Terve!

En jaksanut lukea koko viestiketjua, mutta samassa suossa täälläkin rämmitään. Olen 31-v. avoliitossa ja kahden lapsen äiti. Sain muutama kuukausi sitten tietää mieheni pettäneen minua usean vuoden ajan. Yksi vähän pidempikin suhde, muut jotain yhdenillan juttuja. Tilaisuuksia hänellä on aina ollut, kiertää työnsä puolesta paljon ulkomaillakin. Nämä tietooni tulleet suhteet ovat kuitenkin ympäri Suomea. Ehkäisyjä ei olla käytetty, onneksi testissä tuli puhtaat paperit.

Olen käsitellyt asiaa nyt jo monta kuukautta ja helpotusta ei ole tullut yhtään. Koko elämäni on valunut alas. Asutaan siis edelleen saman katon alla, taloa ei olla vielä laitettu myyntiin. Mies haluaa ilmeisesti jatkaa perheensä kanssa. Mutta kun en tiedä mitä tekisin, tuska on niin kova. En koskaan olisi uskonut mitään tällaista tapahtuvan meille. Mies on ollut hyvä mies ja isä, oikea anopin unelmavävy suorastaan 😉 Pariterapiassa käytiin kerran, mutta sitten tuli kesä ja aikoja ei saanut enempää. Nyt mies ei halua sinne tulla. Itse en enää edes jaksa hakea apua itselleni. Itsetuhoajatukset vainoaa yötäpäivää, en voi jatkaa elämääni näiden ajatusten kanssa. Lasten takia en itseäni todennäköisesti kuitenkaan tapa, mutta haaveilen siitä. Mitään syytä ei minulle olla kerrottu, että miksi näin on tapahtunut.

Vastaukseni siis viestiketjuun: tästä ei voi päästä yli!

Hei ystävät. Ei vaivuta epätoivoon! Me petetyt olemme julmien, moraalittomien ihmisten uhreja, meillä on oikeus elämään. Muutaman terapiakäynnin jälkeen omat itsesyytökseni ja itsetuhoajatukset ovat hieman hälvenneet. Vielä on pitkä matka siihen ehjään Liiniin, joka joskus olin. Kokonaanhan tämä haava ei häviä koskaan, ehkä arpeutuu ja kipu vähenee, mutta pettämisen ja nöyryytyksen muisto säilyy osana elämääni. Tunteet menevät vielä laidasta laitaa, välillä näkyy valoa tunnelin päässä, toisena päivänä taas saatan itkeä loputtamasti ja vaipua pohjattomaan synkkyyteen. Viisaammat sanovat, että näin sen kuuluu mennäkin, kuuluu tähän surutyöhön. Pitänee uskoa...

Itse olen pitkään miettinyt tässä ketjussa esille tuotuoa pettämisen "tavallisuutta". Käyttäydytään, kuin pettäminen olisi ihan normaalia, jopa romanttista (silmiini osui tässä syksyllä runokilpailu, jonka aiheena oli "Salarakas"😟. Kilpailun järjestäjät eivät varmaan ole kokeneet petetyksi tulemista...). Mieheni kumppaneineen on sitä mieltä, että eivät he ole tehneet väärää. Vika oli kuulemma vain minussa... Luulenpa, että jossain vaiheessa totuus valkenee heillekin, tai mistäpä minä tiedän, moraali sekä käsitys oikeasta ja väärästä taitaa olla joillain ihmisillä aika erikoinen 😉 Mutta hei kaverit: meidän moraalimme on kohdallaan, me erotamme oikean väärästä, meillä ei ole omantunnon tuskia, me pärjätään, eiks nii 🙂👍

Hei,

Olen uusi kirjoittaja tällä palstalla. Tässä viestiketjussa on paljon kirjoituksia joissa mies on pettänyt vaimoaan. Toisinkinpäin voi käydä ja ajattelin kertoa oman tarinani:

