Huoh, nyt olis kaikki hyvät neuvot tarpeen....

Taas kerran unohtui se himputin tunnus ja salasana, ei pysy päässä mikään, kirjoitin muuten paperille, jota ei löydy -_- Eli Hymn for me täällä...

Koin jotain järkeistymistä viikko takaperin, seurasi ihana rakastumisen tunne mieheen, se kesti monta päivää, vaan kun tuli se huono olo, niin eipäs jaksaminen ollutkaan niin helppoa, vaikka kuinka tiedettiin että ei tämä 8 viikossa ohi ole, vaan eipä jaksanut mies kestää, vaan piikitti aina kun mahdollista, jos totesin suuttuneena että "ehkä kannattaa mennä pan***an jotakuta" niin mies totesi että "no ehkä pitäiskin!"

Jos vapisen pahan olon kourissa, ei mun vieressä olla, vaan huudellaan sohvalta että "muista että rakastan sinua"

Se ei vaan riitä mulle.... Mihinkään en ole saanut vastausta, miksi petti, ei tiedä, ei muista mitä ajatteli, ei ole ajatellut eroa tai pettämistä koskaan, ei ole halunnut ketään muuta, NO MIKSI SITTEN???!!!!

EIlen oli huono olla, tänään vähän parempi vaan kaupasta kotiin tullessa, näin silmissäni kuinka mies huhkii toisen päällä, ja kaikki mitä on tehnyt, koska niistähän sain tarkan kuvauksen, vaikka mitään muuta ei muistakaan....

Oon niin monesti päättänyt että mitä väliä sillä on jos on halunnut erota, jos on ajatellut että menen nyt etsimään jonkun paremman? Se oli silloin nyt on nyt? Vaan kun ne teot ei kuitenkaan ihan vastaa sitä "olet minulle maailman tärkeintä, en voi elää ilman sinua" niin tuntuu että sellanen puhun mitä toi haluaa kuulla meininki on miehellä edelleen...

Millä tän solmun sais auki

😭😭

Tervehdys Hymnitaas, Lm ja kaikki muut kohtalon toverit... Olen kirjoittanut kehnon romaanin verran toisessa viesti ketjussa; ...kun pettämisestä on kulunut pidempi aika... ja en voi muuta sanoa kuin että petetyksi tuleminen on kamalin, veret seisauttavin, raastavin, surullisin, raivoisin ja lopulta voimauttavin kokemus omassa elämässäni.

Minun petturipukkini jäi kiinni toisesta naisesta kohta 2 vuotta sitten. Siitä alkoi semmoinen helvetti, mitä en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään. (paitsi sille toisella akalle 😉 ) Kävimme yhdessä ja yksin keskustelemassa ammattilaisen luona, olen itkenyt, huutanut , raivonnut, syönyt unilääkkeitä, juonut, jutellut ystäväni väsyneiksi koko juttuun.

Mutta nyt, kahden vuoden jälkeen, yhden irtoton jälkeen voin sanoa, että olen todella löytänyt itseni, ehkäpä ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana! (olen siis hiukan alle 5-kymppinen) ja tullut tulokseen, että enää en elä elämääni kenenkään kautta; keskityn itseeni, jos tämä ei petturipukille käy, on se sen murhe, ei minun.

Nautin pienistä asioista, teen mitä itse haluan, toki tuo saa osallistua jos tykkää, mutta jos ei niin sehän vaan passaa.
Suhde on siis parantunut meillä, tai siis MINULLA, mutta luottamus ei ole kasvanut takaisin enkä usko sen koskaan kasvavankaan entiselleen.
Mutta tämänkin kanssa oppii elämään ja enää ei putoa niin korkealta, vaikka mitä taphatuisi.
Ja jos jotain hyvää, enää ei tarvitse toista kertaa käydä tätä helvettiä läpi. Mikäli sama toistuu, en mieti enää hetjeäkään. Se loppuu siihen. Sattui sitten vaikka kuin.
En enää stalkkaa sen puhelinta enkä kyttää, pettäjä jää aina kiinni. Tavalla tai toisella. Olen antanut itselleni rauhan elää omaa, ihanaa elämää. Yhdessä tosin tuon kanssa.

