Hei tuntematon. Tilanteesi on koskettava ja minullekin tutun tuntuinen. Minunkin puolisoni on pettänyt minua paljon ja olen vetänyt kerran eropaperit pois, kun luulin sen loppuneen. Kaikki olikin valhetta ja pettäminen on jatkunut eri muodoissaan viimeiset 15 vuotta. Minusta sinun tilanteessasi toivo on siinä, että miehesi voi halutessaan lopettaa alkoholin käytön. Ymmärsin että hän sekoilee vieraissa vain humalassa ollessaan. Jos olet hänelle tarpeeksi arvokas, hän voi luopua tusta teitä vahingoittavasta tavasta. Minulla ei tätä toivoa ole, Vaimoni on aina pettänyt selvin päin.

Minulle ero oli mahdottomuus, mutta kun kipu ylitti tietyn kynnyksen, se on ainut vaihtoehto. Ero astuu voimaan vajaan kahden kuukauden päästä. Minusta sinulla voisi olla toivoa. Keskustelkaa ihmeessä ja yritä saada taottua hänen päähänsä, että et voi jatkaa näin. Näkisin tämän raitistumisen ainoana vahtoehtona eheytymiseen. Tyhjiin lupauksiin ei kannata uskoa, mutta alkoholin käyttö kyllä näkyy ja sitä voi aika helposti kontrolloida. Yksin ravintoloissa juokseminen ei sovi parisuhteessa elävälle. Minun liittoni kaatui tähän, enkä enää antaisi lupaa toiselle mennä edes samaa sukupuolta olevan kaverin kanssa näihin paikkoihin. Siellä kiusaukset ovat liian suuria ja pettäminen liian helppoa.

Paljon sinusta kertoo, kun sanot MIEHESI olleen tähän asti kärsivällinen!
Eihän tuollaisessa tuskassa kukaan jaksa jatkuvasti elää.
Rakastavalle on vaikea sanoa: lähde, mutta entä jos sairastut ylittäessäsi voimavarasi.
Kumpa miehesi tulisi järkiinsä.
Kaiken menneen anteeksiantamisessa on jo nyt melkoinen taakka.

E.V kiitos sanoistasi ja voimia myös sinulle eron kynnyksellä. Mietin pitkään kirjoitustasi, olen samaa mieltä ja olen aina ollutkin, että alkoholi pois kitkemällä asiat voisivat minun kohdalta muuttua. En usko mieheni pettävän minua selvinpäin, en ikinä. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Aluksi mieheni puhui jättävänsä saunaillat (työn puolesta näitä on hirveä määrä. min 1*kk). Sitten hän sanoi menevänsä sinne ja ottavansa vain muutaman. Tämä onnistui kerran tai kaksi, mutta nyt kun hän lähtee yhdelle - tulos tiedetään.

Hän ei lopeta ennenkuin viimeinen pilkku on tullut ja yleensä juo vielä itsensä todella heikkoon kuntoon. En usko hänen hallitsevan viinan juontiaan, totaalikieltäytyjäksi en häntä saa. Asioista on puhuttu paljon. Hän ei koe viinan juonnin olevan ongelma. Hän väittää hallitsevansa itsensä juodessaankin, ettei enää pettäisi. Toisaalta hän valehtelee minulle ja kenties itselleen ottavansa vain muutaman, mutta ei siihen pysty lopettamaan. Joskus tuntuu, että onko kaikki selvinpäin sanotut sanat vain esitystä. Hän sanoisi vain mitä haluan kuulla, jotta seuraavalla kerralla voisi lähteä poikien kanssa ilman tappelua. Kuitenkin nyt jo useamman kerran hän on laukonut kännisiä totuuksia. Enemmän ja enemmän tuntuu siltä, että ne on niitä oikeita ajatuksia joita ei uskalla minulle suoraan sanoa.