Minun vaimoni ihastui kesäkuun lopulla työpaikkansa juhlassa työkaveriinsa. Asia paljastui minulle vahingossa ja säikähdin siitä kovasti. Keskustelimme tapahtuneesta ja hain myös ahdistukseeni apua seurakunnan perheneuvonnasta. Tulos oli, että olin ylireagoinnut ja mitään syytä huoleen ei tulisi olla. Jonkinlainen pelko kuitenkin tapahtumasta minuun jäi ja kun työt taas kesälomien jälkeen jatkuivat, oli minulla vaikeaa olla töissä. Pelkäsin, että vaimoni työpaikalla tapahtuu jotain. Kerroin tästä huolestani myös vaimolleni. Hän vakuutteli, että syytä huoleen ei ole: hän pystyy pitämään tunteensa aisoissa. Noin kaksi kuukautta sitten ruma totuus kuitenkin paljastui: viestittely työkaverin kanssa oli jatkunut koko syksyn. He olivat rakastuneet toisiinsa ja harrastaneet useita kertoja seksiä.

Kiinnijäämisen jälkeen vaimoni suostui lopettamaan tämän toisen suhteen. Haimme aloitteestani myös ammattiapua kriisiimme. Olemme yhdessä päättäneet selviytyä tästä. Meillä on kolme alle kouluikäistä lasta. Vaikka vaimollani on mahdollisuus tavata työpaikallaan tätä toista miestä, pystyn silti luottamaan häneen ettei tätä toista suhdetta enään ole. Välillä tulee tietysti heikompia päiviä, jolloin epäilyt ja pelot heräävät.

Tapasin tämän pettäjämiehen (joka on myös perheellinen) pian kiinnijäämisen jälkeen. Tapaaminen oli lyhyt: en huutanut tai käynnyt käsiksi. Kehoitin vaan rakastamaan omaa vaimoaan ja perhettään. En voi sanoa, että tapaaminen olisi suuremmin helpottanut omaa oloani: selviytyminen tapahtuu muualla.

Eniten olen surrut sitä, että vaimoni ei voinut puhua minulle parisuhteemme ongelmista vaan hänen täytyi tehdä tämä kamala teko. Ehkä hän ajatteli salaa elää tämän rakastumisen huuman ja jatkaa sitten sen koettuaan arkista elämää minun ja lasten kanssa. Nyt kun olemme paljon keskustelleet asiasta ymmärrän, että vaimoni rakkauden tunteet minua kohtaan ovat olleet vähäisiä. Itse en vaan tätä huomannut. Kuvittelin, että meillä on kaikki niin hyvin kuin vain voi olla. Onnekseni vaimoni haluaa vielä yrittää kanssani ja on hakenut myös apua ongelmaansa. Ehkä tästä voi vielä seurata jotain hyvääkin.

Itse jatkan edelleen päivittäistä kamppailua, että pääsen tästä pettämisen aiheuttamasta järkytyksestä yli. Välillä tulee huonoja päiviä ja pelkään silloin eroa ja lasten menettämistä. Itsetuhoiset ajatuksetkin tulevat silloin mieleen. Välillä taas päivät ovat melko normaaleja: silloinkin vaan surettaa kovasti, kun tämä tapahtuma muistuu mieleen. Ehkä aika auttaa unohtamaan.

Toivon jaksamista kaikille jotka yrittävät selviytyä uskottomuudesta.

Moi !
Täällä ois kans yks perusteellisesti petetty ja päätin kertoa hieman tarinaani, jos tää ketään helpottaa... Ehkä voi joku ainakin huomata,että jollain on asiat vielä huonommin kuin itsellä. Mun avioliitto kesti kuustoista vuotta, saatiin kolme lasta ja kaikki piti (kai) olla hyvin... Runsas puoli vuotta sitten selvisi, että miehelläni onkin toinen perhe !!! ,kaksi lasta toisen naisen kanssa. Nyt vasta olen alkanut ymmärtää,miten taitavasti minua on narutettu. Ajattelin aina,ettei mieheni edes voi pettää minua, kun on kaikki illatkin kotona. Mutta tämä kaikki tapahtuikin päivällä minun ollessani töissä. Tämä koko tarina on niin sairas, ettei mitkään sanat edes riitä sitä kertomaan. Ja tietysti minä itse olen niin rikki , ettei kukaan ehkä voikkaan ymmärtää. Mun miestäni on pidetty aina fiksuna ja kovin ihailtavana persoonana, ettei kukaan edes lähipiiristämme voi tätä käsittää. Tämä on mulle vielä niin kova paikka etten nyt vielä kerro enempää. Halusin vaan teille kaikille petetyille sanoa,että vielä me noustaan täältä!

