Todellista, avointa ja suoraa keskustelua on joskus todella vaikeaa löytää tämän maan päältä, mutta sitäkin edelleen on. Yhä vieläkin on ihmisiä, jotka peilaavat todellisuuttaan ja itseään toisiin, vaikka toki on niitäkin, jotka eivät sitä tee.

Jos yksilö on saanut jo yhteisössään "hullun" maineen, niin tarvitaan valtavasti rohkeutta toiselta saman yhteisön jäseneltä, että hän uskaltautuu todelliseen keskusteluun "hullun" kanssa - siinä on oma maine vaarassa. Yhteisön ulkopuolelle jääminen on yksi ihmisten pahimpia pelkoja - ja kun se sitten osuu kohdalle, se sattuu. Oli yhteisö mikä hyvänsä, oli syy ulkopuolelle joutumiselle mikä hyvänsä.

Mielestäni todellista rohkeutta on se, että uskaltaa ajatella, uskaltaa ilmaista ajatuksensa muille ja kaiken kaikkiaan olla oma itsensä. Omana itsenä olemiseen mielestäni oleellisesti kuuluu se, että yrittää oppia tuntemaan, ymmärtämään ja hyväksymään oman persoonansa eri puolia. Jos uskaltaa kohdata itsensä, usein saa rohkeutta kohdata ympäröivän todellisuudenkin.

Ahsujne, kirjoittamiesi viestien - tämän ja sen toisen viestiketjun - perusteella uskaltaisin sanoa, että olet poikkeuksellisen aito, rohkea ja älykäs ihminen. Sellaisilla ei ole helppoa tässä elämässä. Syy on siinä, että elämä ei oikeasti ole helppoa, ja jos uskaltaa nähdä asiat niinkuin ne ovat, niin näkee myös kaiken sen vaikean, hankala ja pahan. Silti uskon, että avain todelliseen, sisäiseen ja kestävään onneen on kaiken sen hankalan läpikäyminen ja ymmärtäminen. Siinäpä läksyä meille kaikille, elämänikäistä opettelua.

Toivotan sinulle kaikkea hyvää elämääsi, ja erityisesti toivon sinulle keskustelukumppanien löytymistä. Heitä saattaa tulla vastaan yllättävissä paikoissa, kannattaa pitää silmät auki!

Siis järjettömän paljon kiitoksia lohduttavista sanoistasi. Jos kohta ihan hullu olenkin, en tietääkseni ole hirviö enkä syö lapsia aamiaiseksi. Miten usein ihminen toimiikaan täysin adekvaatisti olevien olojensa kehyksessä ja pian jo herättää epäluuloa toisten silmissä siksi, että tarkastelukulma yleensä/yleisesti hyväksytysti/normaalisesti - on toinen.

Ja kuitenkin - katsoessani liki kahta tuhatta nidettä käsittävää kirjastoani - kaikki on jo sanottu. Jos ei suoraan niin rivien välissä. Ei mitään uutta auringon alla, sanotaan ja kuitenkin - onko koskaan aikaisemmin maailmanhistoriassa leväytetty eteemme pahempia uhkakuvia kuin nyt. Mannerjäätikkö ja sitä rataa. Viattomat siviilit sodan pääasiallisena uhrina. Ihmisarvon asteittainen väheneminen...

Satuin kerran kävelyretkelläni autokaupan järjestämään tempaukseen. Uusia autoja maahantuova yritys oli suureellisesti houkutellut ihmisiä lupaamalla kaikille naisille salkoruusun ja julkimoartistin esiintymään parkkipaikan korokkeelle. Katsoin yleisöä, heidän kasvojaan. He olivat kuin lapsia, katsoivat ylöspäin lanteitaan pyörittävää naisartistia. Kasvot olivat paljaat, sekoitus toivoa ja syvää yksinäisyyttä, lohduttomuutta, nälkää. On minulle tyypillistä että näin heidän katseessaan kaikkea muuta kuin uteliaisuutta tai meneehän-tämä-vaikka-Kirka-olisi-ollut-parempi -fiilistä. Minun tuli niin paha olla että jouduin pakenemaan, palaamaan kotiin ja itkemään. Itkemään tapaa jolla ihmisten tarpeisiin vastataan: meluavalla musiikilla ja valonheitinten keskiössä pyörivällä uuden vuosimallin autolla.

No markkinamies nyt tietysti on tässä triviaali, mutta halpoihin vaatteisiin pukeutuneista, ilmaiseen tilaisuuteen saapuneista ihmisistä tulisi nähdä itsensä. Ja sen tulisi olla tärkeintä.

Kun ns. asiantuntijoiden ääni on ainoa mitä arjessamme kuulemme, pidämme muita ääniä liki kehitysvammaisina. Kun radiossa tai televisiossa haastatellaan ns. "tavallista" ihmistä, hän artikuloi huonosti, on hämmentynyt, puhuu asian vierestä, katsoo vaivihkaa ja viimeistään tässä vaiheessa kamera lopettaa hänen kuulemisensa ja siirtyy kuulemaan sitä asiantuntijaa, joka totta totisesti osaa puhua, järjestää sanansa ja ilmeensä ja koko ulospanonsa vastaansanomattomaksi.

Se ellottaa minua. Minä haluaisin kuunnella niitä, joita tässä maassa ei kukaan kuule.

Kerroit, mitä näit ihmisten kasvoilla. Olen lukenut muitakin hengentuotteitasi tältä palstalta... Olet monien silmissä varmasti todella pelottava - luet heidän kasvojaan. Luet niitä tunteita, jotka he kaikista eniten haluaisivat peittää, ja usein nimenomaan itseltään. Nämä tunteet tekevät kipeää, todella kipeää, ja monet haluaisivat niistä kokonaan ja lopullisesti eroon. Hulluinta siinä on, että nimenomaan tunteet, kyky tuntea kipua, tekee meistä ihmisiä. Ihmisyys ja inhimillisyys on tässä mailmassa sellaista, joista niin monet haluavat eroon, kokonaan ja lopullisesti.

Ja siihenhän nykymaailma antaa niin monenlaisia keinoja - vaikkapa sen popartistin autokaupan tempauksessa. Tai vaikka itse autokaupan: kun minulla on uusi, hieno auto, olen jotain... Jotain muuta kuin se vähäpätöinen ihminen, jollaiseksi synnyin. Puhumattakaan kaikesta muusta hälystä, kirkuvista väreistä ja kiireestä, jolla itsemme ympäröimme. Tai siitä mainitsemastasi selluntuotantoprosessista. Me niin helposti haluamme määrittää itsemme kaiken mahdollisen ulkoisen perusteella.

Kuitenkin, kaiken pohjalla, olemme ihmisiä, eliölaji nimeltää homo sapiens.

