sanokoon kuka mitä tahansa.

Vaikka olen yksi näitä syrjittyjä hulluja, tahdon ilmaista mahdollisimman selkeästi yhden asian: olen ihminen - en meren mutaa.

Seestyvään kivunhallintaan

Olen alkanut toipua, kiitos uuden kivun hoidon innovaation. Käänne parempaan alkoi kipulääkkeiden huuhtomisesta vessanpyttyyn. Maailmani oli sortumassa ja oli tuskallista ponnistaa sikiöasennosta pystyssa seisomiseen. Omissa korvissanikin tunsin epämääräistä särinää uskotellessani, että elämä on kauheaa murheen laaksoa, ihmissuhteet paljasta kolmikymmenvuotista sotaa, kiinnostuksen kohteet iäksi katoavia, elämä kontrolloitua vallan alistamana oloa ilman happea ja ilman muita ihmisiä.

Terve ruumis ei mitään itsestään tiedä eikä sairaaloita edes näe, ellei joudu niihin sisään. Suurissa sairaaloissa on ikäänkuin oma maailmansa, tragedian, epätoivon ja oudon ihon pinnalle hiipivän kosketuksen - ei kohtaamisen - hetkensä. En tiedä miksi, mutta sairaalassa minä tutkin hyvin tarkkaan alkavat rappion merkit: repsottavat linoleumit, kolhiintumat ja maalin karisemisen katossa, vuotavat tiivisteet, irtoavat saranat. Luetteloin mielessäni päivästä päivään korjauskohteita ja olin huolissani. Sairaalassa ei ole järkevää ajatella itseään, päätösvalta omaan ruumiiseen on siirtynyt muille ihmisille, joten ajatusten ohjaaminen muualle pitää toivon mukaan, edes osittain, järjissään.

Verkkokalvojani polttaa muutama traaginen väläys: äiti ja isä tukemassa riutuvaa 10-vuotiasta poikaa, äidin tyhjä katse, isän suojeleva ympärille ja taakse haravoiva katse kuin luolamiehen raivo. Nainen potilashississä punaamassa huolellisesti huulenkaariaan ja samalla selittämässä, miten kauan voi hyvällä tuurilla vielä elää. Pitkä ja hämärä keuhkosairauksien suljettujen ovien osasto, yksi ovi hieman raollaan täynnä kirkasta valoa. En ollut sillä osastolla, mutta näin sen päivittäin odottaessani potilashissiä ja se kauhistutti minua

Ja voimien palatessa minä poistumassa sairaalasta kuin pakolainen "selviydyinpä-sieltä" ja tarmokkaasti, kaikin voimin kiirehtimässä parkkialueelle, ja ihmetelemässä, miksi vanhat ukot ja akatkin keppeineen ohittavat tuosta vain. Mutta kotona ollaan ja kahvi tuoksuu.

Kuuntelin matkalla Pekka Himasen haastattelua. Himanen sanoi haluavansa elää merkityksellisen elämän. Nauroin ääneen autossa. Tunteekohan Himanen tai kukaan ketään, joka ei haluaisi elää merkityksellisen elämän. Asia huvitti minua niin, että luin kotiin päästyäni Himasen innovaatioraportin suomalaisesta unelmasta. Siinä tämä filosofi piirtelee karttoja, missä kenenkin kaverit ovat.

Tämä sairastaminen minut on eristänyt. On aika purkaa eristys. Aion järjestää illalliset, kunhan saan jonkun toimiston ensin pesemään ja kiillottamaan ja kokkaamaan, itseltäni siihen menisi ikuisuus tällä vauhdilla. Olen luvannut itselleni, etten eristäydy enää - ellen sairastu.

Hei Ahsujne.

Miten aiot onnistua siinä, ettet enää eristäydy, koska kirjoitustesi mukaan olet sitä tehnyt jo pitkään?
Sinulla on ilmeisesti laaja ystäväpiiri, jota olet kartellut ja nyt yllättäen, tai vihdoinkin aiot kutsua kaikki juhliin.
Mikäs siinä, hieno homma. Tee se. Tulet ilahtumaan toden näköisesti, mikäli sinulla on oikeita ystäviä, jotka oikeasti välittävat sinusta.

Yksin oleminen - eläminen - ei ole hauskaa eikä helppoa. Kuitenkin se päihittää tullen mennen huonot ihmissuhteet. Minä olen ns. mielenterveyskuntoutuja, joka elää yksin. Se ei edistä toipumistani, mutta ei myöskään huononna sitä. Etsin hiljaa tasapainoa toivoen sen löytäväni.
Se, miten se löytyy, vai löytyykö koskaan, tai edes osittain on toistaiseksi arvoitus minulle.

Hyvää jatkoa ja kevättä sinulle Ahsujne.