Hei kaikille!
Kiitos E.V.! Sinun rohkaisevasta kannustuksestasi voimaantuneena uskallan kirjoittaa edelleenkin tänne, vaikka täällä voittopuolisesti onkin tuomitseva sävy.
Olisi paljonkin asioita, joista toivoisin pohdintaa (analyyttistäkin), jotta paremmin ymmärtäisimme pettämistä ilmiönä. Syyttämisellä ratkaisuja ei löydy. Kaikissa meissä ihmisissä on kuitenkin omat vajavaisuutemme.

Kahta samanlaista elämänkohtaloa ei ole, mutta joissakin tilanteissa eri ihmisten elämänkokemukset saattavat "leikata" toisiaan ja siksi omilla kokemuksillani ja ajatuksillani saattaa olla ajatuksia herättävä vaikutus muillekin. Näin ainakin toivon, jotta keskustelua heräisi.

Tällä kertaa avaan keskustelun anteeksi antamisesta.

Miten olette asian kokeneet omalla kohdallanne?
Onko puolisonne katunut tekoaan ja pyytänyt anteeksi?
Onko sillä ollut vaikutusta luottamuksen takaisin saamiseen?
Miten itse olette tulleet asiassa toisianne vastaan?
Mikäli olet antanut anteeksi ja luottamus on pikkuhiljaa rakentunut, mutta olet joutunut pettymään uudelleen, miten olet sen kokenut?
Mitkä asiat ovat vaikuttaneet anteeksiantoon? Lapset, rakkauden tunne, pitkä avioliitto, elämänhallinnan menettämisen pelko.....

Tässä muutama mieleeni tullut kysymys - teille muille tulee varmaan mieleen lisää monia muitakin.

Lopuksi lyhyesti peilaan kysymyksiä omakohtaisesti. Kaikkein vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleni. Syyllisyys on ollut valtava taakka kantaa. Vasta nyt, kun todellinen syy on selvinnyt, eli lapsuuden koskemattomuuden väkivaltainen rikkomus, olen voinut tarkastella asioita uhrin näkökulmasta ja pikkuhiljaa antaa anteeksi itsellenikin.
Nyt on vahvistunut myöskin luottamuksemme ja rakkauden tunteemme. Uskon kaikkein eniten vaikuttaneen asioiden ylitsepääsemiseen YHTEISEN TAHDON. Haluamme kaikesta huolimatta elää yhteistä elämää. Puolisonikin on tullut vakuuttuneeksi, että tiedostan rajani, joita kukaan ei enää koskaan tule loukkaamaan.

Hei!
En pääse yli pettämisestä ja luottamuksen olen mieheeni jo menettänyt. Toivottavasti katkeruus ei mieltäni valtaa. Hatun nosto teille, jotka vielä jaksatte liittoanne jatkaa. Ilmeisesti meillä on mieheni kanssa erilainen käsitys pettämisestä, sillä hän ei sitä ole tunnustanut, vaan ilmoittaa ettei ole minua pettänyt. Olen vain saanut erinäisiä keinoja käyttäen tietää, että näin on käynyt. Otin myös yhteyttä tekstiviestillä tähän "toiseen naiseen" ja siltä kyllä sai viestin että näin on käynyt. Tämä epävarmuus vain raastaa hermoja ja olo on hetkittäin todella paha. Eräs vastikään eronnut ystäväni vain sanoi kerran, että jotain täytyy parisuhteessa olla vialla, jos pettämistä tapahtuu...Mutta jaksamisia teille kaikille.