Tapasin vuosia sitten naisen, joka oli menettänyt pitkäaikaisen poikaystävänsä Afrikan köyhille. Mies oli käynyt Afrikassa ja nähnyt kaiken sen köyhyyden ja kurjuuden, eikä sen jälkeen enää pystynyt elämään normaalia länsimaista elämää. Hän kirjaimellisesti myi kaiken omaisuutensa ja antoi sen nälkäänäkeville. Hän ei enää pystynyt mihinkään muuhun kuin ajattelemaan niitä köyhiä ja kurjia ja tuntemaan syyllisyyttä omasta runsaasta maallisesta hyvästään. Niinpä hän lopulta lähti takaisin Afrikkaan ja antoi paitsi omaisuutensa myös elämänsä ja kaiken aikansa nälkäänäkevien auttamiseksi.

Hän ei kuitenkaan yhtään nähnyt sitä kärsimystä, jonka hän tällä tavoin aiheutti omalle rakkaalleen. Kyseinen nainen oli elämässään aivan hukassa. Hän yritti elää niinkuin länsimaissa eletään, mutta tunsi koko ajan suurta syyllisyyttä. Hän näki miehensä suurena elämän sankarina, joka on uhrannut kaikkensa auttaakseen hädänalaisia. Hän ei yhtään nähnyt sitä, että kyseinen sankari ajoi hänet itsensä sekä koko muun lähipiirinsä hädänalaisiksi - näkemään rakkauden ja hyväksynnän nälkää sekä kärsimään hirvittävästä syyllisyydestä.

En väitä, että on oikein, että afrikkalaiset kuolevat nälkään kuin kärpäset. Yritän sanoa, ettei myöskään ole oikein, että länsimaiset, ravitut ihmiset kärsivät rakkauden puutteesta. Molemmat asiat ovat pahoja, enkä osaa sanoa, kumpi on pahempi. Me ihmiset olemme kokonaisuuksia, tarvitsemme ravintoa sekä ruumiillemme että sieluillemme. Sielun ravintoa on rakkaus, läheisyys, aito välittäminen. Minusta tuntuu, että monesti niillä ihmisillä, joilla ruumiin ravintoa on niukalti, on hengen ravintoa paljon - ja toisinpäin. Materiaalinen köyhyys ei aina tarkoita onnetonta elämää. Materiaalinen yltäkylläisyys sen sijaan useimmiten tuntuu tarkoittavan syvää onnettomuutta, yksinäisyyttä ja rakkauden puutetta. Poikkeuksia toki on, molempiin suuntiin.

Ajattelun rikkaus on yksi ihmiselämän suurimmista lahjoista. Materiasta huolehtiminen tuntuu liian usein estävän ajattelun - vai onko asia niin, että materiaa hankitaan ja siitä pidetään huolta nimenomaan siksi, ettei koskaan tarvitsisi pysähtyä ajattelemaan. "Koska minulla menee materiaalisesti hyvin, on se osoitus siitä, että muutenkin kaikki on hyvin" -ajatusmalli on aika tavallinen. Eikä pelkästään yksilöiden elämässä, vaan myös yhteisöiden. Monet kirkot ja uskonnolliset yhteisöt vetoavat siihen, että heidän täytyy olla jumalansa erityisessä suojeluksessa, koska heillä on näin paljon maallista hyvää ja kullalla silatut temppelit. Eikä tässä ole mitään uutta, ei mitään uutta auringon alla. Mutta tulipahan sanottua, vaikka kaikki on sanottu ennenkin. Jokaisella yksilöllä on kuitenkin oma ainutkertainen elämänsä, ja jokaiselle asiat tulevat uusina ja ihmeellisinä vastaan. Uutuuden viehätystä ei poista se, että saman asian voi lukea tuhansia vuosia vanhoista teksteistä. Jokainen aikakausi luulee olevansa kaikkein ihmeellisin ja edistynein, ja jokainen tuleva aikakausi nauraa niille edellisille... Joten naurakaa, aikalaiseni, minulle, jos ette itsellenne osaa nauraa... 🙂

Rajat ylittävällä ei ole paluuta

Teatraalisessa romaalikirjallisuudessa päähenkilön hiukset muuttuvat valkeiksi yhdessä yössä traumaattisen kokemuksen seurauksena. Jossain Charrieren Papillonissa pako helvetistä saavuttaa sankaruuden ja kertomus alkaa elää omaa elämäänsä epäuskottavana. Odysseuksen korvat tukittiin persiljanipuilla ettei hän uskoisi kuulemiaan seireeniääniä ja toimisi sen mukaan.

Kun kirjoitan tätä olen epätietoinen antamastani vaikutelmasta. Sanotaan sitten jo alkuun että olen sangen typerä, mistään mitään ymmärtämätön, aika-ajoin kyynisyyden kautta sinisilmäiseen hyväuskoisuuteen hoippuva, koskaan paikallaan pysymätön, epäluotettava tyyppi. Jos koskaan yksikään poliitikko, paavi tai pappi, virkamies tai talonmies on herättänyt sinussa epäluuloa, ole sitä nyt. Älä unohda että olen hullu ja luonnevikainen. Älä myöskään unohda - ja pidä sitä ainoana puoltonani - etten ole liikkeellä ketun häntä kainalossa, en pyydä mitään. Vain sen illuusion (ja minulla on vahva kyky samaistua kuvitelmiini) että minulla mukamas olisi jossain joku, jota kiinnostaa, mitä sanon, joku joka istuu minua vastapäätä ja katsoo minua silmät viiruina, arvioiden.

Meitä maailmasta vapaaehtoisesti pois kääntyneitä kutsutaan erakoiksi. Minä en erakkona kuitenkaan koe olevani itseriittoinen. Tämä on pakon sanelemaa. Voisin tietysti häveliäästi selittää, etten kestä aikaisteni typeryyttä, mustalaisvihaa, tarvepohjaista valitusta siitä miten kamalan "vailla" jotain ihminen joutuu koko ajan elämään.

Muuan vanhus Helsinginkadulla pysäytti kenet tahansa ja pyysi valittavalla äänellä, että se, joku tahansa, ostaisi hänelle leipää. Kun hänelle sitten hyvän hyvyyttään osti leivän ja vastineeksi halusi saattaa hänet kotiin asti, kävi ilmi, että hänen surkea yksiönsä oli täynnä leipää. Homeisia leipiä seinän vieressä koko huoneen leveydeltä ja metrin korkeudelta.

Minut synnyttänyt nainen oli onnettomuudekseen vakavasti häiriytynyt. Hänen päivittäisiin rutiineihinsa kuului tutkia sohvan tyynyjen alta sinne piilotettuja mikrofoneja. Hän kuunteli Moskovan radiota, koska sieltä viestitettiin hänelle tärkeistä asioista. Näissä oloissa minä aloin seuran puutteessa jakaa oman itseni, aluksi kahteen, sitten useampaan, vain saadakseni seuraa yksinäisyyteeni. Yritin kerran lähestyä äitiä, mutta hän mulkaisi niin vihaisesti että peräydyin.