Mutta koen edelleen samoja välähdyksiä petturipukista riisumassa toista, köyrimässä edessä, takana, päällä ja sivussa; minä sain myös yksityiskohtaisen selvityksen sitä vaatiessani. Ja luulempa ettei ne katoa koskaan verkkokalvolta, mutta joskus heikon hetken tullen, kaivan tarkoituksella ne kuvat mieleen, muistan mikä sika se onkaan ollut ja käytän sitä voimavarana, jos on tilanne, missä alkaa heikkojää narisemaan jalkojen alla ja kas! Voimaa löytyy seistä oman ajatuksen takana, oli se sitten mikä hyvänsä.

Pettämisestä pääsee yli, mutta tie on helvetin pitkä ja kivikkoinen; parasta on katsoa eteenpäin, mutta samalla antaa itselleen lupa silloin tällöin vajota huutamaan maailman epäreiluutta, kaikki tunteet on sallittuja ja pakollisia; mikään muu ei auta kuin aika.

Toivotan ISOSTI Zemppiä vaikeisiin hetkiin, mutta ajattele kuten maratonia juostessa, siinä pahimman tuskan kohdalla sitä maaliviivaa ja tunnetta siitä maaliin tulon hetkestä, perkele! minä teen sen! Koska sinä sen teet.

Hei vaan kaikki 🌻🙂🌻
Lueskelin tätä ketjua a ajattelin myös itse kertoa, miten meille kävi.
Olemme edelleen yhdessä mutta en voi sanoa luottamuksen palautuneen. Mutta siihen suhtaudun samalla tavalla, kuin Black Heart; jos mieheni vielä pettää, tämä avioliitto on ohi.
Jotenkin jo nyt minulla on sellainen tunne, että voisin ehkä henkisesti paremmin, mikäli eroaisimme.
Kuitenkin olen tottunut asettamaan muut aina itseni edelle ja juurikin tästä syystä päätin jatkaa avioliittoamme. En oikein edes tiedä, mitä tunnen miestäni kohtaan. Rakkautta se ei ainakaan ole. Ehkä enemmälti sääliä, sillä hän on selkeästi läheisriippuvainen ja kovasta kuorestaan huolimatta itsetunnoltaan heikko ihminen.
Kaiken edellämainitun hän torjuu ja kääntää työmaniaksi. Koko hereillä oloaikansa hän käyttää jonkun asian tekemiseen. Hän ei pysty pysähtymään, vaan touhuaa, kuin Duracel-pupu.
Näin on kai helppo jatkaa elämää, kun ei koskaan tarvitse pysähtyä.
Olen paljon yksin ja itseasiassa nautin siitä.
On jotenkin helpompi olla ja hengittää, kun kukaan ei kontrolloi 🤕

Huoh ja puuh....

Mie en ymmärrä miksi mun ajatukset vaan junnaa siinä että alkoi flirttaamaan toiselle, ehdotteli vessassa, mun ollessa paikalla ja kun sain tietää päätti hoitaa homman loppuun, kenen tahansa kanssa...

Palaan aina vaan uudelleen siihen että miettiikö minun päällä että oli samoin sen kanssa, tekikö sille samoja asioita ja vielä pahempaa miettiikö sitä minulle niitä tehdessään... Joo eilen oltiin intiimisti, tuntui hyvältä mutta ihan vaan fyysisesti, en pystynyt suutelemaan enkä katsomaan, huomasin olevani täysin ulkopuolella itsestäni :'(

En ihan pysty nielemään, että nyt olisi ymmärtänyt rakastavansa minua, vaikka kuitenkin on kuulemma aina rakastanut, sitten se rakkaus olikin hukassa ja kuitenkaan ei ole koskaan ajtellut että ei rakasta, tai että haluaisi ketään muuta, silti halusi mutta ei ymmärrä että miksi halusi, mutta nyt ymmärtää ettei enää halua ja ja ja ja ja.....