Melkoista myrskyaallokkoa tunteeni nykyään…

Anteeksi antaminen pitää aloittaa itsestä, petetynkin. Meidän petettyjen kirjoituksissa tulee esiin itsetuhoiset ajatukset. Miksi näin? Miksi me otamme kaiken syyn kantaaksemme ja hautaudumme itsesyytösten alle? Minäkin olen ehkä antanut miehelleni anteeksi, mutta itselleni en. Ehkä mieheni käytös ja sanat ovat todellakin vakuuttaneet minut omasta huonoudestani. Tätä yritän käsitellä terapiassa. Mitä sitten, kun / jos pääsen omasta syyllisyydestäni? Käännänkö syyn mieheeni ja tämän naisiin? Katkeroidunko? Sanot kevät 2007, että syyttämisellä ei ratkaisuja löydy. Se on totta. Vaikka ketä syyttää, asia ei siitä paremmaksi muutu. Ihmismieli vain taitaa olla sellainen, on löydettävä ”syyllinen”, joku, jota vihata. Minulla se olen nyt minä itse. Miestäni en osaa vihata, vielä. Hänen rakastajatartaan vihaan, hän edustaa minulle kaikkea kuviteltavissa olevaa pahaa. En vain voi edes kuvitella, mitä pettäjä-mieheni mielessä liikkuu. Miten hän voi antaa itselleen anteeksi? Vai ymmärtääkö hän edes tehneensä väärin? Tai hänen rakastajattarensa? Ehkä olen tiukkapipo, mutta jotenkin on vaikea kuvitella, että tuollaisten tekojen jälkeen ei omatunto soimaisi. Ehkä heilläkin olisi asiaa terapeutin vastaanotolle, luulisin, että terveessä ihmismielessä nuo asiat jossain vaiheessa pomppaavat pinnalle ja alkavat vaivata. Ehkä hieman säälin näitä ihmisiä… sitten joskus…

Pohdin anteeksi antamista. Mitä se oikeasti on? Unohtamista? Hyväksymistä? Voiko fyysisen väkivallan uhri antaa tekijälle anteeksi, jos tämä on aiheuttanut pysyvän fyysisen vamman? Entä tällaisen henkisen väkivallan uhri? Minun sydämeni ja sieluni on vammautunut. Olisko anteeksi antaminen ymmärtämistä? Sitä, että näkee teon taustat? Niin kai se on, että parisuhteessa on jotain vialla, jos toinen pettää. Parisuhteessa on kaksi ihmistä, näillä ihmisillä on yksilöinä jotain vialla. Jos kyse ei ole ihan silkasta pahuudesta ja julmuudesta (=omantunnon puutteesta), on useimmiten kyse kommunikaation puutteesta. Puolisot kuvittelevat, että toinen osaa lukea ajatuksia ja kun ei sitten osaakaan, loukkaannutaan, suututaan ja ”kostetaan”. Tuloksena on sitten tällainen sotkuinen draama. Jos yhteiselämää haluaa jatkaa pettämisen jälkeen, on käytävä läpi rankkoja keskusteluja, kuultava syytöksiä puolin ja toisin, ymmärrettävä, pyydettävä ja annettava anteeksi. Salaisuuksia ei enää saa olla.

Niinpä, hyvähän minun on täällä sanella, mitä pitää tehdä. Olen kertonut tarinani tuolla toisen otsikon alla, joka on sen lukenut, voi ehkä ymmärtää toivottomuuteni. Minä olen ja pysyn yksin, en halua enää satuttaa itseäni. Mieheni vei mukanaan luottamukseni ihmisiin.

Hei,

Se on tosiaan outoa, että miksi petetyillä on itsetuhoisia ajatuksia. Niitä on, mutta miksi. Pitäisi muistaa, ettei petetty ole tehnyt mitään pahaa. Jos suhteessa on ollut jokin vialla, että petäjän on pitänyt mennä pettämään, niin miksei pettäjä ole sitten otanut asiaa puheeksi. Meillä mies tajusi nyt vasta jälkeenpäin, että tosiaan, olisihan hän voinut sanoa, että mikä on vialla eli se, ettei jaksanut aina kuunnella minun juttujani ja ei kokenut, että minä jaksoin kuunnella hänen asioitaan.

Eli hyvät petetyt, muistakaa, että vika ei ole teissä. Teillä ei ole mitään syytä miettiä itsenne tuhoamista. Ajatelkaa mieluummin, että olette parempia kuin ne toiset.

Tosin täytyy sanoa, että vaikeata se on. Olen ollut työttömänä puoli vuotta ja tämä petos-juttu on vienyt niin voimat, että välillä niin ravostuttaa, että mieheni vaan onnellisena käy töissä ja samoin hänen ihastuksensa elää entiseen malliin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja minä mietin, mistä langanpäästä saisin kiinni, että saisin elämäni tolpilleen.