Jaoin nimeni kahtia. Etuniminen ja Sukuniminen olivat kaksi keskenään väittelevää, riitelevää, sopivaa keskusteluosapuolta. Myöhemmällä iällä keskusteluun tarvittiin lisää henkilöitä, joten jaoin etunimen kahtia, samoin sukunimen. Minulla oli aika-ajoin vaikeuksia pitää nämä keskustekukumppanit järjestyksessä, mutta en heidän takiaan ollut koskaan mielisairaalassa.

Tällä menettelytavalla aiheutin kuitenkin sen että aikuisena minun oli hyvin vaikea kuunnella muita ihmisiä. Olin paikalla mutta en juuri koskaan läsnä, ellen sitten kiinnostunut jostain. Tästä syystä parisuhde ei tullut kysymykseen. Olisisinhan minä voinut, mutta kukaan ei jaksanut kauaa huutaa haloota.

Olen lukenut hyllymetreittäin yksinäisyydestä ja sen kokemuksista. En kuitenkaan tunne ketään enkä missään (kirjoissakaan) ketään joka olisi vertaisryhmäni tässä yksinäisyyden kokemuksessa. Kukaan ei myönnä koskaan olleensa ihan NIIN yksin kuin minä. Ihan kuin tämä olisi joku kilpailu. Lapsuuden yksinäisyyteni jätti kuitenkin pysyvät jäljet elämääni. En ole päässyt yksinäisyydestä eroon, en puusta pitkään.

Tiedätkö mitä on olla todella yksin?

Joskus kouluaikoina, niihin aikoihin, kun taas kerran vaihdoin koulua, enkä tällä kertaa enää sopeutunutkaan muutokseen, seisoskelin kaikki välitunnit koulurakennuksen turvallinen seinä selkääni vasten ja kävin mielessäni keskusteluja. En itseni kanssa, vaan todellisten, ympärilläni olevien ihmisten kanssa. Luokkatoverien, opettajien, sukulaisteni... Jossain vaiheessa aika nuorena opin, että ihmiset ovat aivan toisenlaisia kahdenkesken keskusteltaessa kuin porukassa. Ihmisten "porukkaminä" oli sellainen, ettei se suvainnut minua, erilaista, lähellään, vaikka se "kahdenkesken-minä" olisi saattanut vain hetkeä aiemmin käydä kanssani syvällistä keskustelua itsestään ja mielenkiintonsa kohteista. Minulla ei ollut sitä vaihdetta, että olisin osannut itseni peittää ollessani eri seurassa, olin aina se sama.

Jos se sama minä, jota aina olin, ei kelvannut kyseisessä ympäristössä, sulkeuduin itseeni. Kävin mielessäni, mielikuvituksessani niitä keskusteluja, joita olisin ääneen halunnut käydä. En varsinaisesti huomannut tai tiedostanut olleeni "koulukiusattu": minut vaan suljettiin porukan ulkopuolelle silloin, kun en siihen sopinut. Tai lähdin itse pois ja sulkeuduin itseeni, miten sen nyt vaan haluaa ottaa.

Toisinaan minulla siis kuitenkin oli kontakti muihin ihmisiin. Oli perhe, sisaruksia, isä ja äiti, muita sukulaisia. Oli naapureita, koulutovereita ja toisinaan kävin joissain harrastuksissakin ja sain sieltä kontakteja. Oli ihmisiä. En koko ajan ollut yksin, mutta tiedän silti, miltä tuntuu olla yksin. Tiedän siis, miten yksinäisyyden itse koin. Opin jo hyvin nuorena kuuntelemaan ihmisiä. Kuuntelin kotona vanhempieni ja muiden aikuisten välisiä keskusteluja, kuuntelin kirkonmenoja, kuuntelin koulussa opettajia. Kuuntelin ja opin. Keskustelukumppanit olivat harvemmassa. Lisäksi luin paljon. Opin lukemaan kauan ennen kouluikää, ja sitten luin, luin ja luin. Niin tekivät sisaruksenikin.

Jos olisin elänyt yhtä yksinäistä ja eristettyä elämää kuin sinä, olisin varmaan myös ajautunut jakamaan itseni - niin kipeästi olen koko elämäni tarvinnut keskustelua. Kuitenkin kohtasin ihmisiä aina toisinaan, ja keskustelin heidän kanssaan, myös silloin, kun he itse eivät olleet fyysisesti läsnä.

Kirjoitin edellisessä viestissäni ajattelun vapaudesta - oletko tullut ajatelleeksi sitä, että koska olet elänyt niinkuin olet elänyt, sinulle ei kukaan ole kertonut, mitä saa ajatella ja mitä ei? Lapsihan jäsentää maailmansa sen perusteella, mitä hänen omat aistinsa hänelle välittävät, sekä sen mukaan, miten aikuiset reagoivat hänen kommunikointiyrityksiinsä. Äidin tai isän sana on lapsille ehdoton totuus. Äiti ja isä siirtävät lapsiinsa edustamansa arvomaailman, mikä se nyt sitten sattuukin olemaan. Tabut siirtyvät sukupolvelta toiselle. Joistain asioista vaan EI saa puhua, ja koska niistä ei saa puhua, niitä ei myöskään saa ajatella ja siinä mielessä ne eivät ole olemassa. Jos et saanut mistään asiasta puhua kenenkään kanssa, niin se saattoi vapauttaa ajatukset. Kaikki asiat olivat yhtä vaiettuja, mutta se ei ehkä tehnyt niistä olemattomia. Tai ainakaan niihin ei sisällytetty arvolatauksia. (En kuvittelekaan ymmärtäväni tai olevani oikeassa, kunhan vaan pohdin itsekseni.) Ehkäpä näin ollen harvat asiat saivat leiman "tämä on hyvää ja oikein" tai "tämä on väärin, paheksuttavaa ja kammottavaa".

Toki jos asioilla ei ole noita leimoja otsissaan, niin voi olla entistä vaikeampi kohdata muita ihmisiä. Useimmat ovat nämä tabut oppineet lapsina, ja olkoonkin, että ne vaihtelevat huomattavastikin perheestä toiseen, niin jonkinlaista yhteneväisyyttä on kunkin maan / kulttuurin / yhteiskunnan sisällä. Jos ei ole näitä kotona oppinut, tai sitten viimeistään koulussa, on kertakaikkiaan outo. Ja mitähän ihmiset pelkäävät kaikkein eniten? Sitä, mitä he eivät tunne. Tuttu on turvallista, oli se miten karmeaa hyvänsä (vai minkähän takia alkoholistien lapset valitsevat kumppaneikseen alkoholisteja?). Outo ja vieras pelottaa - tuli se sitten vastaan missä muodossa hyvänsä.