Se ettei muka yhtään muista mitä mielessä liikkui ja mitä ajatteli, sopiikin hyvin sen kanssa että muistaa missä asennossa homma hoidettiin ja mihin laukesi ja kuinka kauan oli siellä ja ei edes muista miten juttu heidän välillään alkoi 😀 naurettava muistinmenetys...

HAJOAAAAAA PÄÄÄÄ.....😯🗯️

Hei 🌻🙂🌻
Hymnitaas: tuo unohtaminen pettäjän puolelta on tuttua; ei muistanut milloin juttu alkoi. Alussa väitti, ettei seksiä ollenkaan. No; alkamisajankohta edelleen hukassa ja seksiä oli kai yritetty mutta miehen/toisen naisen mukaan se ei ollut onnistunut, vaan käsipelillä kai hoitivat homman 😑❓
Tuon edellinen selittäisi kyllä sen, että kysyessäni seksistä, mies vastasi kysymyksellä, että "mikä on seksiä?" Luulisi seitsemän lapsen isän tietävän, mikä on seksiä. Toisaalta sillä ei ole mitään merkitystä; olisivat vieneet homman taatusti loppuun asti (jos eivät jo vieneet?), mikäli se olisi onnistunut.
Kuitenkin pahinta oli valehteleminen homman alkaessa paljastua; hyvä, ettei mielenterveys mennyt siinä, kun mies parisen kuukautta teki minusta vainoharhaisen hullun. Tämä oli hänen mielilauseensa, kun ihmettelin hänen muuttunutta suhtautumistaan kännykkäänsä. Se oli aarre, joka oli mieheen liimautuneena: mm.suihkussa mukana ja yöt tyynyn alla.
Kun vaadin kännykän esille, niin tulihan se: äänettömällä ollen ja näyttö alaspäin...
Silloin olisivat olleet viimeiset hetket hänen itse paljastaa suhde.
Tunnustus tuli vasta sen jälkeen, kun vaadin häntä pyytämään puhelinerittelyt eron uhalla. Tuolloinkin hän vielä ihmetteli, että mitä minä luulen niistä paljastuvan
😟
Valehtelu jättää pahemmat jäljet. Nykyäänkin tulee mieleen se, että mies pystyi intensiiviseen valehteluun, vaikka näki, miten se minuun vaikutti. Hän voi siis tehdä sen uudelleen.
Parasta olisi, mikäli jää pettämisestä kiinni, kertoa totuus 😞

Niin olen itsekin huomannut, että pitkällä aikavälillä loukkaavinta on valehtelu. Pettämisen paljastuttua, pinnalla on tietysti järkytys itse sivusuhteesta. Pitkän ajan vaikutuksena valehtelu jää vaivaamaan senkin takia, että sitä voi tapahtua monenlaisissa pienissäkin asioissa, jos siihen on taipumusta. Kynnys valehteluun on paljon matalampi kuin pettämiseen.

Voimia syksyyn toivottaen

Mies rakastaa minua NYT, on tajunnut sen kun on puhuttu.... öööö mikä poistaa sen loukkauksen että minä istuin reilu metrin päässä ja toinen nainen reilu metrin päässä, hän valitsi sen toisen???? Hän halusi sitä toista, minusta välittämättä? miten se lohduttaa että on nyt siis NYT tajunnut että minä olen se "oikea" vai olenko minä se tuttu turvallinen nyt kun on saanut kokea muutakin?

Se nainen oli miehelle todennut että olet aika "pienimunainen mies" (joo ei e suurin ole, mutta munin paikoilla vallan ja enemmänkin kuin riittävä) mutta joo ei tullu arvostusta eikä ihailua niin tuli paha olo tekosistaan ja kiire peitellä jälkiään mm poistamalla MUN sähköpostista meidän valvontakameran kuvat....