Häntä ahdistaa äärettömästi mun mustasukkaisuus. Olen yrittänyt puhua, että mä en voi sille mitään SINÄ olet minut tällaiseksi tehnyt. En ole aiemmin ollut millään asteella mustasukkainen. Olen yrittänyt saada hänet ymmärtämään, että jos hän pitäisi lupauksensa myös humalassa: joisi sen verran kuin puhuu ennen lähtöä, tulee kotiin silloin kun lupaa, menee sinne minne lupaa. Sitä kautta ehkä oppisin luottamaan uudelleen, kun tiedän hänen pystyvän pitämään muutkin lupaukset humalassa.

Wivan, sun ensimmäinen lause pysäytti. Tätä minä olen yrittänyt miehelleni kertoa. Miksi minä tunnen syyllisyyttä siitä, että en pysty toipumaan nopeammin? Miksi mun pitäisi kärsiä vielä enemmän vaikka en ollut se joka teki väärin? Häntä ahdistaa, mutta niin minuakin.

Hei tuntematon,

Olen itsekkin aikanaan tullut petetyksi,useamminkin kunnes viimeinen kerta oli liikaa ja halusin repiä itseni irti avioliitostani joka perustui valheeseen. En osaa kertoa sinulle keinoa miten selvitä pettämisestä ja sen tuomasta mustasukkaisuuden tunteesta. Olen pohtinut ja miettinyt asiaa itse tuhansia kertoja. Mustasukkaisuus on epäluottamusta ja kuinka luottaa jos toinen ei ole sitä ansainnut? Pettämisen jälkeen on vaikea enää ansaita luottamusta ja kynnys uusimiseen madaltuu varsinkin kun seuraamuksista ei tarvitse vastata.
Minulle aikanaan eräs ystäväni kertoi tarinan jossa pettäminen oli ratkottu seuraavasti. Mies oli pettänyt ja ei pystynyt salaamaan asiaa vaimoltaan,yhdessä pohtivat ratkaisua tilanteeseen.Niinpä vaimo lähti baariin mies mukanaan,iski tuntemattoman miehen ja meni tämän asunnolle,petti ja palasi oman miehensä kyydissä kotiin,oma mies seurasi tilannetta. He olivat tasoissa,nainen ymmärsi myös ettei yhden illan juttu antanut mitään.Pettämisen tuska keveni kun oli pettänyt myös itse, ja mies joutui myös miettimään tekonsa seuraamukset, kokemaan petetyksi tulemisen tuskan. En kerro tarinaa siksi että lähtisit toteuttamaan sitä,sillä tarinan jatkoa en tiedä..mutta antaa pohtimisen aihetta.Ihmismieltä on vaikea parantaa. Minä ratkaisin oman liittoni eroamalla mutta pettämisen tuskaa se ei kuitenkaan koskaan lievittänyt,ainut helpotus oli että tiesin ettei hän enää pääsisi pettämällä loukkaamaan ja rikkomaan minua.

t.Patinatar

Huh, kaikkea ihmiset tekevät päästäkseen yli. En mä voi mitenkään itseäni jalustalla pitää. Ihan suhteemme alussa petin miestäni, ei tarvinnut kuin olla syntymäpäiväni ja mies unohti sen☹️ Mä vedin hirveät kännit ja päädyin yksiin työkaverin kanssa. Siitä on aikaa yli kymmenen vuotta. Mä kerroin itse miehelleni asian heti tapahtuneen jälkeen. Ehkä oma virhe on kantanut mut kaikkien näiden vuosien yli, koska aiemmin olin ollut ehdottomasti pettämistä vastaan - jos petät et voi rakastaa periaatteella. Mä silloin ymmärsin, että jokainen voi tehdä virheitä. Mä petin vaikka rakastin miestäni enemmän kuin mitään muuta. Toisaalta oma käytökseni antaa uskoa, että pettäjätkin voivat muuttua, sillä sen jälkeen en ole pettänyt enkä petä.

Mä en voisi kuvitella tilannetta, että kostaisin. Mies on sanonut ymmärtävänsä jos näin kävisi. Ehkä vuosia sitten olisin toteuttanutkin, mutta en enää. Mun kohdalta yhden illan jutut ovat menneitä. Mua ei kiinnosta heittäytyä patjaksi kenellekkään, koska mä tarvitsen tunnetta ja luottamusta mukaan, sitä kautta voi itse saada vasta nautinnon.