Huomaan kertäväni kehää ja palaavani aina samaan aiheeseen. Pelko on mielenkiintoinen asia, ja juuri nyt elämässäni hyvin ajankohtainen. Pohdin sitä mielelläni, yritän ymmärtää pelon syvintä olemusta. Luulen, että pelon olemuksen ymmärtämisestä olisi meille kaikille hyötyä, ja ehkä nimenomaan sinulle. Palaan siihen, mitä kirjoitin edellisessä viestissäni: luulen, että monet ihmiset pelkäävät sinua. Jos ymmärtäisit heidän pelkojaan, sinun saattaisi olla helpompi suhtautua heihin, ja elämään ja maailmaan yleensä.

Olen jutellut kanssasi paljon tänä viikonloppuna, Frahn. Tähän asti kirjoittamasi – kaikella kunnioituksella - tekee jotenkin arvattavaksi, mitä saattaisit vastata. En ole uskonut juuri sanaakaan. Oikeastaan parasta mitä olet sanonut on sisältynyt paheksuvaan huudahdukseen ”-Saatanan hullu”, jota olet aika-ajoin toistellut.

En suinkaan ole puhellut korvaasi mitään riettauksia tai laittomuuksia. En silti ole oikein tietoinen, mitä tällä kanavalla voi sanoa jos on rehellinen, eli missä rajat. Jos niinkuin ajatellaan suoraan puhumista. Sen vuoksi ulkona liikkuessani minua on palvellut mielikuva sinusta vastauksineen.

Sen kuitenkin tein että hyvin castanedalaisittain koetin käsittää, mitä pelko voisi olla, kun sanoit olevasi siitä kiinnostunut. Vähän noloa, koska pelko tuli luokseni proosallisesti karhun muodossa. En muuten tiennytkään, miten nopea liikkeissään se voi tahtoessaan olla! Ja miten lähekkäin sen silmät päässä ovat. Eikä se tuoksunut mitenkään viehättävälle. Olin kuitenkin aika voipunut kohtaamisen jälkeen, joka – häpeäkseni – päättyi siihen, että minä läksin aiemmin pois, koska selviytymisvietti pakotti.

Ajattelin kuitenkin että pelko meissä on jotain yhtä vanhaa kuin kuikan huuto. Että se on geeneissä ja äärimmäisen luonnollista. Olen pahoillani mutta olisi luonnotonta, että kukaan pelkäisi minua. Täytyy hyväksyä tosiasiat. Kukaan ei vain välitä. Ei välitä. Piste.

Olen kyllä aiemminkin leikkinyt hiekkalaatikkoleikkejä pelon kanssa. Oli pakko, koska jossain elämän vaiheessa nukuin varalta kengät jalassa ja puukko käden ulottuvilla. Ei niin että olisin puukkoa edes ajatellut käyttää, mutta jotain kättä pidempää piti turvana olla. Minkä muodon tahansa pelko kulloinkin on ottanut, olen päässyt tekemisiin vain Pelon takin napin kanssa. Muutamakin nappi on tietysti tullut käytyä läpi, mutta kokonaiskuvaa ei ole.

Kerran menin tavallista pitemmälle. Olin silloin hyvässä fyysisessä kunnossa, jaksoin juosta yhtä soittoa Matinkylästä Vuosaareen. Minun on hyvin helppo kuvitella itseni korkealle jyrkänteelle ja katsoa sieltä kauas alas, rosoisiin kiviin ja myrkyävään mereen. Tunnen jopa ihan fyysisesti korkean paikan kammoa pelätessäni reunakivien pettävän.

No, olin siis jotenkin joutunut puolihorteessa tilassa, en valveilla enkä nukkuen, Kyläsaaren piipun päähän istumaan (oikeasti nuokuin kivikovalla penkillä asemahallissa). Kaukana alhaalla käveli pari rakennusmiestä pieninä pisteinä.Tikkaat olivat selvästi irti tiiliverhoiluun tehdyistä rei´istään. Muuta mahdollisuutta ei ollut kuin hypätä, ei mitään, ei kertakaikkiaan muuta mahdollisuutta. Piipun sisäpuolelle en ajatellut hyppääväni mistään hinnasta, joten ainoa tie oli hypätä kohti alhaalla kulkevia miehiä. Tunsin ilmavirran poskipäissäni ja jäsenteni holtittoman viuhtomisen syöksyessäni alas. Juuri ennen maanpintaa korkealta ylhäältä syöksyi suuri, musta lintu, joka kaappasi minut selkäänsä ja samassa jo olin maanpinnalla ja kierähdin linnun selästä kovalle soralle. Olin linnun takia monta päivää liki onnellinen.

Jotkut pelon takin napeista ovat kuin hyppäisi sillalta koskeen huomatakseen, että vettä on vain nilkkaan asti. Oikea Pelko on jotain, joka maistuu samalle kuin sana ”ääretön”. Kun maistan sanaa ääretön, minua alkaa oikeasti huimata. Ja raivostuttaa, koska aivoni eivät ”näe” sen sanan taakse.

Itseasiassa kaipa pelkään kuollakseni ihmisiä. Tai en ihmisiä vaan sitä, mitä heidän suustaan tulee. Saan pelkästä ajatuksesta konkreettisesti kylmän ringin takapuoleni alle. Sieltä (suusta) voi tulla millaista korventavaa happoa (loukkauksia, nöyryyttämisiä, karkeita valheita, suoranaista ilkeyttä) tahansa. Ihmisten käsi voi lyödä. Tiesitkö että rikosmuseossa on ohut posliinikuppi, josta vain ripa on katkennut. Sillä tappoi eukko miehensä. Iski ohimoon kahvikupilla. Osui arkaan paikkaan, siihen lyyhistyi riitakumppani. Eikä edes kuppi mennyt rikki. Niin herkkä ihminen on. Ja meillä, ihmiskunnalla, on kuitenkin musiikki, joka lohduttaa, ja taide joka tarjoaa tulkittavaksemme koko ihmiselämän kirjon. Meillä on koko maailmankirjallisuus.

Mutta paratiisia meillä ei ole. Eikä tule. Ei niin kauan kun on olemassa yksikin Darfur, yksikin asunnoton, nälkäinen, häväisty. Jos on totta, että valtaapitävät eivät välitä vähääkään, on syytäkin olla hyvin varovainen ihmisten kanssa. Koska ei mitään, ehdottomasti ei mitään, ala ja jatku kehittymättä johonkin suuntaan. Luonto vähät välittää onko se suunta oikea vai väärä. Sillä on jotain mitä meillä ei ole. Aikaa.

Todellisuus ei kiinnosta - eikä siitä voi ketään moittia

Jokapäiväiset uutiset ovat kuin istuisi katsomossa seuraamassa irvokasta näytelmää, jossa tapahtumat seuraavat nopeasti, mutta kukaan ei tunnu ohjanneen esitystä. Yrityskin ymmärtää ympäröivää todellisuutta saa silmät särkemään ja haluamaan jotain, joka karkoittaisi maailman kauemmaksi. Ei siis ihme, ettei ketään kiinnosta "todellisuuden suora kohtaaminen" -teemakaan.