En varmaan huomaisi moista, kun hän kertoi että tuli yöllä kotiin ja kappas yöltä ei ole kuvan kuvaa, yleensä niissä on vaan kissoja tai variksia, mutta kun ei ollut mitään, niin aloin ihmettelemään.... Silloin sain tiedon että "olin yhden naisen luona, mitään ei tapahtunut, kun en pystynyt" no kun jankkasin ja jankkasin että vittu varmaan panit, niin lopulta myönsi että niin panin....

Mutta hei eihän siinä mitään kun hän on NYT rehellinen ei vaan muista 😀 mie vaan mietin täällä että miksi minä olen tässä vielä kun mies se minut hylkäsi, valitsi toisen, ventovieraan, nätin naaman, yli oman aviovaimon.... Alkoi flirttaamaan, meni vessaan perässä ehdottelemaan.... ja minua hän nyt rakastaa????? MITÄ HITTOA.... mun käsitys rakkaudesta ja kunnioituksesta on vissiin marsista...

Mun täytyy lähteä, en kestä tätä naurunalaisena olemista, varmaan kaikki muut niissä juhlissa huomas että mun aviomies kuolaa toisen perään, kukaan ei sanonu mulle, mun oma sisko, veljen vaimo, kaverit..... Mie oon ollu täysin pelle....

Puolitoista vuotta siinä meni ja kyllä - voin sanoa selvinneeni pettämisestä. Jopa onnittelen itseäni siitä, että pääsin ylös siitä toivottomuuden kuilusta ja vihan tunteesta joka minussa kyti. Oli synkkää, oli toivottomuutta, elämä oli yhdessä vaiheessa päivästä toiseen ilotonta suorittamista, valvottuja öitä ja ahdistusta. Mutta pettäminen ei enää määrittele minua, ei ollenkaan. Jos uuteen ihmiseen tutustuisin tai parisuhteeseen lähtisin, niin se ei ole asia jonka ensimmäiseksi itsestäni kertoisin. Ei todellakaan.

Jatkoin ja jatkan edelleen vanhassa suhteessani. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen en voisi löytää toista joka tuntisi minut niin hyvin ja jonka puolesta olisin valmis mihin vain. En tiedä olenko tyhmä vai yksinkertainen, mutta näin on. Olkoot se sitä rakkautta sitten.

Oma terapeuttini tosin osasi hyvin ennustaa puolisoni käyttäytymismallin sen suhteen ettei hän muutu tai muuta käytöstään. Hän voi vain tehdä toisenlaisia valintoja, mutta hän on mitä on. Hän selkeästi yrittää edelleen jatkaa ajoittaista viestittelyään tämän "ystävänsä" kanssa, mutta kaikki on nyt toisin. Hänkin yrittää selkeästi päästää irti vanhasta itsestään.

Mutta hän ei ole selvinnyt yli omasta pettämisestään. Hän on pettynyt itseensä ja omiin valintoihinsa. Olen pystynyt kumppanina ja puolisona nousemaan uuteen asemaan siinä, että olen paikalla aina vaikka hän mokaisi. En ole lähdössä mihinkään. Hän saa olla voipunut, väsynyt, masentunut, haluton, olen silti läsnä. Kyllähän minua turhauttaa esim. seksin loppuminen, mutta ei toista voi pakottaa haluamaan. Ei se ole rakkautta. Hän toipuu ajan kanssa, siihen on minun luottaminen.

Pahimmassa tapauksessa hän lopulta löytää itsensä ja oman onnensa jostain muualta kuin minun kanssa, mutta ei sen sureminen ja epäileminen tässä vaiheessa auttaisi mitään. Tosin olen senkin iskun jo kertaalleen vastaanottanut, joten sekään ei enää minua luhistaisi. Olen selviytynyt pettämisestä. Aikansa se otti.