Hei Tuntematon!
Olen aika lailla samassa tilanteessa - takana yli kymmenen vuoden liitto ja luulin, että kaikki on hyvin. Rakkautta, kumppanuutta, puoli vuotta sitten olisin uskaltanut sanoa olevani varsin onnellinen elämässäni. Kunnes uskomaton totuus paljastui. Useampia satunnaisia syrjähyppyja työhön liittyvien juhlien jälkeen. Yhdestä jutusta tiesin jo aiemmin (12v. sitten), mutta nyt kesän lopulla avautui eteeni koko ruma tarina. Olen ollut aivan pohjilla, mutta olen silti päättänyt vielä yrittää (rakastamme ja lapsiakin on). Vapauttavasta totuuden julkitulosta huolimatta myös mun mies on kärsinyt (kaikkein eniten kai minun tuskastani) ja hän sanoo olevansa nyt valmis mihin vaan.

Mietit luottamuksen takaisin saamista ja epäilyistä vapautumista. Niitä minäkin pohdin , joskin olen vasta alkutaipaleella toipumisprosessissani. JOtta liittomme voisi jatkua ja jotta voisin taas oppia luottamaan, niin jotain hyvin konkreettisia muutoksia täytyy tulla. Yksi on ollut juuri tuo alkoholin käyttö. Samoin kotiintuloajat ja niistä todella kiinni pitäminen. Toistaiseksi pakollisiin juhliin mun mies on mennyt omalla autolla. Ajattelen, että jos hän todella haluaa jatkaa yhteistä elämää kanssamme, hänen on oltava valmis tekemään töitä, luopumaan kännijuhlista tms. meidän vuoksemme ja muutenkin näyttämään, että on luottamuksen ja rakkauden arvoinen.
Koska hän on pahasti mokannut, niin tulevaisuudessa rajoitukset hänen tekemiselleen ovat erilaiset kuin aiemmin ja erilaiset kuin muille miehille. Olen myös sanonut hänelle, että tämä on viimeinen mahdollisuus, kerta vielä, niin sitten on saman tien muutettava kotoa pois.

On todella hyvä, että puhutte paljon. Se on itse asiassa kaikkein tärkeintä! Mutta miten voisitkaan vaatia itseltäsi luottamista jos mies ei edelleenkään ole ollut sen arvoinen (esim. kotiintuloajat). Pystyisitkö sopimaan tiukemmin ja konkreettisemmin asioista? Jos miehesi todella haluaa jatkaa ja yrittää... Ainakin minun omaa oloani helpottaa se, että ollaan sovittu selvät pelisäännöt. Jos mies niitä noudattaa, niin mun ei tartte pelätä tai epäillä. Toistaiseksi tämä on meillä toiminut, mutta jos ei, niin uskon, että pystyn pitämämään "uhkaukseni". Ajattelen, että nyt on oltava tiukkana ja pistettävä mies oikeasti kohtaamaan tämä tilanne. Että hän keikkuu veitsen terällä avioliiton onnistumisen suhteen ja valinta on tehtävä nyt ja sen pitää minulle näkyä.

Ajattelen sinua kohtalonsisko. Voimia ja rakkautta myös itseäsi kohtaan!