Pessimistiä moititaan optimismin puutteesta. Selityksiä on monia: optimistisesti suhtautuvat elävät pitempään ja terveempinä, tuottavat ympäristölleen iloa ja ovat muillakin tavoin lähempänä kaikkien tavoittelemaa onnea ja mielenrauhaa, tyyneyttä ja sileää ihoa kahdeksankymppisinä. Pessimistit sairastelevat, tuottavat surua ja elävät lyhyemmän ja kivuliaamman elämän kuin ne ovelikot, jotka ymmärtävät iloita joka päivästä ja hypähdellä kedolla mättäältä mättäälle iloisesti lirkutellen.

Huokaus. Niinhän se on. Sellaistahan se on. Kaikkien ympäristön suorasti ja epäsuorasti esittämien vaatimusten keskellä ei tässä tavan ihminen voi muuta kuin painaa päänsä. Kriisi tai ei, yksin olet sä ihminen, kaiken keskellä yksin ja yksin saat, piruparka, taakkasi kantaa. Mitäs synnyit köyhäksi ja kipeäksi, olisit valinnut toisin ja syntynyt rikkaaksi ja kuuluisaksi mutta eihän vieläkään ole myöhäistä kunhan vain otat itseäsi niskasta kiinni ja kyllä se siitä, ulkoiset ja käyt uimassa ja nautit elämästä, sinä oman onnesi seppä.

Ei edes matolääkkeet maistu niin pahalle kuin tämän kaksinaismoralistisen kulttuurimme lähettämät signaalit. Todellinen Tuska ja Kipu kodeissamme, sairaaloissamme, työpaikoillamme - älä huoli, et tule koskaan nähdyksi tai kuulluksi. Käy turha taistelu kuin Hamlet ja mitä sinulle jää kun juokset omaan miekkaasi tai kuin hullu koira - omaa häntääsi takaa.

Reko Lundanin uudesta kirjasta ja kuolemasta

Peloista ah suurin se suurin on tietysti kuolemaan liittyvä. Juttu Hesarissa sisälsi teesin, että kaiken loputtua jäljelle jää usko. Minä jäin sitä miettimään. Olen sillä "terveellä" osalla itseäni vastustanut kaikkea uskoa ja yrittänyt kuin hukkuva tarttua järkeen, järkeistämiseen, rationaaliseen. On uskomatonta, miten "samanlaisia" kokemuksia löytyi tämän aamun televisiohaastattelusta aiheesta. Siinä syöpää sairastanut perhe järjesti ajatuksiaan kuolemantaudin läpikäymisestä. Siis elä tässä ja nyt -ajatuksia, miten muut pärjäävät jos kuolen, täytyy tehdä heti kaikki, koska huomista ei välttämättä tule.

On katastrofi miten kauas kuolemasta olemme ajautuneet. Niin olennaisesta osasta ihmisenä olemista. Olen seurannut neljä vuotta neliraajahalvaantunutta omaista ja hänen lohdutonta taisteluaan vähittäistä tajunnan alentumista vastaan. Kuka tahansa hänen vuoteensa vierellä käyneistä tuntee hengenahdistusta muistuttavia oireita käynnistä. Hänen vierellään voi unohtaa yrityksen olla empaattinen. Sen rankkuuden ja väkivallan edessä ihminen tulee mykäksi ja sutkuilee mielensä kanssa kuin lintu liian pienessä häkissä.

Samalla miten kaunista elämä on että häikäisee. Sillä hetkellä kun tajunnantaso on kiitävien sekuntien ajan koholla, pulppuaa elämä kuin sarja salamia. Ja kun tajunta himmenee, silmät painuvat kiinni, tulee vain - hiljaista.

Lundan kuoli - jäivätkö ajatukset avaruuteen?

Asiani eivät ole millään lailla sidoksissa Reko Lundaniin. Hän nyt vain sattuu olemaan framilla, koska kuoli kuten kuoli, 37 vuotiaana ja me, ihmiset, jotka luemme lehtiä ja seuraamme uutisia emme ole voineet välttyä kuulemasta ja näkemästä hänestä jotain. Viime sanoikseen R.L. testamenttasi, että vaikka ihminen kuolee, hänen ajatuksensa jäävät.

No ei siinä mitään. Tämän viisauden jälkeen aloin kuitenkin ensi kertaa kiinnittää huomiota, mitä papit oikein rallattavat kuolemasta. Mikään uskontokunta ei sido minua mihinkään. En kuulu kirkkoon. Siinä ei ole kyse vain maksun välttelystä vaan omista käsityksistäni. No miten tahansa mutta papit puhuvat aika vastaanpanemattomasti ja uhkailevasti kuolemasta. Muuan brittiläinen pappi sanoi että ihmisen teot jäävät seuraamaan häntä kuoleman jälkeen. Muuan suomalainen pappi kiirastulineen ja iankaikkisine helvetin paloineen oivalsi kyllä vapauttaa moiselta kohtalolta kirkkoon kuuluvat ja hänen sanansa uskovat.

Olen ollut muutamissa kirkollisissa hautajaisissa, joissa lesken tahdosta luterilainen pappi on siunannut kirkkoon kuulumattoman. Aina, joka kerran, nämä vainajaa lainkaan tuntemattomat papit ovat muistaneet huomauttaa, että se (Jumala) saattaa armahtaa tämänkin syntisen vaikka hän ei ollutkaan kirkon jäsen.

En ikinä sallisi minkään sortin papin pääsevän haudalleni rienaamaan.

Olen sitä vastustanut mm. ruumistestamentilla (yliopistolle), kirkosta eroamisella, varaosatestamentilla ja kovakiskoisella lähiomaisten heristämisellä että minun hautajaisissani ette hartautta harjoita.

Kun (en sano "jos" kuten monet tässä tilanteessa) kuolen, minä - kuolen.

Mutta vielä henki pihisee. Uudet morfiinijohdannaiset ovat ihania. Ne pitävät kivun loitolla.

Heip Ahsujne!

Olet todella mutkikas persoona. Ja tavattoman mielenkiintoinen. Mielikuvitusta, tai mielikuvia - kuinka vain - sinulla riittää loppumattomiin.

Elät luomassasi maailmassa, joka sinulle on totta kuin pottuvarpaasi, tai kenen tahansa muun vastaava.

Et "kuuntele" ketään muita kuin itseäsi ja vastaat vastaamatta. Aina palaat itseesi.

Ei se mitään.
Sanon sulle vain että - kirjoita lisää. Luen innolla jokaisen rivisi, vaikka en aina pysy ajatuksenjuoksussasi mukana.