Olen kirjoittanut tähän ketjuun jonkinlaisella ajatuksella, että olisin selvinnyt pettämisestä mutta en ole silti selkeäsanaisesti todennut selvinneeni. En oikeastaan tiedä mihin vedän rajan, missä kohtaa voin sanoa selvinneeni. Paljon on päiviä, jolloin petetyksi tuleminen ei vaikuta millään tavalla elämääni mutta yllättäen joku asiayhteys ja ikävä muisto voivat vaikuttaa mieleen yllättävän voimakkaasti. Kun niitä hetkiä ajattelen, en oikein uskalla sanoa selvinneeni. Silloin olen ajatellut, että ei tämä nyt niin pahaa ole mutta katsotaan nyt miten tilanne tästä vielä paranee. Että on selvinnyt, tuntuu jotenkin lopulliselta ja selkeästi toivon, että tilanne jatkaa vielä paranemista. Tai pelkään, että tilanne huononee, jolloin en olisikaan selvinnyt.

Ehkä olen vieläkin jossain määrin sen kysymyksen äärellä, että miten vaimo saattoi sen tehdä. En tosin usko, että saan siihen enää sen parempaa selitystä. Kyse on ehkä siitä, että pettämisen täysi ymmärtäminen yhdistyy mielessäni, ainakin osittain, pettämisen hyväksymiseen.

Hei Keaton,
Miten pääsit vihasta ja ahdistuksesta?
Käytitkö mielialalääkkeitä, kävitkö pitkään terapiassa ja millainen sosiaalinen verkosto ympärilläsi oli? Koetko olevasi "parempi" kuin puolisosi vai kuinka voit sietää edelleen hänen mokailuaan?
Mistä saat itsevarmuutta ja elämäniloa? Menestytkö muilla elämänalueilla, kuten työelämässä? Onko sinulla paljon läheisiä ihmisiä?

Miten pääsit vihasta ja ahdistuksesta?
Tämä on kysymys johon haluaisin itsekin vastauksen. Yhdeksän vuotta sitten jouduin petetyksi ensimmäisen kerran ja silloin se viha ja katkeruus kyti minussa vuosia. Katsoin silloin olevani oikeutettu pääsemään "tasoihin" ja tavallaan alennuin siihen samaan. Huomasin silloin, että mikä on oikeasti tärkeää ja silloin pääsin irti ahdistuksesta ja annoin kaikkeni yksikköömme. Toki se, että siitä kaikesta panostamisesta ja rehellisyydestä kiitettiin viiden vuoden vispiläkaupoilla oli aika tyrmäys, mutta jotenkin sitä osasi vain päästää irti. Meni siihen tosin kuukausia ja taas muita kriisejä (lähiomaisen kuolema) jotka tavallaan veivät meitin mennessään.

Käytitkö mielialalääkkeitä
Olisin alkuun halunnut jonkun lääkkeen joka vain olisi vienyt kaiken järkytyksen mennessään. Oma isäni taasen oli alkoholisti ja huomasin myös miten helppoa olisi vain "juoda suruunsa", mutta henkinen kantti vain jätti pullot kauppaan. Ei maistunut enkä psykiatrille mennyt. Halusin saada pääni kuntoon puhumalla.

Kävitkö pitkään terapiassa ja millainen sosiaalinen verkosto ympärilläsi oli?
Kävin omakustanteisesti yksityisellä terapeutilla 4 kertaa, kerran kuukaudessa. Maksoin omasta pussista ilman mitään KELA korvauksia ja onneksi siihen oli varaa. Se oli jokaisen pennin arvioinen kaveri. Hänen avullaan pääsin jaloilleni ja osasin nähdä elämäni jatkumona ja luonnollisena kehityksenä.