Hei,

Olen eri mieltä,ei aikuiselle voi määrittää kotiintuloaikoja. Yhteisiä sopimuksia voi tehdä jos molemmat osapuolet ovat asiasta samaa mieltä. Kaikki pitäisi lähteä kumppanista itsestään,hänen halusta olla suhteessa läsnä niin että se tyydyttää myös toista osapuolta.
Vahtimaan ei voi toista ruveta,eikä esittämään vaatimuksia ja uhkauksia tai sitten on oltava valmis ne toteuttamaan. En lähtisi sille linjalle sillä ne tuskin syyt pettämiseen löytyvät kotiintuloajoilla, on etsittävä oikea syy ja sille ratkaisu. Molemmat ovat vastuussa suhteen onnellisuudesta tai onnettomuudesta. Toista harvemmin voi muuttaa ja varsinkaan jos kumppani ei edes tahdo muutosta, itseään voi muuttaa ja vetäytyä suhteesta joka tuo vain mielipahaa.
Edellistä kertomusta en esittänyt kostokertomuksena vaan tarkoitus oli avata näkemään että jos oikeasti halutaan ratkoa parisuhdeongelma täytyy päätökset tehdä yhdessä ja molempien on oltava siinä täysillä mukana. yksin ongelmia ei pysty ratkomaan ,oli ongelmanratkaisu mikä hyvänsä se pitää tuoda molempia tyydyttävä lopputulos tai metsässä taas ollaan...
elämässä voi tehdä päätöksiä,kuten senkin että päättää olla epäilemättä.Eteen voi tulla monia asioita mitä pelkäämme kuten sairautta ja onnettomuuksia, emme kuitenkaan jätä elämättä tätä päivää niitä peläten, Voit tänään tehdä päätöksen ettet epäile vaan elät omaa elämääsi täysillä ja otat sitten ongelmat vastaan jos niitä todella on. Jos silti epäilys kalvaa niin mieti onko syy omassa tyytymättömyydessä parisuhteeseen ja onko nykyinen kumppani sittenkään oikea.Epäilyllä on se ikävä puoli että se usein ajaa toisen entistä kauemmaksi..

t.patinatar🙂🌻

No höh. Ilmaisin asian varmaan vähän huonosti. Tietenkin tarkoitin sitä, että jos lupaa
tulla vaikka klo 24 niin sitten myös tulee. Eikä mene kaverin luo jatkoille. Tai
ilmoittaa, jos menee. Molempien halustahan tällaiset sopimukset lähtee. Nimenomaan
en halua ryhtyä äitiä leikimään ja toista vahtimaan ja odottelemaan, vaan luotan,
että tulee kuin sovittiin. Ja samoin mies haluaa, etten turhaan epäilisi. Meillä tämä
toimii ainakin toistaiseksi näin, kaikille ei varmaan sovikaan. Ja on tässä prosessissa
terapioitakin mukana - ettei nyt ihan pelkästään kotiituloajoilla pelata. Luotamuksen
takaisin saaminen pettämisen jälkeen tuntuu minusta melkein mahdottomalta, pienin
askelin edetään, mutta haluan silti ainakin yrittää.

Sulla patinatar on todella hyviä ja miettimisen arvoisia ajatuksia. Kiitos siitä🙂🌻 Mäkin olen ties kuinka monta kertaa päättänyt, että annan mennä, uskon ja luotan. Mutta kun se hetki tulee niin kaikki vilisee kuvanauhan laitta päässä eikä ole voimia murtaa sitä kauheaa oloa. Toisaalta mun mies menisi vaikka joka viikko jos en sanoisi ei. Hänelle kaveriporukka ja olut on liiankin tärkeitä. Jalka vipattaa koko ajan. Mun on pakkokin kieltää, koska mies ei ymmärrä, että kun olen hoitovapaalla koko ajan kotona yksin lasten kanssa (mies on yrittäjä ja tekee pitkää päivää ja viikkoa) niin mä en vain halua olla aina yksin. Sen mielestä raskas työ vaatii raskaat huvit, mutta ei se mun osakaan ihan herkkua ole. Mä en pääse lähtemään kuin kerran vuodessa tyttöjen kanssa, koska jos mies ei ole viikonloppua töissä niin hän on kavereiden kanssa ulkona. Mun mielestä mies on jäänyt tavoiltaan teinipojan asteelle - ei perheellisen ihmisen. Ei pitäisi olla niin kovaa paloa päästä aina liikenteeseen. Mutta taas arjessa se on taas aivan toista ääripäätä. Ei uskoisi samaksi ihmiseksi joka kemuista kuultuaan ratkeaa liitoksistaan jos ei pääse. Ei siten, mä olin ennen kova menemään, mutta rauhotuin ja aikuistuin lasten myötä.