Egoismi, narsismi, itsensä unohtaminen

Että sitten bittiavaruudesta on löytynyt joku, joka harrastaa kummajaisia. Ja ensitöikseen löytää itsekeskeisyyttä hajanaisista ja välinpitämättömistä jorinoista, joita puolihuolimattomasti olen tälle palstalle äitynyt tuomaan. Ei sekään mitään. Ei ole todellista odottaa tulevansa ymmärretyksi näin kapealla ja kelvottomalla, vaillinaisella välineellä. Ihminen reagoi toiseen miljardeilla aivosoluilla, jotka rekisteröivät, mittaavat ja arvioivat sekunnin biljoonasosa-ajalla katseen kautta. Ja tässähän ei katsota kasvoista kasvoihin. Ei päästä varpaisiin.Ehkä onneksi, koska ihmisen ns. arvioinnit ja rekisteröinnit ovat silkkaa kulttuurista ja yhteiskunnallista valetta.

Onneksi tämä ei ole työhaastattelu. Tämä on kriisipalvelu ja olen lakannut toivomasta löytäväni vastaväittelijän. Sen luen ansiokseni. Jos sortuisin maanitteluun ja mielistelyyn, inhottaisin itseni näännyksiin. Taidan olla vain outo, joka istuu odottamatta ja pyytämättä vieraisiin pöytiin - kuin talvi joka yllättää tulollaan kesken mielenkiintoisen projektin.

Ihmisten välisissä (pari-)suhteissa tuntuu aina olevan kyse psykoosia muistuttavan rakkaushuuman jälkeen vallasta. Naisen on hyvä oppia alistumaan meidän miesten tahtoon. Parasta olisi että he unohtaisivat itsensä ja uhraisivat oma-aloitteisuutensa Archie Bunkerin vaimon Edithin tavoin palvelemiselle. Ja sitten vain päiväjärjestys: aamiainen, lounas, päivällinen kellonaikoineen. Sivistynyttä käytöstä ei saa unohtaa. Kotvan päästä molemmat ovat kadottaneet yhteyden itseensä ja toisiinsa. Rauha maassa jos rahaa riittää.

Jostain sattuman oikusta jouduin vieraaksi pöytään, jonka molemmissa päissä istuivat mies ja vaimo. Minä istuin suorakaiteen muotoisen pöydän sivustalla, keskivaiheilla. Olin ainoa vieras. Jälkiruokaan päästessä huomasin seuraavani näkökenttääni ilmestyviä, vuoroin miehen, vuoroin vaimon käsiä ojennettuine etusormineen. "Minä puhun nyt", jylisi mies ja osoitti sormellaan vaimoaan. "Minun vuoroni on nyt", kirkui nainen ja ojensi mauttoman suurella kultasormuksella ja rakennekynsin varustetun kätensä. Minä katsoin ilmassa risteileviä käsiä ja ajattelin jotain aivan muuta. Myöhemmin yritin palauttaa mieleeni, mistä heidän välisessä "puheessaan" oli kysymys. Enpä juuri muistanut, koska ajattelin omiani. Olin kuitenkin sitä mieltä, että mies oli voitolla.

Se oli kaiken kaikkiaan groteskia. Päivällinen oli kertakaikkiaan pilalla Jossain järjettömässä ihmisnälässäni olin tullut, istunut pöytään, ottanut ruokaa. Heillä oli pakottava ilmaisun tarve. He halusivat puhua (minulle, niin kuvittelin) lopulta yhteen ääneen. Todellisuudessa olin vain koriste. Tavaratalon mallinukke olisi ajanut saman asian. Eivät he olisi nukeltakaan kysyneet, mitä sille kuuluu.

Ja että puhun itsestäni, aina uudelleen ja uudelleen. Mitäs teet jos heijastuspinta puuttuu? Egoismi ja narsismi, höh. Egoismi on pahasta jos se vahingoittaa muita. Narsismi on pahasta jos se aiheuttaa surua tai tuskaa muille. Valehteleminen on väärin, koska ihminen on maapallolla aivan liian lyhyen ajan tullakseen harhaanjohdetuksi ja sen seurauksena ajattelemaan, tekemään tai toimimaan vastoin oikeana pitämäänsä. Ihminen puukottaa itseään hengenvaarallisesti tuottaessaan tuskaa ja ahdistusta muille. Ja siltikin - tässä on jotain samaa kuin lääkärikirjan selaamisessa - meissä on kaikki kuviteltavissa olevat sairaudet, jokaisessa.

Empatiavammaisuus on yleisempää kuin nivelrikko. Hyvästä ei ole itsensä kokonaan unohtaminenkaan. Sodanaikaisen Suomen äidit olivat siitä hyvä esimerkki. Empatiavammaisuus ja kurin korostaminen kuuluvat yhteen. Kuin perse ja paita, kuin Ruotsin uuden hallituksen tarve sakottaa työttömiä työttömyyden kiroista.

Ihminenhän nyt saadaan tuntemaan syyllisyyttä äärettömän helposti. Jo tänne syntyminen herättää koko joukon syyllisyydentunteita. Pointti on se, että on sentään olemassa muitakin tunteita.

Luet ansioksesi, ettet löydä vastaväittelijää näiltä sivuilta.

Eihän se ole mikään ihme. Kirjoitat kuin ansioitunut kirjailija ja melkeinpä tyrmäät kaiken , mitä sinulle joku uskaltaa kirjoittaa.
Valtaosa meistä ihmisistä on NIIN tavallisia tallaajia, että saa vain ihmetellä, miksi vaivaudut kirjoittamaan meille.
Minulle kävi niin hölmösti, että innostuin teksteistäsi ja rohkaistuin pienuudestani huolimatta sinulle kirjoittamaan.
Kohtaloni on olla vain vähän.

Tästä voi vetää tietysti johtopäätöksiä esimerkkeinä vaikka: olen agressiivinen, kateellinen ja elämässä pettynyt ja syrjäytynyt.
Kaikki tämä voi pitää paikkansa.
Kuitenkin joka kerta kun innostun kirjoittamaan, saa se minut hetkeksi pois kaiken muun jatkuvasta pohtimisesta, mikä ei suinkaan ole kovin laaja-alaista - kuitenkin elämääni suuresti rassaavaa ja kaiken ajan nielevää.

Mistä ohjaudut?

Iva on mainio väline ja osui kyllä. Kriisiin kuuluu tyhjyyden pelko (oman merkityksellisyyden kokemuksen menetys = ahdistus). Ihmiskunnan vahvuus on sen sosiaalisuudessa. Suurin vahvuus on liittoutumisessa, mutta myös suurin heikkous: toiminta typistyy ohjautumaan ympäristön hylkäämisestä tai hyväksymisestä. Ja ympäristö pettää aina.

Olen täältä periferiasta lähtenyt kirjoittamaan siksi, että on kiire. Hallitukset tai vakuutusyhtiöt (kiitos vaan maanvaiva) eikä mikään muukaan taho voi ratkaista ongelmiamme. Meidän on oltava kekseliäitä hyvin nopeasti tämän pahoinvointintiaallon taittamiseksi voidaksemme elää ihmisarvoista elämää.