Ajatuksissa on, että ottaa jonkinlainen irtiotto, alkaa elää todella omaa elämääni. Olemme sopineet, että emme eroa, mutta alan elää enemmän omaa elämääni omilla ehdoillani ja tavoillani. Omat harrastukset, omat menot, omat mielipiteet, maitokassina olemisen lopettaminen, omat kaverit ovat esimerkkejä irtiotosta.

Anteeksiantamista en edes mieti vielä. Meillä on pettäminen toistunut kolme kertaa puolen vuoden sisällä, kahden ekan kerran jälkeen olin valmis antamaan anteeksi ja unohtamaan asian ja menemään eteenpäin. Kun kolmas isku tuli, en enää tiennyt, mille pohjalle suhdetta rakennamme. Anteeksi antaminen tuntuu nyt jonnin joutavalta, ehkä odotan vain, milloin seuraava pettäminen tapahtuu.

Kuullostaa ehkä hölmöltä, miksi edes olemme yhdessä, mutta meillä on kolme lasta ja jotenkin vaan sitten, kai sitä rakastamista vielä on olemassa. Ja elän kai sitten toivossa, ettei pettämistä enää tule. Ja jotenkin vastustan tätä nykyajan meininkiä, että heti mulle kaikki tänne ja ajattelen, että nyt on menossa vuosi pari vaikeata aikaa ja ehkä sitten paranee. Ja sen verran uskon Raamatun sanaan, että minkä Jumala on yhdistänyt sitä älköön ihminen erottako.

No, aika näyttää pystynkö pitäämään tuosta kiinni.

Mutta tosiaan hyvät petetyt, nostakaa rinta rottingille ja vaikka itku silmässä, mutta joka tapauksessa älkää syyttäkö itseänne.

Heissan !
Mä en halua mitenkään olla ilkeä pessimisti, mutta luulenpa ettei pettämisestä pääse ylitse. Ehkä sellaisesta pettämisestä, joka tapahtuu vain kerran, mutta pitempiaikasesta ei mitenkään. Mun mieheni on nähtävästi jossain vaiheessa kasvanut patologiseksi valehtelijaksi, joka ei missään tapauksessa pyytänyt anteeksi, vaikka oli tehnyt kaksi lasta mun selän takana. Mä en kyllä edes tiedä enää, mistä sen anteeksiannon pitäis lähteä. Mä en ainakaan rehellisesti sanoen voi antaa anteeksi tällaista kohtelua koskaan !
Mulle valehdeltiin neljä vuotta ,että tämä toinen nainen on vain ystävä. Ja joka kerta mut
saatiin tuntemaan syyllisyyttä "mustasukkaisuudestani". Vielä yhä, vaikka asumme jo erillään ja ero on vetämässä, mun mieheni osaa mun syyllistämisen. Tietenkin mä ymmärrän, että mun olisi helpompaa jatkaa elämääni eteenpäin ,jos pystyisin anteeksiantamaan edes itselleni, mutta vaikeaa tämä on. Musta tuntuu ,että ihminen joka hyväksyy toisen pettämisen, murhaa pikkuhiljaa oman sielunsa. Ja eikös joku viisas ole joskus sanonut ,että ihmisellä on vain yksi elämä !

Olettekos miettineet, voisiko itsetuhon taustalla olla ajatus takaisin kostamisesta. Itsemurhan jälkeen varmasti perhe, tuttavat ja ystävät syyllistävät pettäjää. Minun huiputukseni tuntuu elämänmittaiselta hyväksikäytöltä. Ja en varmasti enää pysty luottamaan kehenkään Eikä mieheni ole ainoa, joka minua on huiputtanut. Taidan ollut niin naiivi. Elämän merkitys on kyllä mennyt. Ja pahinta tässä kaikessa on, etten pysty asiasta keskustelemaan muiden, kuin terapeuttini kanssa ja kerran kuussa on liian vähän.

Heippa taas,

edellisessä kirjoituksessani totesin, että en osaa vihata miestäni ja olen ehkä antanut hänelle anteeksi. Tässä muita asioita pohtiessa hoksasin, että syyllistämistähän tässä on kyse. Mieheni on manipuloinut mieleni niin loistavasti ja saanut minut vakuuttuneeksi syyllisyydestäni: minä olen ruma, lihava, vanha ja tylsä, joten hänellä oli oikeus lähteä vieraisiin! Voi minua hölmöä! 😳 Minähän ole aivan loistava ihminen, jos en kelpaa niin 🙂👍, olen väärä ihminen hänelle. Jännää, miten ajatukset jauhaa koko ajan, vaikka tekee jotain muuta… jos mieleni pyörteistä voisi johtaa sähköä, tällä aivoenergialla lämmittäisi koko kylän 😀 Jatkan ajatusten virtaa...