Hemma, ikävää kuulla sinun tilanteesta. Meiltä löytyy yllättävän paljon yhteistä. Mä olen sinun kanssa ihan samoilla linjoilla ja myös alussa miehellä oli kotiintuloajat ym ja silloin näistä piti kiinni. Tämä toimi aluksi, mutta ajan kuluessa (onhan kiinnijäämisestä kulunut neljä vuotta) mies on turhautunut. Ymmärrän hänen kannan sinänsä, koska ei ole helppoa kuulla omista virheistään ja minun epäilyksistä jatkuvasti. Hän on itse sanonut turhautuneensa sen vuoksi, että kun tietää että ei ole tehnyt enää mitään väärää niin silti siitä muistutetaan ja siitä syytetään. Kun niin haluaisi elää vain normaalia perhe-elämää. Se on ollut mun suuri haave, ja jos menoja olisi huomattavasti vähemmän, oppisin ehkä elää niiden kanssa. Mutta jotenkin alitajunnassa raksuttaa, mitä se hakee sieltä baarista?

hei Tuntematon ja Hemma,

olen itse elänyt samanlaisessa parisuhteessa jossa toinen halusi pitää hauskaa ja bailata kun samaanaikaan minä yritin hoitaa lapsia,joista pienin oli vastasyntynyt. Jopa pariterapiassa lasten isä esitteli terapeutille itsensä bailuisänä joten luulen ymmärtäväni teidän tilannetta. Hänkin oli arkena osallistuva ja auttava mutta omat ilot olivat kuitenkin meidän edellä. Taistelin minäkin ja tein omat virheeni ja sen takia taidankin tuoda nyt toista näkökulmaa. Vie todella paljon voimavaroja taistella asiaa vastaan jossa toinen ei ole mukana,baari on oiva vastapaino perheen tuomalle vastuulle,voi olla vastuuton ja vielä pistää kaikki humalan tiliin. Hauskanpitoon on helppo paeta ja tavata ihmisiä jotka ovat samassa mielentilassa eivätkä muistuta arjesta. Joskus mietin salliko minun vahva vastuuntunto hänelle vastuuttomuutta? olisiko pitänyt vain kaataa perheen vastuuta enemmän hänelle ja joskus livahtaa itsekkin ulos (mutta kun en halunnut sitä vain yhteistä aikaa)Elinkö liikaa perheelleni ja unohdin elää myös itselleni?
Minä jouduin toteamaan etten pystynyt enkä jaksa elää sellaista elämää,minun voimavarani eivät riittäneet valvottujen öiden jälkeen vauvan kanssa kestitä isännän illanviettokavereita,oli pakko repiä itsensä irti.En voinut muuttaa häntä,se oli hänen elämäntapansa joka loukkasi minun tapaani elää.Vaihtoehdot jäivät vähiin,varsinkin vielä ulkopuolisen suhteen paljastuttua minulle.
Minun mielstäni baarista haetaan tiettyjä asioita,kevytmielisyyttä ja jännitystä elämään.Miksi sitten perhe-elämä ei riitä... vaikea kysymys,tai millaista sen pitäisi tällaiselle miehelle olla.halutaan olla sinkku ja perhenisä yhtäaikaa? Minulle tärkeintä onkin tällä hetkellä että parisuhteessa eletään samanlaisessa arvomaailmassa,on mahdoton elää ihmisen kanssa jos nämä asiat eivät kohtaa. Perheessä jossa on lapsia pitäisi molemmilla olla mahdollisuus levätä vkonloppuna ja on erittäin itsekästä sallia se vain yksin itselleen.Perheenäidin on todella vaikea kilpailla väsymyksellään baarin tuomia viehätyksiä vastaan.
Minä kokeilisin käänteispsykologiaa,en piittaisi miehen menoista vaan varaisin kalenterista itselleni mukavia juttuja vkonlopuksi kuten sunnuntaiaamulenkki hyvän kaverin kanssa.Näyttäisin oman vahvuuteni ja siirtäisin vastuuta isälle.Bailuinto voi vähetä kun tietää että vastuu on otettava lapsista,kun vaimo on buukannut kalenterista menoja,ja vielä kun ne ovat terveyttä ja kauneutta edistäviä niin antaa ajattelmisen aihetta 🙂👍

t.Patinatar

Patinatar, ensimmäinen kappaleesi kolahti ihan kuin minä. Mä olen se voimakas vastuunkantaja perheessä. Kaikki, jopa miehen yrityksen taustatyöt hoidan sekä koko kodin puunpilkkomisesta siivoukseen. Mä kannan vastuun täysin kodista - toisaalta en halua mieheni osallistuvan kotitöihin koska vapaa-aikaa on niin vähän. Mieluiten puuhastelen itse ja katson kun lapset nauttivat isänsä jakamattomasta huomiosta.