Koetko olevasi "parempi" kuin puolisosi vai kuinka voit sietää edelleen hänen mokailuaan?
En sano, että olen yhtään parempi. Ihan yhtä alas olen vajonnut omissa toimissani aikoinaan. Ehkä siksi osaan myötäelää hänen tuntemuksiaan. Ja empatia ja myötäeläminen, niitä ei sovi väheksyä

Mistä saat itsevarmuutta ja elämäniloa?
Lapset. Siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Niitä kun on kolme, niin omat harrasteet ja mielenkiinnon kohteet ovat aika lailla paitsioon jääneet. Niille on aikaa sitten myöhemmin jos on ollakseen.

Menestytkö muilla elämänalueilla, kuten työelämässä?
Olen aivan tavallinen terveysalan suorittajaportaan työntekijä, joka on kuitenkin päässyt työssään sellaiseen asemaan, että pääsen tekemään sitä työtä minkä tekemisestä nautin ja joka ei ahdista.

Onko sinulla paljon läheisiä ihmisiä?
Itse asiassa ei. Oma vaimoni on minun paras kaverini edelleen.

Heippa taas.

Keaton, kiva kuulla sun selviytymistarina, se antaa toivoa 🌻🙂🌻

Tilannekatsaus omaan elämään:

10 viikkoa takana, nyt on hyvä olo, häilähdyksiä tulee mieleen monesti päivässä, saan ne huijattua ohi... Pahin hetki oli viikko sitten kun en vaan meinannut päästä yli enkä ympäri ja mieskin alkoi olla niin ahdistunut että alettiin molemmat kallistua eroon... Toki loukkasi se että mieskin moista jo ajatteli, mutta yllättävää kyllä, minä sain jotenkin voimaa siitä, että mies kerrankin rehellisesti myönsi, ettei enää tiedä edes mitä haluaa itsekään, kun tilanne on vaikea ja hänelläkin suunnattoman paha olla.

Ollaan molemmat, varsinkin mies yrittänyt hätäillä sitä pahaa oloa pois, korjata nopsaan kaikki ja suoriutua uuteen nousuun, vaan kun voimat olkoi molemmilla olla nollissa, pystyttiin toteamaan että hei, nyt rauha maahan, annetaan molemmille aikaa ja katsotaan miltä alkaa tuntumaan.

Lähes heti tuli suuri helpotus, lisäksi mies vannoi ja uskoin että vaikka ei enää olisi meitä niin hän ei koskaan toista virhettään, niin kauan kuin minä asun samassa talossa tai avioliitto on voimassa. Olen kuvitellut että jos laitan pisteen niin miehellä olisi toinen heti vaikka asuttaisiin vielä yhdessä ennen asuntoasioiden selviämistä...
Hei, olen tyystin unohtanut että tuo mies on ollut minun vierellä kuusi vuotta, hirveän pahojakin aikoja, ollut minun masennuksen, epävakauden, työkyvyttömyyteni ja muun eikä ole koskaan muuta kuin luvannut olla tukena ja rakastaa, vaan minä en ole viimeiseen 3 vuoteen voinut sitä uskoa, olen aina epäillyt olevani riittämätön, olen ollut kylmä, peitellyt itseäni ja joo, pelkäämällä ajoin miehen vaan aina kauemmas... EPävakaan persoonan suurin ongelma on hylätyksi tulemisen pelko, ja hylätty minua on koko elämä.

En enää jaksanut voida pahoin, tajusin että se pahoinvointi ei estä hylätyksi tulemista, vaan ehkä jopa johtaa siihen, koska eihän kukaan voi elää ihmisen kanssa joka voi vain pahoin, eikä sellaista voi vaatiakaan. Tajusin ttä kun molemmat on lukossa ja voi huonosti niin molempien on myös annettava jotain, siihen asti ajattelin että minä olen vihainen ja loukattu ja mies saa hyvitellä... MILLÄ VOI LÄHESTYÄ JÄÄVUORTA JOKA ON KUORRUTETTU KAKTUKSILLA???? Miten voi yrittää mitään jos toinen kohauttaa joka juttuun olkiaan tyyliin ei kiinnosta???

seuraavana päivänä töiden jälkeen mies tuli halaamaan ja kerrankin moneen vuoteen pystyin halaamaan, oikeasti, niin että se tuntui hyvältä itsestäkin. No mieshän sai siitä taas uskoa, ja seuraavana aamuna puhelimessa odotti ihana viesti, se mitä olen kaikki vuodet kaivannut, "rakastan sinua, oli ihanaa kun halattiin, kuin ensimmäistä kertaa, en pystyisi olemaan onnellinen ilman sinua. Odotan jo että näen sinut taas!"