Hei te kaikki, minusta sekin on syyllistämistä, että sanotaan parisuhteessa olevan jotain vikaa, jos pettämistä tapahtuu. Aina ei ole näin. Vaimóni on pettänyt useimmin juuri silloin, kun kaikki on tuntunut olevan parhaimmillaan. Tästä olenkin tullut siihen jotopäätökseen, että vaikka on kuinka päällisin puolin toimiva suhde, toinen osapuoli lähtee monesti hakemaan vierasta vain sen takia, että ei osaa olla yhteen tyytyväinen. Tällaisia parisuhteeseen sopimattomia moniavioisia ihmisiä todella on, sanon tämän omasta kipeästä kokemuksesta. Helpoin tapa on sysätä sitten syyllisyys toisen osapuolen niskaan, tai jos se ei onnistu, syyttää parisuhdetta toimimattomaksi. Emme saa missään tapauksessa mennä halpaan ja antaa syyllistää itseämme. Terapeuttini sanoi tämän ihan aluksi: pettäjä on aina yksin vastuussa.

Hei,

En ole lukenut aiempia viestejänne, mutta kun näin tuon viimeisen viestin, haluan sanoa myös oman sanani kahden kestopettäjän exänä. Kuten viimeisin exäni sen itsekin sanoi minulle, VIKA ei ollut minussa. Ei niin että olin jotain liikaa tai liian vähän. Ensin en sitä tajunnut, sillä inhimillisenä ihmisenä syyttelin itseäni. Mutta kun pääsin enemmän perille puoliskoni sairaasta puolesta, tajusin, että hän oli oikeassa. Hän ei ollut muiden naisten kanssa, koska minä olin hänen vaan siksi että hän halusi sekä minut että myös muita.

Hei kaikki,

Olen samaa mieltä, että ei suhteessa tarvitse mitään olla vinossa, että pettäjä menee ja pettää. Se on vaan joku kielletyn hedelmän viehätys ja mikä milloinkin. Ja vaikka jotain olisikin vinossa, se ei ole oikeutus pettämiselle. Pettäminen ei ole oikein missään tapauksessa. Siksi juuri petetyn ei pidä syyllistää itseään. Pettäjä on tehnyt sen teon ja pettänyt. Petetty saa ajatella juuri, että pettäjä on se syyllinen, että on mennyt tekemään tekonsa ja petetty saa olla onnellinen, ettei ole itse tehnyt mitään väärää.

Tosin tähän on niin helppo kirjoittaa, mutta se arki on niin tuskaista joskus, kun ei aamuisin tiedä, että minkä takia tästä nousisi. Kun on niin loukattu, niin loukattu, tuntuu, ettei voimia ole mistään ja miksi sitten mennä päivästä toiseen. Joskus unelmoin, että voisin nukkua seuraavat puoli vuotta ja herätä sitten kun minulla on parempi olo ja kaikki ongelmat on poissa ja kaikki on selkiytynyt.

Mutta muistakaa petetyt, että teissä ei ole vikaa!

Miksi vain petetyt kipuilevat tuskansa kanssa?
Missä ovat ne pettäjät, joilla on taakkanaan syyllisyys ja viha?
Kumpiakin osapuolia pitäisi ymmärtääkseni olla suurinpiirtein yhtä paljon.

Olen alkanut vihaamaan kaikkia niitä miehiä, jotka elämäni aikana ovat pörränneet ympärilläni tukien imartelullaan olematonta, lapsuudessani loukattua itsetuntoani ja hämärtäneet sillä tavalla rajojani ja johdattaneet pettäjän tielle.

Hyvät isät ja äidit vetoan teihin; antakaa lapsillenne turvallinen lapsuus ja riittävät eväät hyvän itsetunnon kehittymiselle. Opettakaa heille tiedostamaan ja ilmaisemaan rajojaan - opettakaa sanomaan EI!

Tämä tällä kertaa - jatkan omaa analysointiani!