Miten ennen naimisiinmenoa ja lapsentekoa nämä asiat voisi tietää? Mieheni monesti sanoi rauhoittuvansa kun lapsi syntyy. Sitten kertoi kasvaneensa aikuiseksi kun aloin odottaa toista. Nyt jäisivät baarit ja menot - haluaisi keskittyä vain meihin. Mutta polte on vain liian kova. Mutta miten voisin rikkoa perheen? Lapset jumaloivat isäänsä niinkuin minäkin. Parempaa isää en lapsille voisi toivoa, joka jaksaa touhuta ja temmeltää niiden kanssa väsymiseen asti. Helpompaa olisi jos tunteet olisivat kuolleet. Tämän hyvän arjen keskellä ei ero ole vaihtoehto, mutta valvottuina öinä on. Mä kaipaan niin suunnattomasti normaalia perhe-elämää.

Meillä mä olen liikaakin osoittanut vastuuntuntoisuuteni. Mä en pysty varaamaan aikaa aamuksi mihinkään, koska mies ei siitä huolimatta hillitse itseään. En mä voi jättää lapsia krapulaisen isän hoiviin. Kokeiltu on ja menot ovat aina peruuntuneet vaikka on väittänyt ennen lähtöä tulevansa ajoissa - ei huolta. Sama on jos lähdetään yhdessä, mä otan muutaman, koska mulla ei ole mitään mahdollisuutta rentoutua ja 'nollata' vaikka joskus aivoja ottamalla liikaa. Mies juo paljon huolimatta siitä kuinka paljon minä otan, joten ei voi molemmat olla viihteellä yhtäaikaa.

Hei Tuntematon,

Ymmärrän, ei minullakaan ollut aikanaan vaihtoehtoja. Oli oltava vastuunkantaja,vielä kun taloudellisesti oli heikommassa asemassa ei paljoa ollut sanottavana. Minulle vain ilmoitettiin ettei hän halua istua kanssani kirkonpenkillä viitaten alkoholittomaan elämäntapaani.
Eihän sitä pystykkään tietämään millainen toinen sitten on kun perheessä on lapsia,ja ymmärrän ettet halua perhettäsi rikkoa.Minulle henkinen pahoinvointi vain yltyi niin kovaksi ettei vaihtoehtoja ollut,ja eihän liitosta jossa oli jo kolmas osapuoli vaatimassa osuuttaan olisi ollut tulevaisuutta.
Minä en löytänyt muuta ratkaisua kuin hyväksyä että hän halusi elämältään toisia asioita ja minun oli otettava vastuu omasta onnellisuudestani. Olen jälkeenpäin miettinyt että olisiko pitänyt jaksaa,vain sen takia että lapset olisivat saaneet ehjän kodin ja yritinhän minä kaikkeni. Mutta nyt kun vuosien eron jälkeen näen lasten isän kantamassa kaupasta olutta ja siideriä vkonlopuksi,tiedän etten olisi jaksanut elää niin. Ei eronneena ole helppoa,ja yksinhuoltajuus on rankka vaihtoehto. Mieti mitä jaksat sietää, ja mikä todella on se tärkein asia mitä elämältäsi haluat ja missä olet valmis tekemään kompromissejä.elämä on aika raadollista ja onnellisuutta ei ole helppo löytää,erokaan ei ole aina onnellisuuden tae.

t.patinatar

😟 Sellainen kysymys:
Jos syrjähyppyjä on tapahtunut pitkin matkaa, ei ihan vuosittain, mutta useita kuitenkin,
niin pystyykö säilyttämään itsellään suurin piirtein entisen kuvan tapahtumista ja
näkemään menneisyyden sellaisena kuin se itselle näyttäytyi, hyvänä?
Vaikka mies olisikin pettämisten jälkeen vellonut omissa syyllisissä ajatuksissaan.
Vaikka joku yhteinen keskustelu olisikin tuonut hänelle mieleen tyhmät temppunsa.