Mies on aina sanonut että rakastaa, kymmeniä kertoja päivässä, hokenut, mutta se ei ole tuntunut kuin kuluneilta sanoilta, koska saattoi muuten täysin ignoorata minut, kuin olisin ilmaa... Nyt niille sanoille tulee tunteita, syvempää ajatusta miksi rakastaa ja miten kokee asiat, se on minulle tärkeää! Seuraavana päivänä sain kukkia <3

Illalla saatiin olla kahden ja se meiltä on puuttunut viimeiset 5 vuotta.... Lapsia, eläimiä, arkea, töitä, ja töitä ja töitä... ja eläimistä töitä, aina vaan työtä.... Nyt ollaan vähennetty 30 lammasta pois, jäljellä muutama ja muutama kana... Ollaan kahdestaan ja perheenä, nautitaan oikeesti siitä elämästä. Olin yhden päivän miehen matkassa töissä, rekalla Savonlinnaan ja takaisin, syötiin ja juteltiin... ihan sika mukavaa, alan taas löytää sen ihmisen johon rakastuin! Ja mies sanoo ihan samaa!

Varasin miehen syntymäpäiväksi meille risteilyn, hommasin lapsen vahdit ja elukoille hoitajat, hieno hytti, ruuat ja aikaa meille.
Mulla on vielä paljon töitä itseni kanssa, meillä on töitä parisuhteen kanssa ja miehellä töitä oman itsensä kanssa, hän on huomannut olevansa helposti itsekäs, eikä osaa aina edes ajatella miltä jokin voi toisesta tuntua, kiitos anoppi, mies on saanut elää suojattuna, avustettuna, aina joku pelastamassa, jos joi nuorena rahat äiti maksoi asunnon lyhennyksen jne.... Koskaan ei toruttu, vaikka mitä teki, mutta myös läheisyyttä ei ole saanut.

Oikeesti, mun aviomies ei pystynyt uskomaan että minä todella rakastan häntä, enkä minä voinut uskoa että hän rakastaa minua.... Molemmat on suojanneet itseään, mies on elänyt ilman rajoja, minä ilman perusturvaa (alkoholisti äiti ja narsisti isä) Siinäpä vasta lähtökohdat parisuhteeseen 🙂👍

Beren kirjoitti 7.9.2016 15:43

Olen kirjoittanut tähän ketjuun jonkinlaisella ajatuksella, että olisin selvinnyt pettämisestä mutta en ole silti selkeäsanaisesti todennut selvinneeni. En oikeastaan tiedä mihin vedän rajan, missä kohtaa voin sanoa selvinneeni. Paljon on päiviä, jolloin petetyksi tuleminen ei vaikuta millään tavalla elämääni mutta yllättäen joku asiayhteys ja ikävä muisto voivat vaikuttaa mieleen yllättävän voimakkaasti. Kun niitä hetkiä ajattelen, en oikein uskalla sanoa selvinneeni. Silloin olen ajatellut, että ei tämä nyt niin pahaa ole mutta katsotaan nyt miten tilanne tästä vielä paranee. Että on selvinnyt, tuntuu jotenkin lopulliselta ja selkeästi toivon, että tilanne jatkaa vielä paranemista. Tai pelkään, että tilanne huononee, jolloin en olisikaan selvinnyt.