Minä valitsin erakkouden nähtyäni, etten kykene tätä tsunamia pysäyttämään. Päätös kypsyi yksin kärsityssä kriisissä. Laukaisin sen traditiosta käsin, vaipumalla itseeni. Minulla on pakottava tarve ohjautua sisältä, ei ulkoa. Olen maksanut sen sosiaalisen hinnan minkä olen maksanut. Enää se ei merkitse niin kovin paljon. Myös minua tämä kirjoittaminen lohduttaa.

Vallankäytöstä vertaisryhmissä toden kannalta

Olen ollut lievässä epätasapainossa viime päivinä. Ymmärtääkseni se johtuu siitä että törmäsin sovittamattomaan ristiriitaan. Ristiriita syntyi niistä riitasoinnuista, jotka leimahtivat Viola alban ja itseni käymästä vaihdosta.

Todellisuuden suoran kohtaamisen kannalta on järkyttävää, miten vähän todellisuudesta yleensähkään tiedämme. Äärettömän avaruuden laidalla olen vain yksi äärettömän kaukana toisista elävä planeetta enkä tiedä mitään niistä oloista, jotka ovat välttämättömiä muilla tähdillä olevien elämien itsesuojelemiseksi. En, vaikka kaukoputkellani joitain viitteitä elämänmuodoista muualle näkisinkin.

Kun ajattelen elämää, ajattelen usein timanttia. Se on hyvin monisärmäinen ja loistaa sen mukaan, mihin sprektiin valo kulloinkin osuu. Todellisuuden kannalta on mahdotonta nähdä yhtäaikaisesti kaikki ne pinnat, pimeään ja vuoroin valoon loistavat kulmat, jotka lopulta rakentavat kokonaisuuden.

Lausua nyt yleensäkään mitään vain sen perusteella että joku kulma loistaa tähden lailla, on kerrassaan huumaavaa röyhkeyttä, tietämättömyyttä ja - herjaavaa. Vain timantin sisällä anturit voivat olla kiinnittyneinä kaikkiin särmiin ja elämä riippuvainen särmien tasapainosta tai toimivuudesta.

Kuvitellaanpa että joku tällä palstalla kertoo puolisonsa olevan ”käytöshäiriöinen” tai ”luonnevikainen” ja kirjoittaja kertoo monin sanoin joutuneensa uhriksi näihin peleihin. Hän saa vastauksia, joissa kehotetaan oikopäätä kiireenvilkkaa pakkaamaan laukku ja lähtemään.

Kriisissä ihminen muuttuu tavalla tai toisella yksisilmäiseksi, ei hallitse kokonaisuutta ja lukitsee huomionsa kipua tuottavaan asiaan. Mutta oliko juuri se kohta toden kannalta todellinen kipupiste? Onko rehellisyys säilynyt tilanteen arvioinnissa. Onko omat huomiot totta?

Viitisentoista vuotta törmäsin pahaan virhearviointiin. Minulle soitti ihminen, joka kertoi ettei hänen puolisonsa voi hyvin. Laittauduin matkaan. Perille päästyäni poliisi oli jo piirittänyt talon. Sain puhutuksi itseni ketjun läpi soittamaan ovikelloa. Aseen kanssa riehunut puoliso luopui aseestaan melkein heti ja tilanne rauhoittui.

Tässä tapauksessa toinen puoliso oli jo kauan yrittänyt kertoa ympäristölleen puolisonsa outoudesta. Kukaan ei uskonut hätä, koska puoliso oli mitä ihastuttavin ihminen. Miksi asiat ajautuivat niin pitkälle?

Skitsofreniaan sairastunut puoliso oli jo pitkän aikaa jollain sumuisella tavalla ymmärtänyt ettei puolison luottamusta enää ole. Epäluottamusta tunteva puoliso oli pitkittänyt asian esille ottamista ja epätietoisuus purkautui viimeinen sairastuneen riehumisena.

Toisessa tapauksessa synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastunut alkoi epäillä paljon kotoa poissa olevan miehensä olevan paitsi epärehellinen, myös petollinen. Asiasta ei puhuttu. Mies vaistosi – vaikkei vielä ymmärtänyt mitä – etteivät asiat olleet hyvin. Vaimo panetteli miestään ystäväpiirissä ja sai kaikkialta kehotuksen muuttaa pois. Niinpä hän lopulta muutti. Perhe oli raunioina ja sen jäsenet kärsivät pitkään kukin tahollaan vaikeasta masennuksesta, jota seurasivat työpaikan menetys, taloudellinen romahdus jne tavallisen kaavan mukaan.

Mitä sisällämme sitten tapahtuukaan, siitä kannattaa puhua, puolisoiden kesken jo samana päivänä. Kumpikaan puoliso ei ole olemassa päsmäröidäkseen toista, vaan kunnioittaakseen, armahtaakseen ja vuoroin uhrautuakseen, vuoroin saadakseen osaksi huolenpitoa.

Jos viholliskuvia tarvitaan arjessa, sellaiseksi kannattaa valita mahdollisimman turvallinen, ketään satuttamaton kohde.”Törppöjä liikenteessa” on tavallinen valinta mutta siinä on vaarassa ajaa kolarin. Heikompien (köyhien, ulkomaalaisten, mustalaisten, työttömien, mummojen jne) valitseminen vihan kohteeksi on häpeällistä. Itsetutkistelu ”miksi olen vihainen” kannattaa aina. Muistan erään, jolla oli kellarissa tyhjä jätetynnyri. Kun puoliso ”Otti pannuun”, hän juoksi kellariin ja hakkasi tynnyrin sisäpintaa vasten rikki jätelasia. Yksi tavallisimmista keinoista on lähteä ulos ja luvata tulla hetken kuluttua takaisin. Yleensä silloin tilanne jo onkin rauennut ja siitä voidaan puhua ilman tunnekuohua.

Minä olen kyllä kirjoittanut jo alkuun tälle palstalle, ettei mitään, mitä sanon, saa ottaa sellaisenaa vaan sitä on epäiltävä maailman viimeiseen tappiin. Siksi en pyydä ylilyöntejäni enää anteeksi.

Ei kohtalon armoille

Lensin hämähäkin verkkoon mutkittelematta. Suoraan kuin janoisen käsi vesihanalle. Ja nyt olen yltäpäältä liimassa eikä pyristely auta. ”Kohtalo ohjaa meitä”, sanoi vanha rapajuoppo, kun linja-auto suistui jokeen. Äijä pelastui, koska palttoo oli niin rasvan ja lian kuorruttama, että pulpahti pinnalle kuin korkki. Ja ukko sisällä.