Voiko päästä kiinni ajatuksesta, että mulle ja lapsille kaikki entinen on kuitenkin
ollut totta, koska en tiennyt muusta. Tai, miten pääsee ajatuksesta, että liian paljon on jo tahrautunut?

Yritänkö mahdotonta? Onko joku tässä onnistunut? Vai pohdinko tyhmiä?
MIssä vaiheessa tietää, että pitäis ehkä sittenkin luovuttaa?

Hei hemma ja muut,
huomasin tämän itselleni hyvin ajankohtaisen viestiketjun vasta nyt. Pohdiskelen samoja asioita kuin sinä hemma. Minä elin onnellisessa kuplassa, jossa mieheni on uskollinen ja hyvä. Kupla puhkesi: lyhyet suhteet viimeisten vuosien aikana ja nyt jo vuoden jatkunut suhde tulivat ilmi. Ikäänkuin eläisi jossain rinnakkaistodellisuudessa, on kaksi totuutta. Minun ja hänen. Rakastajattaren julma puhelu minulle romautti viimeistään elämäni. Kaikki, mihin uskoin, oli ollut valhetta, vuosien ajan. Miten tästä voi jatkaa? Tietenkin luottamus aviomieheen on mennyttä, mutta miten voisi koskaan ikinä enää luottaa keneenkään? Luulin löytäneeni ihanan, hyvän ja uskollisen miehen, hän paljastui roistoksi. Onko tässä maailmassa enää hyviä ihmisiä? Huomaan edelleen ajattelevani miestäni hellästi. Vuosien rakkaus ei pyyhkiydy pois hetkessä. Mutta rakastan sitä miestä, jonka kanssa luulin olevani, en sitä, kenen kanssa todellisuudessa olin. Päätöksen pitäisi olla helppo: avioliittomme on ohi, mutta kun kaipaa.... jotain... niitä yhteisiä hyviä (nyt todistettavasti valheellisia) hetkiä. Tuska on niin syvä...😭 Tuntuu, kuin joku kaivaisi puukolla sydäntä pois... Veisikin pois, niin ei enää sattuisi...

Hei Liini, Kosketit hyvin syvältä kirjoituksellasi, jossa olit muutamalla sanalla hahmottanut meidän petettyjen tuskan ytimen ja ongelma-alueet. Kysymys on ikuinen: mitä tehdä, kun rakkaani ei ole rakkauteni arvoinen? Päivittäin yhä uudet ihmiset ovat tämän ongelman edessä. Minäkin olen paininut asian kanssa jo kohta vuoden ja olen päätökseni vihdoin tehnyt. Se vei aikaa. Vie aikaa asettua uuteen todellisuuteen, jossa puolison ruusuinen kuva hitaasti muuttuu todelliseksi. Anna aikaa itsellesi. Mene eteenpäin pienin askelin asia kerrallaan, mutta ole koko ajan omalle sisäiselle äänellesi uskollinen.

Minä ymmärrän tuskasi riipivyyden: minullakin oli niin hyvä puoliso, joka sitten paljastui elämäntapapettäjäksi ja patolokiseksi valehtelijaksi. vei todella kauan ennenkuin hahmotin ja uskoin tämän todeksi. Mieleni etsi uudelleen ja uudelleen pakotietä tästä uudesta todellisuudesta siihen vanhaan todellisuuteen ja siihen kauniiseen puolisokuvaan, joka minulla oli ollut. Toivon sydämestäni, että jaksat vaikeissa olosuhteissa päivä kerrallaan eteenpäin. Jossain vaiheessa elämää huomaat sinäkin tulleesi onnelliseen päivän paisteeseen, vaikka nyt et siihen jaksaisi uskoa.

Jaksamista sinulle !