Ehkä olen vieläkin jossain määrin sen kysymyksen äärellä, että miten vaimo saattoi sen tehdä. En tosin usko, että saan siihen enää sen parempaa selitystä. Kyse on ehkä siitä, että pettämisen täysi ymmärtäminen yhdistyy mielessäni, ainakin osittain, pettämisen hyväksymiseen.

Beren, Jos osaisin kirjoittaa noin osuvasti, niin voisin sanoa juuri samaa. Viikkoa vaille kolme vuotta tässä on kärvistelty. Välillä tuntuu, että olen selvinnyt välillä taas ei. Juuri nyt on tuo ei vaihe. Vaikka kaikki on hyvin, niin ei sittenkään. Tärkein asia luottamus on poissa. Olen myös sen kysymyksen äärellä, miksi mieheni saattoi sen tehdä. Ja tekeekö mahdollisesti uudestaa vaikka merkkejä siitä ei ole.

Meidän tarina. Löysin reilu kuukausi sitten mieheni sähköpostikeskustelun, jossa kävi selväksi, että hänellä on suhde työtoveriinsa. Työkaveri, joka on meidän vanhimman lapsen ikäinen ja hän on myös naimisissa oleva yhden lapsen äiti.
Mieheni joutui myöntämään ja kertomaan "totuuden" suhteesta naiseen. Myös nainen oli kertonut suhteesta mieheeni miehelleen. Siitä alkoi sitten shokkivaihe, jossa luultavasti olen vieläkin. Olemme käyneet pariterapiassa ja viettäneet paljon yhteistä aikaa ja keskustelleet mistä kaikki johtui.
Meidän yhdessä oloa on kestänyt yli 30 vuotta ja siihen on mahtunut kaikenlaista, mutta ei luultavasti pettämistä. Arki elämässä on muuttunut kaveruudeksi.
Mieheni ei osaa kertoa syytä miksi petti minua. Yksi syy on huono seksi ja ei saa sitä tarpeeksi minulta.
Se on totta seksi on kadonnut suhteestamme. Itse näen syyksi, että hän aina syyllisti minut siitä, että olin huono sängyssä ja hän joutui aina ruinaamaan sitä.
Nyt jostain syystä olen nauttinut seksistä eikä minulla ole sellaisia estoja mitä aikasemmin oli. Olenko jotenkin pimeä??
Rakastan miestäni välillä ihan hirveästi ja hetken päästä taas vihaan häntä.
Mieheni on erittäin työkeskeinen ja työ on mennyt aina minun ja perheemme ohi. Tästä loukkaannut nyt päivittäin ja syytän siitä miestäni, että olen aina kakkonen ja suhteen aikana myös kolmonen.
En tiedä miten tästä jatketaan. Suhde on luultavasti poikki naisen kanssa, mutta minun jaksaminen on kuitenkin ihan lopussa, vaikka rakastan miestäni ja hän yrittää hyvittää tekonsa, niin se ei tuo minulle kuin hetkittäin tyydytyksen.
Täytyykö minun antaa vain ajan kulua ja odottaa, että pettäminen jää taakse, huoh...

Hei Suru2,
Olet varmaankin shokkivaiheessa, joten vielä ei ole aika ajatella pitkälle tulevaisuuteen. Anna ajan näyttää miten suhteenne kehittyy. Minulla pettämisen paljastuttua ja shokkivaiheen helpoitettua aloin ajatella, että voisin "harjoitella" vaimoni kanssa parisuhdetta. Ikään kuin leikin tutustuvani uuteen ihmiseen. Vaimo itse asiassa vakuutteli olevansa uusi ihminen, oppinut virheistään. Se aika oli parisuhteellemme hyvää, mutta minulle raskasta. Joka tapauksessa siitä selvittiin ja edelleen ollaan yhdessä.

Anna miehellesi mahdollisuus parantaa tapansa ja hyvittää tekonsa. Vielä sinun ei tarvitse tietää tuleeko siitä mitään. Vietä aikaa yksin, jos se helpottaa. Keskity hoitamaan itsesi kuntoon ensimmäisenä.