”Paskan kohtalo, mitään edes olemassa” ajattelin kärpäsenliimassa ja saaliinsa havainnut lukki pysähtyi. ”En usko”, jylisin ja huitaisin itseni tantereelle. Kohtalo on olemassa vain niille, jotka kohtaloon uskovat ja uskoaan sitten parhaansa mukaan ja oman käsikirjoituksensa mukaan toteuttavat.

No niin pikku ystäväni Viola Alba. Sanoit että sinun kohtalosi on olla vain vähän. Olet käyttänyt ”kohtalo”-sanaa jo aiemmin. Sanoit myös kirjoittavasi tänne, koska se lohduttaa sinua. Kumarsin puoleesi väittämällä, että tänne kirjoittaminen lohduttaa minuakin. Se oli hitonmoinen valhe. Paljastin sinulle kaulani alistuneesti vain, koska minua harmitti antamani väärä vastaus kysymykseen ”Kesken jättämisen metodi elämän tarkoituksena” kuten sen muotoilit. Minä kirjoitan tänne selventääkseni ajatuksiani itselleni.

En tiedä missä mielenhäiriössä nousin katederille luonnoimaan kesken jättämisestä. En ole katederilla käynyt sen koommin, kun otin alakoulussa vastaan hyväntekeväisyytenä lahjoitetut monot. Ja tietysti silloinkin piti kiitokseksi kumartaa ensin opettajalle, sitten luokalle. Varsinkin luokalle kumartaminen otti pannuun jos kohta tietysti opettajallekin kumartaminen. Tämän kohtauksen elävästä elämästä jaan koko suuren ikäluokan kanssa – tai sen osan, jolla monoja ei sodan jälkeisessä Suomessa ollut.

Siltä kuitenkin tuntuu että kohtaloon uskominen ja itsensä vähäksi uskominen liittyvät Sinussa yhteen. Ja se se vasta ottaakin pannuun, koska aapistotuuksista kirjoittaminen on väsyttävää puuhaa kuten kaikki velvollisuudentunteesta tehtävä työ.

Minulla on vanha kenkälaatikko, johon olen tallettanut minulle autenttisesti sanottuja pistämättömiä totuuksia. Eräässä lapussa lukee: ”Luuletko olevasi joku?” tai ”Olisihan näin viihtyisälle alueelle hyvänen aika tulossa paljon parempiakin ihmisiä asumaan!” tai ”Mitä virkaa minulla jos en EDES sinua saa hymyilemään?”. Ja tätä rataa, liki 90 lappua. Lappujen takana olevat ihmiset ovat tietysti aivan vilpittömiä ja hyvää tarkoittavia, kunnon kansalaisia, piru heidät periköön.

On minulla muitakin laatikoita, joissa on eriaiheisia oikeasta elämästä koottuja lausahduksia. Tietysti myös se laatikko, johon olen kerännyt kaiken sen kauniin mitä minusta on sanottu. Kun olen tuntenut itseni oikein maanrakoon nuijituksi, saatan käydä niitä lappuja läpi oikean mittasuhteen löytääkseni. Muistan monia niistä ulkoa.

Kysyit MIKSI me olemme täällä. No, minäpä vastaan sinulle. Me olemme täällä siksi, että meillä olisi hyvä asunto, hyvä ammatti ja siksi että meidän lapsillamme olisi hyvät ammatit ja hyvät asunnot ja heidän lapsillaan jne. Voisimme tietysti kysyä, miksi muurahaiset ovat täällä ja miksi ketut, sudet, lumikot jne. Ja mikseivät ne ota elämän tarkoituksekseen antaa henkensä muiden puolesta tai taistella koko elämänsä muurahaiskeon lämmitysjärjestelmän parantamiseksi.

Elämän typistäminen näin latteaksi kuulostaa tyhjältä. Kun aloit pienestä pitäen tyhjyyttä täyttämään, aloit luoda sisältöä. Nyt istut kuin Croisos aarrekammiossasi ja kyselet aarteen perään. Rikas ei ole muuta vailla kuin rahaa, sanotaan piikkisesti. Enempää eikä vähempää ei ole. Sinä olet instrumentti, jolla on hieno ääni.

Jotain odottamatonta voi tapahtua vastoin parempia tarkoituksiamme. Saatamme joutua pakkosiirretyiksi harjoitetun politiikan seurauksena tai sodan tai tuotannollis-taloudellisen syyn takia. Ajan merkkien seuraamisesta saa arkeen selkäpiitä karmivaa jännitystä. En unohda ivallista huomautusta 80-luvulta. Siinä kysyttiin mitä kuvittelen tietäväni Itä-Timorin tapahtumista. Olin loukussa, koska en todellakaan tiennyt, enkä tiedä, enempää kuin minkä olin voinut lukea lehdistä.

Tämä on julmaa, koska en viittaa niihin, jotka uhraavat elämänsä missionsa toteuttamiseen. Nämä reformistit näkevät itsensä objektina, joka voi tehdä edes jotain kärsimyksen lieventämiseksi. Se voi olla esim. lakialoite jonkin lain momentin muuttamiseen, jonka läpimeno vaatii parikymmentä vuotta tai kemiallisen yhdisteen aiheuttaman hitaasti kehittyvän taudin hyväksymiseksi ammattitautiluokitukseen.

Se sudenkuoppa johon viittaat, olet subjektiivisesti sinä itse. Itsesääli on tuoreena kerrassaan hivelevä kokemus. Se muuttuu inhaksi vain toiston kautta. Se toistuu jos petät elämäsi: valehtelet että haluatkin jotain paitsi sen hivelevän, mutta inhan piehtaroinnin tunteen. Mutta toisaalta: piehtaroivathan koiratkin ulossa.

Marilyn Monroe laulaa jossain kappaleessa kolmivuotiaan äänellä ”daddy daddy” ja vaikutusvaltaisessa asemassa olevat pedofiilit kokevat ihania väristyksiä. Kovaääniset kaikkialla maailmassa toistavat jenkkilähtöistä lesbaavalla äänellä toistettua naisen (lapsen) ääntä näille herroille, koska jolla rahat, sillä määräysvalta myös sinuun ja minuun. Ja ihailet Marilyniä, koska se on niin vahva brändi seksiä? Tekihän Juice Leskinen vainaakin kappaleen Marilynin villapaidasta. Eikö MM ollut viattomuuden ja itsestään ja vaikutusvallastaan tietämättömän sulostuttajan kultti numero yksi? Vai oliko hän uhri, joka pakotettiin itselleen tuntemattomaan rooliin, jossa pahoinvointi yltyi ja yltyi?

Miten kauas sinä voit paeta itseäsi ja tarvettasi arvioida ja päättää kohtalostasi itse? Mutta voit olla harhautunut kauas siitä, mitä aikuisen naisen ääni on ja miltä se oikeasti kuulostaa – saati viisikymppisen naisen ääni, sinun omasi.

Sinun omasi. Eikö kuulostakin kauniilta? Virittäisit sen ja alkaisit tapailla sävelkulkuja.